Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Puntari: TahkoMTB 2014: Polje villi lapsi

Heti alkuun teen lupauksen. Yksikään Tahko mtb-kisaraportti ei tuu enää tän vuoden jälkeen alkamaan treenaamattomuuden voivottelulla. Kaikki kolme aikaisempaa nimittäin alkavat, ja tänäkin vuonna siihen olisi ihan aihetta...siellä kivien, juurien ja mäkien keskellä nimittäin päätin, että tää täällä alkais ihan oikeasti harjoitella pyöräilyä ja kasvattaa kuntoa...

Tahko mtb kutsui meidän seuruetta tänäkin vuonna. Motivaatio ei ollut mitenkään tapissaan, mutta täytyihän sinne taas lähteä rypemään. Koskaan ei ole reissussa tylsää ollut, siitä on pitänyt huolen mukava seura ja jotenkuten onnistuneet suoritukset.

Majoituttiin samaan mökkiin kuin viime vuonna, kun todettiin se silloin toimivaksi. Mulla oli tällä kertaa vähän ypö olo, kun Hanna ei päässyt mukaan reissuun. Aika äkkiä se yksinäisyys kuitenkin häipyi, viimeistään siinä vaiheessa kun kälätys alkoi kuulua ennen kuin ovenkahva edes kävi: Lehikoinen oli saapunut mestoille. Siitä se kisateputus ja fiilis alkoi sitten nousta.
Perinteiset valmistelut täyttivät illan: pastaa, saunaa, kynsien lakkaamista (minä, ei pojat) ja kisajuomaa. Jossain välissä tallipäälikkö oli viritellyt numerolaput ja tsipit kiinni fillareihin ja rasvannut varmaan ketjutkin. Kiitosta vaan!


Meidän tiimi oli levitellyt itseään vähän jokaiseen lähtöryhmään. Ekana aamulla alkoivat tankata 120km ajaneet supermiehet ja ne, jotka luulivat pääsevänsä mettästä pois alle kolmen ja puolen tunnin. Itse vielä siinä vaiheessa veistelin oltermannia aamupalavoikkarin päälle, kun kisamiehet lähtivät trikoot kireenä kohti lähtökarsinaa.
Oma lähtö tapahtui 9.40. Menin pyöräni kanssa tapahtumapaikalle ja yksinäisyydentunne rinnassa kasvoi. Ei Hannaa antamassa viime hetken vinkkejä ja ottamassa virallisia kisakuvia. Vain (juoma)reppu ja reissunainen. Aloin sitten juttusille vieressäni lähtöä odottelevan tyypin kanssa, joka näytti yhtä urheilulliselta kuin itsekin. Siis siltä, ettei heti ensimmäisessä repliikissä ala kyselemään keulan joustolukemista ja takavaihtajan korvakkeista. 


Ensimmäistä kertaa reitillä muistin edellisvuosilta, mitä on tiedossa. Alussa syke hakkasi taas jälleen kerran miljoonaa, mutta Kinahmi ykkösen jälkeen alkoi tuntua jo ihan hyvältä. Letka eteni itselleni sujuvaa vauhtia enkä tuntenut olevani kovinkaan pahana tulppana. Pyörä liikkui yllättävän kevyesti ylämäet ja alamäetkin, vaikka maastopyöräilykokemusta oli tänäkin vuonna tullut hankittua ennen Tahkoa tasan yhdeltä lenkiltä (ns. Klassikko= Sakke vie mut Kangasalan harjuihin valmistelevalle lenkille=se ajelee ittelleen sellaista sunnuntaivauhtia ja mä yritän v*tutuskäyrä huipussaan roikkua siellä perässä).
Parasta antia tämän vuoden Tahkossa oli reitillä olleet kannustusjoukot: positiivista tsemppausta sain kaikilta tapahtuman järjestelyporukoilta. Lisäksi Team Skinsin kannustusjoukkojen metelöinti kuului jo kauas yhden mäen päälle, ja sainkin aika paljon positiivista energiaa polkimiin, kun mimmit kannustivat meitä häntäpään menijöitäkin mielettömällä sykkeellä. Oli oikein pakko käydä kehumassa niiden meininkiä tapahtumakansliassakin.
Tarkkaan tehtyjen laskelmien mukaan mun piti olla El Granden juurella ajassa 4.30, jos aion ehtiä viiden tunnin alitukseen. Garmini näytti ko. paikassa aikaa 4.19, ja siinä vaiheessa alkoi hymyilyttää. Pyörän tuuppailuksihan se taas meni (jonain vuonna mä ihan oikeasti poljen sen perhanan mäen alhaalta ylös), mutta sen verran motivoi uus ennätysaika, että pistin tennaria aika tiuhasti toisen eteen. Tahkon huipulla oon yleensä käyttänyt muutaman hetken herkistelyyn ja tirauttanut pienet itkutkin, mutta tänä vuonna siihen ei ollut aikaa. Poljin mahdollisimman ripeästi kohti sitä aina yhtä ihanaa loppulaskua, joka oli tänä vuonna linjattu uudestaan ja josta taas kuin ihmeen kaupalla selvisin hengissä alas. Elämä on yllätyksiä täynnä!
Loppusuoralla sain vielä mukavaa kannustusta kisakavereilta ja maalissa kellot pysähtyivät aikaan 4.54. Uutta ennätystä pukkaa! 


Maalissa olin yllättävän hyvässä hapessa. Heitin Valion sponssaamat palautumisrahkat nassuun ja päätin lähteä kämpille pesulle ja soittamaan virallisen kisapuhelun Hansulle. Oli aikas mahti fiilis kuoriutua hikisistä ajokamppeista, päästä pesulle ja hetken hengähtää.
Sitten pakkasin palautumisjuomia reppuun ja polkaisin takaisin kisakeskukseen odottelemaan 120km miehiä maaliin. Keli oli hyvä ja lämmin ja karpalolonkero hyvää ja kylmää. 
Sakke kaarsikin vähän Peltsin jälkeen maaliin ja sai loistavan ajan ekasta pitkästä matkasta kisassa. Komee I Did It -puffi lyötiin käteen heti maaliviivan jälkeen.





Piazzan pihassa oli mukava tunnelma: livebändi soitti rillumareimusiikkia ja väki oli hyvällä tuulella. Terassilla näytettiin käyvän jo kovia jälkipelejä ja maaliin tulleet tuulettivat omien suoritustensa päätteeksi. 
Pastapuffetin ja palkintojenjaon jälkeen painuttiin mökille grillaamaan. Pihvit ja bratwurstit katosivat parempiin suihin, sauna lämpeni, jalkapalloa jännitettiin ja päivän tapahtumia kerrattiin. Nostettiin lasilliset kuohuvaa myös mun ja Rainerin komeille kunniakirjoille, jotka löytyivät ilmoittautumiskuoresta. Että ihan suurmestareita tässä ollaan. Kättä lippaan!



Koska ketään ei kauhesti väsyttänyt, päätettiin lähteä vielä Piazzalle iltapileisiin. Siellä vallitsi melkoinen homobaaritunnelma, sillä meitä naisia oli paikalla ehkä parikymmentä. Totesinkin, että kyseinen bileviikonloppu kannattaisi Siilinjärven ja Nilsiän sinkkunaisten painaa tarkasti mieleensä ja saapua paikalle. Seurueen miehistäkin idea oli hyvä, tosin heidän mielestään sen sinkkuuden suhteenkaan ei tarvitse olla kovin tarkka...

Ihan tappiin asti ei jaksettu Piazzalla bailata, vaan suunnattiin yöunille joskus ennen kahta. Sunnuntaina vietettiinkin leppoisaa palautumispäivää Saken kanssa kahdestaan kämpillä, kun muu seurue suuntasi jo kotimatkalle. Pieni kävelylenkki, kylpyläkäynti, pizza ja päikkärit teki ihmeen hyvää.



Nyt onkin kiva jatkaa kesää rennoissa merkeissä, kun urheilutavoitteet (Jukola+Tahko) on saavutettu. Tosin itse käynnistelin eräänlaista viisivuotissuunnitelmaa tänään kotimatkalla. Jos nainen, Tahko mtb ja tämä blogi on hengissä vielä viiden vuoden päästäkin, voitte lukea siitä sitten silloin...

ps. Käykää lukemassa myös Miettisen Ollin kisaraporttia! Mies on kiteyttänyt jotenkin äärimmäisen hienosti koko sen tunneskaalan, mitä tämä tapahtuma meille pyöräilijöille tarjoaa! http://ollimiettinen.blogspot.fi/2014/06/tahko-mtb-2014-60km-hopeinen.html

torstai 26. kesäkuuta 2014

Puntari: Kirjainyhdistelmäpuutarhuri


Olen aina tykännyt syslätä ja pyslätä puutarhassa. Pienenä kasvattelin siemenestä paprikoita, siis jo kauan ennen kuin sanoja hyötypuutarha tai lähiruoka oli edes brändätty.

Nyt on tilaa missä viljellä. Kasvimaa tuottaa samassa suhteessa rikkaruohoja ja salaattia ja yrttipenkki (miehen nikkaroima, tämän siitä saa kun jauhaa asiasta riittävän kauan!) röyhii herkkuja ruokapöytään.

Pihan kukkapenkit ovat pitkälti talon peruja. Kun isot maansiirtotyöt aikanaan remontin yhteydessä oli saatu tehdyksi, alkoi pihan eri nurkista puskea perennaa. Pionit taas on saatu Hannalta, äidiltä ja ystäviltä erinnäisiksi lahjoiksi.

Jotkut tykkää panostaa myös yksivuotisiin kesäkukkiin. Niin minäkin. Joka vuosi mulla on päässäni selkeä visio siitä, millaiseksi eedeniksi meidän etuterassi muodostuu. Haaveilen herkistä ja toisiinsa sointuvista kukkayhdistelmistä ja intoa puhkuen lähden paikallisen puutarhan kevätpäiville. Siellä kasvihuoneen kukkaloistossa mut valtaa kuitenkin aina villitys. Hiiteen harmonia ja harkitsevaisuus, tilalle väriä ja villejä visioita. Kyllä, olen diagnosoinut itseni ja todennut potevani jonkin sortin tarkkaavaisuushäiriörä mitä puutarhan suunnitteluun tulee. Oon Kirjainyhdistelmäpuutarhuri.

Onnellisena sitten kotona lätkin samettikukat, hopeanauhat, pelargonit, verenpisarat ja keijunmekot omiin asetelmiinsa. Sitten huolaisen syvään ja nautin näkemästäni, vaikka mistään ei tullut sellaista kuin suunnittelin.











keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Puntari: Antaa sataa vaan!

Myönnän vaipuneeni lievään kesäkoomaan parina viime viikkona. No ok, heti kun astuin Nizzan +28 asteen lämmöstä tänne Suomeen. Mulle kävi vähän samalla tavalla kuin meidän kotiterassilla olleelle kimalaiselle. Se ressukka oli nimittäin jähmettynyt pää verenpisarankukan sisälle. Mulla oli vähän samat fiilikset, että jos ei lämpö nouse niin meitsi jähmettyy ihan just jonnekin hanapakkauksen katveeseen.

Eilen olin jo vaipumaan syvään masennukseen. Sitten ajattelin, että kai tästäkin p*skasta pitää jotain posiitiivista keksiä. Että antaa sataa vaan!

Sillä...

- Sateella saa olla sisällä eikä tartte nähdä ketään, jos ei tahdo
- kuka nyt sateella siivoaisi, kun ei edes mattoja voi viedä pihalle
- nurmikot saa kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ja...kasvaa
- ihan hyvä etten vienyt toppavaatteita laiskuuttani vinttiin keväällä, nyt niitä taas tarvii
- Hannalta jouluna saatu suklainen talvijuoma oli jäänyt kuin ihmeen kaupalla juomatta joulukuussa, jälleennäkemisen riemu +5 C kelin vallitessa oli hillitön
- anopin ja appiukon aikanaan kerryttämä polttopuumäärä vähenee tällä lämmitystahdilla liiteristä lupaavasti. Peräseinän odotetaan näkyvän nyt jo ennen 2100-lukua
- tyvikasvu tukassa ei haittaa mitään kun on kumminkin koko ajan pipo päässä. 
- vartalo saa velloa vapaasti pitkien kalsareiden ja tuulipuvun verhoamama. Mikä onni etten osallistunut mihinkään Jutan superdieettiin, hukkaan olisi mennyt sekin kärsimysnäytelmä.
- kaksi viikkoa ajelematta olleista säärikarvoista alkaa olla hyötyä. Lämmittävät mukavasti.

ETTÄ NÄILLÄ FIILIKSILLÄ MENNÄÄN! Meininki hyvä!

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Puntari: Pitaleipiä ja piirakkaa

Juhannuksen kunniaksi virittelin kauan käyttämättömänä olleen jauhopeukaloni uuteen iskuun. Päätettiin jättää makkarat kauppaan ja tehdä jotain kevyempää juhlapöytään. Torstaina väänsin pari pellillistä pitaleipiä Tämän ohjeen mukaan (tupla-annos tietty!). Väliin lätkäistiin juhannusaattona kanaa, salaattia, tomattia, kurkkua, sipulia, paprikaa, halloumijuustoa ja jugurttia. Tuli meinaan hyviä. Kandee kokeilla! (Niin, ja naukku ouzoa sopii aterian kaveriksi)



Kahvipöytään leivoin pikapikaa maailman helpoimmalla piirakkapohjaohjeella muhkean raparperibanaanipiirakan. Sen kaveriksi haettiin lähikaupasta pari pakettia jätskiä. Piirakasta jäi jäljelle ekan kahvittelun jälkeen vain pieni pala, joten oli vissiin hyvää muittenkin kuin leipurin mielestä.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Puntari: Kuopio-Jukola

Kuopio-Jukolaan lyötiin ilmoittautumiset sisään jo tammikuussa, heti kun kioski järjestäjien puolesta aukesi. Tänä vuonna meidän perheestä lähti suunnistamaan kaksi tyyppiä, kun Kuhmalahdelta saatiin myös miesjoukkue viivalle!

Toissavuonna Valio-Jukolan Venlojen viestissä kämmätyn avausosuuden jälkeen koitin valmistautumisessa pitää mielessä sen, että kisapäivänä ei sovi rynniä. Iltarasteilla oli kulkenut vähän liiankin hyvin, joten pelkäsin luulevani itsestäni liikoja ja tekeväni taas kohtalokkaat pummit liian vauhdin seurauksena. Viimeistelyleiriltä Nizzasta ostin itselleni paidan, jossa luki lyhyesti ja ytimekkäästi Don't run! Pidin paitaa päällä ja ajattelin, että mielikuvaharjoittelu tuottanee tulosta.

Ennen omaa osuutta. Leppoisa fiilis!
Bussikyyti naapurikunnan joukkueiden kanssa sujui leppoisasti ja ehdittiin paikan päälle seuraamaan sopivasti Venlojen lähtö. Itselleni oli arvottu ankkuriosuus, joten jännittämistä oli tiedossa lähdön jälkeenkin vielä useampi tunti. Eevu lähti hienosti liikkeelle meidän viestinviejänä. Kakkososuudelle meille oli buukattu kovalla rahalla Maija, jonka sukujuuret juontavat noin kolmen kilometrin päähän tän vuoden Jukolan maastoista. Kotikenttäetu siivitti myös Maijan kakkososuudelta hyvin vaihtoon ja radalle pääsi kokenut ja aina takuuvarma Pia. Itse käväisin osuuksien välillä meidän puolijoukkueteltalla syömässä ja vaihtamassa kisakuteet päälle. Tavattiin siellä myös muita meidän seuran joukkueiden jäseniä ja fiilis oli kaikilla varsin hyvä.


Maastoon pääsin joskus kuuden aikaan. Synkkä ja tuulinen kesäpäivä oli kääntynyt aurinkoiseksi ja tyyneksi kesäillaksi. K-piste kutsui kaukaisuudessa ja muistinpa vielä lähtöpuomilla tarkastaa, että Pia antoi mulle oikean kartan (#valiojukola #venlojenviestinkämmi #tampereenpyrintömenettiykkössijansa).
K-pisteeltä lähdettiin sitten etsimään neljäätoista ratamestarin maastoon piilottamaa rastipistettä. Fiilis oli varsin levollinen ja ykkösrastin otin ns. varman päälle. Päässä soi tunnusmelodiana "hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...". Kakkonen löytyi helposti ja kun kolmosellekin osuin pienen oikealta tehdyn kierroksen kautta ihan hyvin, uskalsin pistää vähän vipinää töppösiin. Maastossa olevat urat helpottivat tekemistä aika paljon ja monessa kohdassa juoksuvauhti olisi ollut kovempi, ellei letka edessä olisi määritellyt vauhtia.
Vaikeakulkuinen maasto teki monelle tepposet ja välillä oli akkaa tantereessa. Ketään ei kuitenkaan omassa lähimaastossa sattunut pahasti ja matkaa taitettiin varsin hyvällä filiksellä.
Radan loppupuolella suunnistus kulki jo tosi sujuvasti ja kun tein vielä yhdellä rastilla hyvää yhteistyötä toisen suunnistajan kanssa, pääsin loppuviitoitukselle nopeammin kuin olin uskonut. Loppusuoralla joukkuekaverit olivat kannustamassa ja tunne oli loistava. Joukkueen sijoitus 819 ja oma osuussija 551. Olin tosi tyytyväinen!!!
Hyväksytysti maalissa. 

Nestetasapaino kuntoon!
Pikaisen peseytymisen jälkeen puin ylleni suomalaisen perus kesävarustuksen eli pitkät kalsarit, farkut ja kuorihousut, kerraston paidan, fleecen, kuoritakin, toppatakin, suunnistusliivin, pipon ja hanskat. Sitten teltalle syömään ja kertaamaan tapahtumia ja näkemään joukkuekavereita.
Yhdeltätoista päästiinkin seuraamaan miesten lähtöä. Se oli Horneteineen juuri niin vaikuttava kokemus, kuin olin ajatellutkin. Lähdön jälkeen päätin mennä lepäämään, jotta jaksan herätä Sakkea kannustamaan sen osuudelle. Matkalla teltalle törmäsin blogikollegaani Paavoon, joka oli mukana viestissä oman joukkueensa ankkuriosuudella. Terkkuja vielä Paavolle, olipa hassua että törmättiin siellä muutaman muun ihmisen joukossa.
Maisema oman teltan terassilta. Oli meitä aika paljon.

Komea ilta ja teltta rantatontilla. 
Teltassa kääriydyin kaikkine vaatteineni untuvamakuupussiin. Uni ei kunnolla tullut missään vaiheessa. Lopulta telttakangas kahahti ja seuramme avausosuuden juoksija Tero tuli kertomaan tuoreet kuulumiset suoraan Jukolan yöstä. Avaajia oli heti hemmoteltu ns. reisihajonnalla: yhtenäinen 3km pitkä rastiväli k-pisteeltä ykköselle. Tero oli malttanut pitää pään kylmänä ja tuonut joukkueen hyvissä asemissa vaihtoon.
Vähän ennen kolmea venyteltiin Saken kans ylös makuupusseista ja sukellettiin ulos viileään kesäaamuyöhön. Unihiekka karisi äkkiä silmistä ja todettiin tästä tulevan hieno päivä. Sakke pääsi kolmososuudelle juuri kun aamuaurinko nousi ja maasto henki pakkasyön jälkeen usvaa. Oli kyllä hienoa!

03.00. Sakke kohti kisakeskusta. Takana höyryävät saunat.

Venlojen viestin aikana ollut vilske oli yöllä muisto vain. Oli tilaa kulkea ja katsella.

Saken ollessa radalla kävin ostamassa itselleni Suunnistajankaupasta uudet juoksuhousut. Neljältä aamuyöllä kaupassa oli huomattavasti vähemmän ruuhkaa kuin edellisenä päivänä...Seurailin myös viestiä screeniltä ja söin kisamakkaraa. Jännitin tosi paljon Saken puolesta ja kurkkailin vähän väliä kännykältä, joko jamppa on käynyt online-rasteilla. Helpotus oli aina suuri, kun uusi väliaika pompsahti luuriin.
Olin saanut tehtäväksi herätellä Juhon, joka lähti sitten Saken jälkeen metsään. Kun Juho saapui kisakeskukseen, käytiin aamukahvilla ja annoin vielä viime hetken vinkit Juholle (lähinnä siis että menee maltilla, miehen lempinimi kun on hösö :D )

Kisamakkaroita kului reissussa kolme. Hyvää oli!

Sakke tuli kuuden huitteissa maaliin omalta osuudelta ja oli kanssa tosi tyytyväinen ekaan kokemukseen viestissä. Aamupäivä menikin siinä kisakeskuksessa hengaillessa, teltalla käytiin jossain vaiheessa pakkaamassa kamat ja eksyttiinpä tällä kertaa mallasrastillekin.
Yhteislähdön jälkeen meillä oli vielä kolmen miehen verran jännitettävää maastossa. Puolen päivän aikaan saatiin veljesten ankkuri maaliin ja todettiin, että jotain historiallista on tapahtunut: Kuhmalahden Kisalle hyväksytty tulos Jukolan viestissä! Jee!

Hösö ja Sakke odottavat joukkuekavereita maaliin.
Iltapäivällä olikin aika lähteä kotimatkalle. Seurabussissa oli hiljaista porukkaa, kun pääsimme matkaan. Totesin, että väsymyksestä huolimatta juuri koko kisan seuraaminen alusta loppuun paikanpäällä on ainoa oikea ja todellinen tapa kokea Jukolan viestin ihanuus ja ihmeellisyys. Ensi vuonna Louna-Jukolaan: suunnistajan joulu, juhannus ja syntymäpäivät koetaan tällä kertaa Paimiossa!

torstai 12. kesäkuuta 2014

Puntari: Ladatut akut

Kyllä olikin bonvojaats meidän perheellä. Yhdeksän yötä Etelä-Ranskassa Meri-Alpeilla ja Nizzassa teki terää heti lukuvuoden päätteeksi, ja kummasti akut latautui paahtavan auringon alla.

Päivät täyttyivät retkeilystä, uimisesta, auringosta, visiiteistä upeisiin leikkipuistoihin, ostoksista ja syömisestä. Eikä unohdeta urheilua: ukko ulkoilutti ärhäkkää katukiituriaan serpenttiinimutkissa ja mä pistin tossua toisen eteen promenadella aamuisin tai iltaisin (sikäli mikäli illalla oli vielä juoksukunnossa...).

Viini oli taas halpaa ja hyvää, ranskalaiset ihmiset tyylikkäitä ja ystävällisiä ja Nizzan tunnelma rento ja turvallinen. En tiedä mikä siinä on, mutta tuolla ei yhtään pelota olla iltamyöhään kaupungilla, toisin kuin esim. Tampereella. Taas reissun aikana mietin pääni puhki, että  mikä se geenivirhe meissä suomalaisissa on, joka pistää vetämään perseet, räyhäämään kylillä ja olemaan epämiellyttävä kanssakulkijoita kohtaan...

Toinen asia mitä mietin oli se, että miksi ihmisen pitää valokuvata reissuilla niin paljon. Ite jätin tällä kertaa kameran kokonaan kotiin ja otin vain kännykällä kuvia. Jotenkin se vapautti nauttimaan reissusta kaikilla aisteilla ja tallentamaan asioita ihan jollakin uudella tapaa. Toki tykkään, että kuvia jää muistoksi, mutta en tiedä kuinka jotkut (esim. ammattibloggarit) pystyvät nauttimaan oikeasti siitä tietystä hetkestä, jos koko ajan täytyy räiskiä kameralla kuvia.
Sitä paitsi kuviin ei koskaan tallennu kokonaisuus: äänet, tuoksut, valo, auringon leikki iholla, merituulen kohina ja kirkonkellojen rytmikäs sointi vanhan kaupungin kattojen yllä. Oikeasti tältä reissulta olisin halunnut tallentaa ääninauhan, jolle olis tallentunut meidän asunnon parvekkeelle kuuluneet äänet. Kämpättiin Nizzan vanhan kaupungin ytimessä ja asunnon ranskalaiselta parvekkeelta aisti täysillä, kuinka kaupunki sykki...jotain niin ihanaa!!!

Tässä nyt kuitenkin niitä "pakollisia" reissuotoksia (erittäin epämääräisessä järjestyksessä...osa Venansonin vuoristokylän läheltä, osa jostain muualta)







sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Puntari: kesää

Niin tuntuu aika rientävän vauhdilla, ettei perässä pysy. Puutarha vetää puoleensa ja siellä on tullut tehtyä kasvimaat, kukkapenkit ja yrttilavat täksi kesäksi kuntoon. Vielä kun kelit kunnolla lämpiäisivät, niin kasvu pääsisi vauhtiin.

Meitä on nyt täällä kolme kesälomalaista, ja kylläpä tuntuu aika mukavalta ajatus, että kesäaamut saa nukkua niin pitkään kuin haluaa. Toisaalta, vielä mukavammalta tuntuu ajatus, että elokuussa odottaa työpaikka, minne mennä. Ei näytä olevan meille opettajillekaan itsestäänselvyys tuo töiden saanti. Virasta voi vain haaveilla. Syksy tuo meille paljon muutosta: mulle uusi työpaikka, Mairella alkaa ekaluokka ja Saima jatkaa päikyssä yksin. Mieskin palaa vuorotteluvapaalta töihin.

Kesään kuuluu perinteiset menot, eli Jukolaa, tahkoa ja kirkastusta. Lapissakin käydään loppukesästä. Tytöillä kai on uimakoulu, vielä en ole siitä ilmoituksia nähnyt.
Nyt kuitenkin pakkaamaan loput tavarat, sillä lähtö kohti Etelä-Eurooppaa odottaa. Loma lähtee käyntiin todella, kun pääsee hetkeksi irti arjesta!