Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

maanantai 16. syyskuuta 2019

Puntari: Kangasala-Jukola, mitä jäi käteen?

Tänään tulee kuluneeksi tasan 3 kuukautta kotikaupunkini suurimmasta tapahtumasta ever eli Kangasala-Jukolasta.

Ilmoittauduin hyvissä ajoin syksyllä tapahtuman talkooporukkaan ja sainkin kutsun tulla kirjoittavaksi toimittajaksi tiedotuspuolelle. Jo huhtikuussa pidetyssä talkooväen infotilaisuudessa oli suuren urheilujuhlan tuntua - tieto kaikkien aikojen suurimmasta Jukolasta oli sekä innostava että vähän kauhistuttava. Kuinka me oikein pärjättäisiin? Omassa liiankin tuoreessa muistikuvassa  oli Lappeenrannan pysäköintikaaos ja jokusena iltana heitin yläkertaan toiveen, että Kangasalaa ja sen peltoparkkeja siunattaisiin kuivalla kelillä. Niin sitten lopulta kävikin ja tapahtuma onnistui säänkin suhteen mitä parhaiten.

Meidän perhe talkoili tapahtumassa laajalla sektorilla. Sakke päräytti mönkkärillä kisakeskukseen jo perjantaina ja minä seurasin perässä autolla tytöt ja kansallispuvut mukanani. Maire kenraaliharjoitteli tanhuporukkansa kanssa päälavalla, Sakari kävi maastokatselmuksella EA-organisaation kanssa ja minä tsekkasin mediakeskuksen faciliteetit. Homma alkoi hahmottua mukavasti ja Heponiemeen rakennettuun kisakeskukseen valui väkeä jo perjantaina tasaiseen tahtiin. Tyttöjen kanssa pyörähdettiin nopeasti läpi Puolustusvoimien osasto, käytiin lentämässä hävittäjäsimulaattorilla, ampumassa jollain hemmetin painavalla sarjatulikonekiväärihässäkällä sekä opittiin, miten miinoilla saa kätevästi pysäytettyä kolonnallisen autoja. Tarpeellisia jokanaisen taitoja.

Lauantaina palattiin heti aamusta kisakeskukseen. Napattiin Sahalahdelta kyytiin Kuhmalahden Kisan venla-vahvistus Tuuli. Pääsimme mukavasti ilman ruuhkia perille ja kävimme heittämässä rinkat ja mittavat eväskassit Kisan puolijoukkueteltalle. Minä huomasin unohtaneeni porukan edustuspaidoista osan kotiin, mutta niin vaan saatiin nekin ennen venlojen starttia paikalle.

Oma Jukolani oli tällä kertaa hiukan erilainen. En joutunut tärisemään jännityksestä vielä lauantaina, sillä oma juoksuosuuteni oli siirtynyt viime tipassa venla-joukkueesta veljeksien puolelle.
Olikin toisaalta ihan hauska seurailla naisten valmistautumista, starttia ja osuuksien kulkua ilman paineita mistään.
Työvuoroni mediakeskuksessa alkoi viideltä. Menin paikalle ajoissa ja löysin kuvaajaparini Keijon, joka oli roudannut satakiloista kuvauskalustoaan jo pari päivää ja oli tietysti aivan rikki. Istutin Keken tuoliin, annoin viidentoista minuutin hartiahieronnan ja komensin sitten miehen takaisin ruotuun.
Kävimme ensin tekemässä juttua ensiapuorganisaatiosta, missä Sakari talkoili maaliensiavun mönkkärimiehenä. Lisää paikallisväriä löytyi toiselta juttukeikalta eli seurakunnan järjestämältä Hiljaisuuden polulta. Siellä meidän suunnistusjoukkueen manageri Monika veti oikean työnsä puitteissa laavulla hommiaan.
Joka puolella näkyikin tapahtuman ajan tuttuja kasvoja. Kyseessä oli selvästi koko kaupungin yhteinen ponnistus.
Viimeinen juttukeikkani oli Jukola-juhlassa, missä Mairen tanhuesitys sujui hienosti ja Hornet-näytös pisti g-housut tutisemaan ihan maassa asti.

Iltasella kokoonnuimme Kisan porukalla teltalle. Naiset olivat tehneet upean suorituksen venloissa ja se nosti myös veljesjoukkueen tunnelmaa. Otettiin yhteiskuvia, fiilisteltiin tulevaa maastoa ja valettiin sellaista puolivalheellista "hyvin se menee" tunnelmaa. Pian Marko lähtikin jo venyttelemään lähtökarsinaa kohti.
Oli tosi juhlallinen näky, kun armeijan kuljetuskoneen saattelemana melkein 2000 suunnistajaa juoksi metsään.
Lähdön katselemisen jälkeen kaivauduin teltassa makuupussiin toiveena saada edes vähän unta. Korvatulpat eivät kuitenkaan paljoa auttaneet, kun aluekuulutukset kaikuivat tyynessä kesäyössä peltoaukeaman yli teltalle. Puolella korvalla kuuntelin aina mikä joukkue tuli kärjessä vaihtoon. Kuuntelin tyttöjen tyytyväistä tuhinaa viereisistä makuupusseista ja havahduin aina oman joukkueen suunnistajan tullessa telttaan.
Siinä kesäyötä valvoessa ehti mieleen tulla monenlaista ajatusta. Kiitollisuutta siitä, että sain olla osana tuota meidän suunnistusporukkaa ja tällaista tapahtumaa. Jännitystä, että kuinka kunto ja pää kestävät oman osuuden. Surua ja haikeuttakin, koska siskoni appiukko oli saatettu edellisenä päivänä haudan lepoon.

Jossain vaiheessa kahden jälkeen Sakari alkoi herätellä itseään omalle osuudelleen. Marko oli nostanut avauksessa Kisan joukkueen sijoitusta tuhat pykälää (!) ja joukkueen toinen Marko eteni kakkososuudella myös tasaisen varmasti.
Oman osuuteni vuoro oli Sakarin jälkeen. Venyttelin ylös puoli neljän aikaan, tsekkailin online-seurannasta kuinka Hinkkalan täplä liikkuu kartalla, hörppäsin vähän mustikkakeittoa ja puin edustuskamat päälle. Keli vaikutti viileältä ja nappasin teltalta Saken untuvatakin päälleni ennen vaihtopuomille lähtemistä.
Aamu oli upea. Aurinko kurkotteli ensimmäisiä säteitään jossain puurajan takana ja sumu leijui kisakeskuksen yllä. Edellispäivän monituhatpäinen kuhina oli kisakeskuksesta hiljentynyt, mutta tasaisena virtana suunnistajia sekä tuli metsästä että lähti sinne.
Kärkyin oman joukkueen punaista paitaa vaihtosuoralta, mutta aikani sain odotella, ennen kuin tuttu hahmo nilkutti polvivaivaisena vaihtoon. Urheasti S raahautui vaihtopuomille, antoi osuuskartan mulle ja pikaiset suukotkin siinä vaihdettiin. Ei muuta kuin Bon Voyage!

Suunnistus lähti sujumaan hyvin ja hölkkäkin maistui. Palautin mieleeni keväällä kouluvierailulla kuulemani Tappara-legenda Pekka Saravon sanat: Menestyminen edellyttää sitä, että altistaa itsensä myös mokan mahdollisuudelle. Päätin pitää sitä tämän reissun ohjenuorana ja antaa mennä fiilispohjalta ilman mitään henkisiä käsijarruja. Päätin myös totella suunnistusmentorini ja minut lajin pariin aikanaan houkutelleen Pian sanoja: Nauti!
Reissu oli upea. Ei haitannut, vaikka putosin muniani myöten suo-ojaan (josta minut veti ylös tuntematon mutta kaikin puolin ihana suunnistuskaveri), vaikka pummasin pari rastia pahasti, tein säälittäviä reitinvalintoja ja vaikka välillä meinasi kunto loppua ihan totaalisesti. Kun sain viimeisen rastin leimattua, saavuin loppuviitoitukselle, kuulin joukkuekavereiden kannustuksen ja avasin kropasta ne viimeisetkin hanat, olo oli kuin maailmanmestarilla!
Ilme kirkastui entisestään, kun sain kuulla nostaneeni (omasta mielestäni umpisurkealla) suorituksellani joukkueen sijoitusta 50 pykälää.

Jukolan paras hetki oli kuitenkin vasta edessä. Hipsimme S:n kanssa teltalle ja herätimme onnittelulaululla meidän 12-vuotissyntymäpäivää viettävän esikoistyttäremme. Kaivoimme rinkasta synttärilahjan ja aloitimme juhlapäivän viettoa perheen kesken.
Synttäriseremonioiden jälkeen kävin saunassa ja pääsin takaisin kisakeskukseen sopivasti seuraamaan Jukolan palkintojenjakoa. Molemmat tytöt olivat siellä jakamassa palkintoja ja homma meni tosi hienosti.
Sen jälkeen olikin meidän perheen Jukola-velvollisuudet suoritettu. Istuttiin hetki ihmettelemässä menoa upeassa aurinkoisessa kelissä, kierreltiin Jukola-kauppoja ja nähtiin tuttuja. Ja Helmisen Raipe.

Vihdoin puolen päivän jälkeen mentiin pistämään leiri kasaan ja siirryttiin parkkikselle. Reilu tunti jonoteltiin alueelta pois, kun osuttiin juuri pahimpaan lähtöruuhkaan, mutta onneksi oli vielä evästä mukana. Kotiin palasikin väsynyt mutta erittäin onnellinen porukka. Pistettiin pyykit koneeseen, paistettiin pakastepizzat ja tietysti katseltiin Jukolan lähetystä Areenasta.
Ylpeänä sai ihailla televisiokuvan välitykselläkin, millaisen tapahtuman pienen kaupungin keskisuuri suunnistusseura Kangasala SK oli saanut meidän vapaaehtoisten kanssa kasaan! Hyvä me!