Nyt on kuulemma muotia palkata kotiin joku elämänhallintaihminen.
Sellainen, jonka avulla sulle selviää mikä osa kotisi täyttämästä tilpehööristä
on tarpeellista ja mikä ei. Eli sen personaltrainerin, ravitsemusneuvojan,
sisustussuunnittelijan, parisuhdeterapeutin, viikkosiivoojan ja
elämäntaidonvalmentajan lisäksi kannattaa myös hankkia tämä kaaosekspertti. On
niin paljon helpompi hengittää kun ylimääräinen tavara on tiessään!
Varmaan jo reilu kuukausi sitten mä löysin sisältäni tällaisen tavaranatsin.
Jokin mittari vain meni punaiselle ja sitten alkoi tapahtua! Rakastan
järjestystä, vaikka en ole siinä kovin hyvä. Rakastan sitä, että löydän
tarvitsemani tavarat niiden oikeilta paikoilta. Heti ja pönkimättä. Niin
suksivoiteet, varvastossut, kattilat kuin kynttilätkin. Rakastan selkeyttä,
viihtyisyyttä ja kodikasta tunnelmaa missä ikinä asunkin. Tai siis
rakastaisin! Meillä asuva rakas pieni elämänvaikeuttaja avasi silmäni
todellisuudelle. Siinä missä kaksi aikuista oli saanut sullottua kahden
sinkkukämpän tavarat puolihuolimattomasti rintamamiestalon todella vähäisiin
säilytystilaratkaisuihin, elämänvaikeuttaja kaivoi ne päivänvaloon. Kerta
toisensa jälkeen. Ja aina vaan uudestaan. Sulloessani vanhoja työpaikan
mikroautokisojen palkintopokaaleja varmaan sadatta kertaa makuuhuoneen
liukuovikomeroiden kätköön minulla naksahti. Tarvitaanko me todella kaikki
tämä???
Ja mitä sitten tapahtui? Olen käynyt huoneita läpi armottomalla kädellä.
Useampaankin kertaan. Ensin keittiö. Sitten vaatehuone ja makuuhuoneen komerot.
Työn alla olohuoneen senkki ja eteisen kaapit. Työhuone jo voiton puolella.
Tavara liikkuu!!! Osa mökille käyttöön, osa kavereille, osa kirpparille ja
kierrätykseen. Onneksi vain vähän mitään joutaa roskikseen! Henkisesti rankkaa
puuhaa, mutta oikeasti, se keveyden tunne mikä valtaa mielen! Siistit ja avarat
komerot, säilytyksessä vain oikeasti tarpeellinen ja käytettävä tavara, sekä
rakkaimmat muistot. Puolitunteikkaista muistoista luopuminen on yllättävän
tuskallista. Olisi niin kiva säilyttää kaikki alalkouluajan vihkot ja liput ja
laput, mutta kuka niitä oikeasti joskus lukee? Ja mitä teen Kukkaistyttökesän
kuivatuilla ruususeppeleillä joita on laatikollinen? Ihania pölypesiä, eikä
niistä laatikossa ole kenellekään iloa. Mielessäni haikailin jo vinttiä,
sellaista oikeaa vanhanaikaista ullakkoa. Sellaista, jonne voisi kantaa vihkot
ja seppeleet laatikoissaan tulevien sukupolvien löydettäviksi ja ihasteltaviksi.
Sinne isoisän olkihattujen viereen. Ei kenenkään tiellä koskaan.
Työ etenee hitaasti, koska elämänvaikeuttaja purkaa samaan aikaan toisaalla
jotain jo siivottua komeroa. Eikä se seuraavana päivänä enää välttämättä näytä
niin siivotulta, tai ainakaan siistiltä. Mutta tavarat vähenevät hitaasti ja
varmasti. Tavoitteena ei ole mikään steriili ja asumaton asuntomessukoti, vaan
koti jossa on vähemmän järjesteltävää ja mukavampi asua. Leluja täällä pyörii
joka tapauksessa edelleen ympäri huushollia päivästä toiseen. Ja
pussinsulkijoita, kaukosäätimiä, lahjanarua, hillopurkin kansia, tuttipullon
korkkeja, käsivoideputeleita, pikkusukkia, kyniä, ruisleivän paloja,
hiuslenkkejä, henkareita, latureita, kuvakirjoja ja paljon paaaaljon muuta
tarpeellista. Tiedän kyllä perheitä, joissa lasten olemassaoloa ei voi päätellä
muualta kuin lastenhuoneista. Leluja tai lasten vaatteita ei näy koskaan missään
muissa tiloissa. Minusta se on jopa ankeaa. Silti rajansa kaikella. Eilen
illalla raivasin lattialle vapaan reitin makuuhuoneesta vessaan. Pimeässä
yöllä eksyin kuitenkin reitiltä ja jurskautin jalkapohjani puisen nuppipalapelin
nuppiin. Hemmetin lelut!!! Aamulla heräsin siihen kun Brion puinen
palikkalaatikko kolahti otsaani, ja heti sen perään sateli niitä palikoita.
TATO! sanoi ääni sängyn vierestä pirteänä. Vähän ajan päästä elämänvaikeuttaja
mönki viereen Skiidoon moottorikelkkakuvaston kanssa. TATO TATO!!!
Ooooooo...ännännännännää...istui siinä kainalossa lukemassa hetken ja katosi
taas. Kolmannella kerralla mukaan oli tarttunut muutama katselukirja sekä niitä
puisia nuppipalapelin paloja. Se paloautokin, jonka päälle yöllä astuin.
Aamupalan jälkeen petasin sängyn. Varmaan ensimmäistä kertaa viikkoon. Peiton
alta löytyi kolme legopalikkaa, kaksi puupalikkaa, neljä kirjaa, yksi pikkuauto,
näytepussi jalkavoidetta, Tiinan vanha selluliittivoideputilo, pussillinen
urheilujuomajautetta, kuiva leivänpala, puiset helmet sekä määrittelemätön
polkupyöränkorjaustyökalu. Miähen tyynyn alle oli piilotettu cd -levy, joka
sisälsi vasemman polveni magneetikuvat Pihlajalinnan lääkäriasemalta.
Mitä
tästä opin? Pitäisi ehkä petailla sänkyä useammin. Tai sitten sitä tavaraa on
vieläkin liikaa?