Halkomäki: Pako saareen

Terveisiä kesästä! Jihuu!

Kesäloman alettua pakkasimme reput ja siirryimme mukavuuksien ääreltä askeettisen mökkielämän pariin. Huvila ja huussi, kaasuliesi ja rantasauna. Niin paljon tapahtui kevään aikana, että oli ihan vaan pakko päästä pois kotoa ja rauhoittumaan olennaisen pariin. Koululaiset etenkin tuntuivat olevan kaikesta sekaisin kuin seinäkellot, ja suorastaan vaativat mökille pääsyä HETI!

Vaikka mökillä pyörii samat arjen perusrutiinit kuin kotonakin, on siellä kuitenkin ihan toisenlainen elämänmeno. Ja jotenkin minä rauhoitun siellä paljon paremmin kuin kotona. Kotikouluaika oli antoisa, mutta rankka. Myönnän, että sen loppuminen on toisaalta helpotus, vaikka varsin mukavia suunnitelmia oltiinkin tehty toukokuun loppuun saakka. Omien haasteidensa kanssa kamppaileva tokaluokkalainen tarvitsi paljon tukea ja läsnäoloa, vieressä istumista, kannustusta, rajanvetoa ja selvät sävelet kaikesta tekemisestä. Eskarilainen juhli ikäkautensa mukaisen uhmaiän pyörteitä, ollen yleensä täysin yhteistyökyvytön ja jääräpäinen äyskijä ja tiuskija. Ei osaa, ei haluu, ei viitti. Ja kaksivuotias. No. Kaksivuotias. Kuvitelkaa nyt. Välillä istui veljien vieressä hymyssä suin tekemässä värityskirjaa silmät säihkyen, seuraavassa hetkessä oli siirtynyt äänettömästi vessaan, missä kasteli käsisuihkulla kaiken seiniä myöten ja liotti vessapaperirullasta paloja lavuaariin niin että se tietysti tukkeutui ja tulvi yli. Tai puristeli juuri ostetun hammastahnatuubin lavuaariin mistä hieroi sitä kaikkialle, eikä vähiten hiuksiinsa. Tai kiipesi yläkertaan ja purki vaatelipaston viidestä kerroksesta kaikki viikatut vaatteet lattialle kasaksi. Purki myös olohuoneen dvd-levyt lattialle kansilehtiä myöten, suttasi koululaisen kirjoja, karkaili pihalle kahden kerroksen ulko-ovista, kaivoi nokea takasta, kaatoi puoli litraa mustikkasoppaa keittiön matolle ihan vaan koska osasi. Sen lisäksi että halusi tietenkin aktiivisesti osallistua aina myös ruoanlaittoon työpöydällä istuen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Näiden kolmen pikkutyypin yhdistelmällä päivät olivat siis melkoisia. Toiset tosi mukavia, jotkut jopa ihan superihania, ja jotkut sitten niitä, jolloin ajattelin että jos en satu kuolemaan koronaan, kuolen varmasti aivoverenvuotoon. Muutama ilta meni itku kurkussa. Joku supermutsi olisi varmasti pyörittänyt tämän yhtälön helposti vaikka vasemmalla kädellä, mutta tällaisella hengettömällä tapauksella se otti koville. Jaksamisen äärirajat paukkuivat. Olihan siinä tietenkin kotikoulun ja harrastusten etätehtävien lisäksi muutkin haasteensa jotka toivat vielä lisäkuormaa, ei vähiten huoli läheisten selviämisestä. Kovia aikoja, ihan kaikille. Jokaiselle omalla tavallaan.
No sitten jatkuikin koulu ja piti taas sopeutua siihen normiarkena. Ja kohta alkoi kesäloma, uusi normiarki! Ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona keittiön pöydän ääressä, iho auringosta hehkuvana, järviveden pehmentämät hiukset laineilla ja Kukkia-järven auringonlaskujen kulta silmissä. Pyykkikone pyörii.

Mökkielämä tietää pannukahvin ja kaurapuuron keittämistä aamulla ja valtavien ruokamäärien kulumista pitkin päivää. Lasten energian kanavoimista milloin uimiseen, milloin kalastukseen, milloin remppahommiin papan kanssa tai puusavottaan. Yöllä nukutaan mökin parvella ilman peittoja lintujen laulaessa avoimen ikkunan takana. Aamupalan laittelen usein yksin, ihan omassa rauhassa. Lapset nukkuvat sikeästi kuin murmelit. Aamukahvia on ihana juoda terassilla lempeän lämpöisinä aamuina ja katsella tyyntä järvenselkää auringonvalossa. Sama pieni oma hetki mahtuu myös iltaan, kun kaikki lapset ovat unilla. Iltatee ja lukemista. Ihan luksusta!

Ensimmäinen lomaviikko oli lapsilla taas sellainen, että kaikkea olisi pitänyt saada ja ehtiä tehdä, eikä mihinkään oikein jaksaneet keskittyä. Mutta nyt kun ovat löytäneet omat suosikkipuuhansa, viettävät aikaa niiden parissa. Aamuinen mato-onkimeditaatio toistuu keskipäivällä ja illalla. Virveliä heitellään, katiskaa koetaan. Uiminen on tietenkin myös lempipuuhaa, samoin melominen ja suppailu. Ja iltaisin saunotaan, sen jälkeen onkin kaikilla uni herkässä. On ihana nähdä lasten silmistä se kesän ja siitä nauttimisen ilo, mikä tuikkii katseessa iltapalapöydässä päivän juttuja kerratessa. Kukaan ei kaipaa televisiota tai muita viihdykkeitä, kun voi tehdä kaikkea muuta mukavaa. Vaikka tekemistä on paljon, silti nukkumis- ja syömisrutiinit pysyvät mökilläkin, vaikkakin vähän toisenlaisella aikataululla kuin kotona. Se pitää paketin kasassa. Ja mun pääni!

Muutama päivä ollaan tässä taas kotosalla ja sitten juhannuksen viettoon takaisin mökille.  Puutarhahommia ja muutamia lasten menoja luvassa tälle viikolle. Ja leipomista. Ihanat kesäpäivät jatkuvat sääennusteiden mukaan. Erilainen kesä, ja just siksi taas se paras kesä! Nautitaan!

Halkomäki: Kesäelämä kestokassissa

Tervetuloa lokakuu! Syyskuu sujahti ohitse aivan hirmuisella vauhdilla ja vei kesän mennessään. Riitti silti vielä lämpöisiäkin päiviä, mutta myös  jo niitä ihanan raikkaita ja aurinkoisia, yöpakkasten huurruttamia aamuja. Nyt tuntuu siltä että elämä ehkä tästä asettuu vähän rauhallisempaan rytmiin.

Elokuu oli vielä loman viimeisten päiviä huumaa ja luopumista kesän vapaudesta. Koulut alkoivat, harrastukset valtasivat hiljalleen kalenterin rivejä. Kestokassirivistö eteisessä harveni hiljalleen. Mökkikassit, uimareissukassit, mummolakassit, tätiläreissukassit, päiväreissukassit, jalkapalloreenikassit, likapyykkikassit, telttaretkinyssäkät, rinkat, reput ja epämääräiset varavaatehässäkät olivat kesän aikana ehtineet vallata eteisen, ja tuntui että näiden viritysten setviminen haukkasi aina melkoisesti aikaa. Olen ihan hitsin tyytyväinen että niitä ei enää tuolla loju! Voisi sanoa, että koko kesä oli meillä pakattuna Pirkka-kestokasseihin, noin tiivistetysti! (Mihin me ennen pakattiin kun ei ollut kestokasseja..?)
Elokuussa toteutettiin myös meidän tokaluokkalaisen pitkäaikainen haave omasta huoneesta, siitä voisin kirjoitella tuonnempana vähän enemmän. Pienen budjetin muutos ja tosi mukava lopputulos!

Syyskuussa alkoi harrastusjutut, mikä meillä tarkoittaa mahdollisimman paljon lähiharrastamista omalla kylällä. Esikoisella VPK:n nuoriso-osasto ja koulun kerhot silloin kun siltä tuntuu, ja molemmilla pojilla pianotunnit. Torstaisin pojat käyvät myös Kuvataide- ja käsityökoulu Emilissä Pälkäneellä, pääosin naapurin organisoimalla yhteiskyydityksellä muiden aitoolasten lasten kanssa. Siinä on mielestäni ihan maksimaalisesti harrastustoimintaa 6 ja kohta 8-vuotiaalle. Kaiken ohessa kuitenkin "harrastetaan" täällä kotinurkissa monen sortin liikuntaa, leikkiä ja puuhaamista, joten sille levolle ja kainaloajallekin pitää olla aikansa. Kunhan nämä ikiliikkujat vain malttaisivat!

Minullakin on pitkästä aikaa ihan ikioma harrastus! Ja se tuntuu tosi ihmeelliseltä. Marttailua en enää laske harrastukseksi, se on jo niin elämäntapa. Akvarellimaalaus jäi pari vuotta sitten kuopuksen syntymän myötä, eikä siihen tilalle ole oikein tullut mitään. Monestakin syystä. Mutta nyt! Kauan haaveilemani Method Putkisto Pilates alkoi täällä Aitoossa. Minä, kolme vuotta melko hengettömässä tilassa olleena sain todeta jo ensimmäisellä tunnilla, että minähän jaksan ja pystyn! Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Olipa ihanaa! Saada liikettä lihaksiin ja niveliin, venyä ja hengittää. Vaikea edes kuvailla sitä oloa mikä tuntien jälkeen on, mutta se on niin kokonaisvaltaisen ihana. Huikean asiasisällön lisäksi meillä on huippusymppis ohjaaja ja ehkä myös melko hulvaton ryhmä. On helppo olla mukana!

Viime päivinä olen myös innostunut puuhailemaan pihalla aurinkoisten päivien siivittämänä. On ihmeesti ollut energiaa sellaiseen, ja toisaalta olen ihan vaan tietoisesti tehnyt päätöksen, että silloin kun on mahtava ilma, olen ulkona niin paljon kuin mahdollista. Lataudun siellä niitä siistejä sisähommia varten. Kesällähän meidän pihassa ei tapahtunut mitään. Vain ajoittaiset ruohonleikkuupuuhat katkaisivat vehreän kasvun kohinaa. Pujo, nokkonen ja elämänlanka saivat rauhassa rehottaa koko kesän. Kukkapenkit olivat aivan oman onnensa nojassa. En vaan ehtinyt enkä jaksanut, päivät menivät lasten kanssa aamusta iltaan, ja paljon oltiin myös mökillä. On vaan pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, eikä nypittyy piha ole siinä kärkipäässä. Se on enemmänkin sitten niitä fiilistelyosaston hommia. Maailma ei kaadu vaikka pujo vähän valtaakin alaa ja tontin nurkassa on kaksimetrisiä nokkosia, eiks niin?

Mutta nyt sitten lokakuuta. Laitoin rapulle kanervia ja kynttilälyhdyn, lapset toivat puput siihen fiilistelemään. Pimenevät illat tuntuvat mukavalta kun päivällä on saanut nauttia ruskan upeista sävyistä. Omenahillo tuoksuu keittiössä ja aamuisin saa taas keittää kaurapuuroa. Elämä on ihmisen parasta aikaa!

"Lokakuu ei ole joka kuu:
Päivät pienet pilvelliset,
yöt pitkät ja pimeät.
Halla hanhen siiven alla,
talvi joutsenen takana"

Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 

(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."

 

Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 

 

Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 

No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.

Banaanipannarit

4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 

Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.

Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 

Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!

Halkomäki: Sisko sydänsydänsydän!

me

Telkkarissa on alkanut joku ihqu realitysarja siskoksista. Jostain kumman syystä meitä ei Tiinan kanssa ole kysytty mukaan! Ihmettelen sitä suuresti, mulla kun on kuitenkin olemassa maailman paras sisko. En yhtään tiedä minkälaista settiä sarja tarjoaa, mutta jotenkin rohkenisin väittää, että me oltais voitu tuoda siihen oma pikantti lisämme. Tämä tylsän tavallinen elämämme kun kätkee sisäänsä hetkiä, joissa ei aina ole tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Voisin hyvin kuvitella tuotantoyhtiön kuvaajat tärisemään loppukesän koleana täysikuun yönä Silmontien risteykseen syväpään suon reunaan, missä Tiina seisoo polviaan myöten turvehöttöisessä vedessä Nikoninsa kanssa ja huutaa kuin hinaaja. Minä juoksen siellä vähän kauempana harmaassa kapeaolkaimisessa mekossa niittyvillojen keskellä, huudan vähintään yhtä lujaa ja koitan huitoa ympärilläni inisevää mustaa hyttysten parvea pois kimpustani. Valtava keltainen kuu mullottaa taustalla. Lopputuloksessa näkyi kivasti ne hyttysten veriset läntit mun kasvoissani ja olkapäillä. Mutta hei, mageet kuvat tuli! Samaisen Tiinan villin taidekuvausinnostuksen vallassa seisoin kerran Sappeentien varressa erästä kallioleikkausta vasten mustissa, erinomaisen pienehköissä mustissa pitsialusvaatteissa. Siitä ohi körötteli eräs paikallinen papparainen tunturimopollaan. Jäi katsomaan taakseen niin että meinasi pyörähtää niskat ympäri. Meni ehkä noin kolme minuuttia kun jo ajeli sieltä takaisinpäin. Olipa nopea kauppareissu! Kulki siitä aika monta autoakin ohi ja vähän kauhuissani odottelin että koska joku soittaa poliisit, etenkin kun Tiina siitä pisti mua vielä kahlaamaan jonkun tilallisen heinäpeltoon. Itsensäpaljastelija tuhoamassa viljelijän satoa Sappeentien varressa ei ole kovin tavallinen näky!
Lukuisista Lapin reissuista saisi myös eksoottista materiaalia. Milloin ollaan tunturissa vyötäröä myöten jumissa hangessa ja eksyksissä. Milloin saadaan Rovaniemen baarissa lähestymisiä "haluatsä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?" -asetelmalla. Kirkastusjuhlat olisivat pullollaan sensaatiohakuista materiaalia.  Helsingin taannoisesta erotiikkamessujen reissusta tulisi todellinen maalaissiskokset maailmalla -huumoripläjäys. Vieläkin pyrkii vesi silmiin sitä muistellessa. Myös monenlaisia remonttitilanteita on ollut, missä punnitaan sekä naiseus että tyylitaju. Ihan oman kokonaisen jaksonsa olisi varmaan saanut myös siitä päivästä, kun tämä meidän viimeisin vauva syntyi. Tiinahan oli mukana sairaalassa ja itse siellä leikkauksessakin mun tukihenkilönä. Siellä se otti itsestään leikkaussaliselfieitä myssy päässä ja huulet tötteröllä samaan aikaan kun mulla verenpaineet lepatti jossain pakkasen puolella ja voin todella huonosti. Se kehitteli heti omat jutut ainoan huoneessa olevan miehen, sen vähän varttuneemman symppiksen anestesialääkärin kanssa, ja totesi myöhemmin olevansa siihen ehkä vähän ihastunut. Ja siinä vaiheessa kun kätilö ilmoitti vauvan olevan tyttö, me molemmat taidettiin ihan hysteerisesti vaan itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun kumpikin odotti sieltä kolmatta pippelisankaria saapuvaksi. Että miten tässä näin kävi? Myöhemmin mietin, että olikohan se meidän reagointi ihan normaalia?  Mutta ois näyttänyt varmasti hyvältä telkkarissa...

 

Mutta kaikkein parasta sisko on kuitenkin siinä ihan tavallisessa peruselämässä. Just siinä, missä niitä kameroita ei näy, ja mitä kukaan ei jaksaisi edes kuvata. Mä tiedän, että se on aina ottamassa koppia kun tarve vaatii, potkimassa persauksille oikealla hetkellä ja ostamassa hedelmähappokuorintavoidetta just silloin, kun mun naamani on harmaimmillaan. Se ei koskaan väheksy, mutta joskus kyllä kyseenalaistaa. Se tietää mikä on lerma, mikä töräle ja miksi minä en käytä enää keltaisia vaatteita. Sille voi soittaa ihan vaan sitä, että nyt se komppostori sitten jäätyi.  Huoliskohan se tuotantoyhtiö sellaista puhelua siihen sarjaan?

No, joka tapauksessa, sisko on aina sisko, ja aina paikallaan. Kaksi vuotta sitten juuri näihin aikoihin sain postissa tämän kortin. Tiinalta. Se tiesi, että mä kiikuin kahden vaiheilla opintojen aloituksessa. Hirveästi teki mieli toteuttaa pitkäaikainen haave, mutta hallitus ei ollut siitä kovin innoissaan. Oli huono aika ja kaikkea. Kun kortti tuli, kävelin siitä suorilta koneelle ja laitoin ilmoittautumisen kurssille menemään. Kiitti sisko! Nyt on paperit taskussa ja mennään jo jatko-opintoja.

Halkomäki: Kaipausta ja kasa rapulaisia

Takan rätinä on hiljentynyt hehkuvaksi hiillokseksi. Lattia tuntuu kylmältä jalan alla. Mukillinen teetä lämmittää aivan erityisen ihanasti. Ollaan palattu kotiin mökkiviikonlopun vietosta. Sisällä on koleaa, kalsaa, kylmänkosteaa. Syksyn ote on hiipinyt nurkkiin. Hitto, en tykkää tästä yhtään!

Viikonloppu oli erityisen mukava. Meillä oli mökkiseurana Tiinan ihanat tähtisilmäiset tytöt, ja hyvä meininki serkkupoikien kanssa kolmeksi päiväksi oli taattu. Viikonlopulle oli suunniteltu lasten omat rapujuhlat, tai oikeastaan juhlat ravuille, niin kuin Saku ne jo kaksi vuotta sitten lanseerasi tietämättä yhtään mistä puhui. Oli vain kuullut aikuisten menevän rapujuhliin, ja päätellyt, että niiden täytyy olla jotkut rapujen kunniaksi järjestettävät juhlat. Että on tanssia ja syödään hyvin ja ravut siinä juhlivat mukana! No viime kesänä jo suunniteltiin näiden pirskeiden pitämistä, mutta jotenkin se vain jäi. Nyt oli aika kypsä ja siihen tarjoutui oiva tilaisuus tyttöjen kaivatessa seuraa kun Tiina karkasi fillareineen muutamaksi päiväksi kohti pohjoista.

Perjantaina iltapäivästä mökillä alkoi heti mahdoton kalastaminen, sillä mato-onginta on serkusten ykkössuosikkipuuhaa. Ja rapusyöteille on aina käyttöä. Rankan viikon jälkeen ei paljoa muuta sitten jaksettukaan, vaan onkihommien jälkeen painuttiin saunan kautta unille sateen ropistessa yöllä huopakattoon.

Lauantaina pitkän aamiaisen jälkeen alkoi savusaunanlämmityspuuhat ja siinä ohessa ongittiin hieman lisää ja valmisteltiin illan juhlia. Lopulta päästiin saunan lauteiden hämärään ja parin uintireissun kautta pöytään herkuttelemaan. Pappa veti lapsille ravun syönnin perusteet -ohjeistuksen kaiken muun herkuttelun ohessa. Hauskaa oli! Saksiniekkojen parissa koettiin niin onnistumisen kuin epätoivonkin hetkiä, mutta lopulta jokaisella oli ainakin yksi rapulainen palasina lautasella.
Pimenevään iltaan sytytettiin lyhtyjä, soihtuja ja ulkotulia valaisemaan elokuun viimeistä mökkiviikonloppua, ja pimeyden laskeuduttua ammuttiin ilmoille muutama raketti. Kymmenen jälkeen ipanat painuivat petiin ja aikuiset tasasivat pulssia illan hulinasta.

Sunnuntaina harrastettiin vadelmien poimintaa, pihan siivoilua ja lautapelejä. Jännitettiin Tiinan viimeisen kisapäivän tuloksia. Iltapäivällä valoilmiö nimeltä aurinko näyttäytyi yllättäen ja lähdimme juhlistamaan sitä Vihavuoden Koskikahvilaan jäätelöille. Hämmästelimme Kukkianvirran alhaista pintaa ja yritimme bongailla kaloja kosken kuohuista. Jäätelöt koskimaisemassa maistuivat vielä ihan kesälle! Nam! Siitä sitten takaisin mökille pakkailemaan kamppeita ja siivoilujen kautta kohti kotia. Kotia, jonne siis oli hiipinyt se syksy nurkkiin.

Koko viikonlopun oli kylmä ilma. Hyytävä tuuli, sadekuuroja, rapia kymmenen lämmintä. Ja nyt on elokuu. Ei mikään oikea syksy vielä! Ja silti ilmassa on se syksyn kirpeys. Kylmyys. Kosteus. Ja mitä näitä nyt on. Mun koko vuoden eniten odottama kuukausi meni ohi kuin pikajuna, olematta ollenkaan oma itsensä. Jättäen jälkeensä vain valtavan kaipauksen. Vähän niin kuin koko kesä. Meni ennen kuin oli ollutkaan.

Mä en koskaan ennen ole valittanut säistä. Tai mua ei oikeastaan ole haitannut poikkeavat säät. Ne on mitä ne on, eikä niille voi mitään. Mutta viime helmikuussa löysin itseni ulkoa vesisateesta halkopino sylissäni sellaisen megalomaanisen itkupotkuraivarin kourista. Kunnon talvea ei ollut. Taaskaan. Minä rakastan talvea! Tarvitsen ne pakkaset! Lumen! Pimeyden! Tuiskun ja tuiverruksen. Kunnon talven. Yhtä lailla tarvitsen kesän, vaikka vain muutaman viikon mittaisena. Elokuuta minä rakastan! Elokuun tarvitsen kokonaan! Aurinkoiset lempeän lämpimät päivät kypsyvän luonnon äärellä. Korkean sinisen taivaan. Viljapeltojen kultaisen värin, vastaleikatun viljan tuoksun. Puimureiden hurinan pelloilla. Sen tunteen, että hetkessä eletyn kesän jälkeen saa heittää pienempää vaihdetta silmään, rauhoittua kotiin omien puuhien ja hillokattiloiden ääreen. Antaa ajatusten virrata. Hidastaa ja nauttia. Tuntea kesän lämpö vielä iholla ja muistoissa.

Niin että miten tästä nyt noustaan? Talvi oli aivan susi. Kesä meni ihan ohi. Elokuusta ei ollut tietoakaan, viimeisiä päiviä viedään. Miten tämä nyt yhtäkkiä ottaa näin koville???

Onneksi, kaikeksi onneksi, näihin omituisiin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin mahtuu silti paljon mukavaakin. On silti jotain mitä muistella. Mukavia tapahtumia, hetkiä ja kohtaamisia. Ne nousevat suureen arvoon nyt, kun aurinkolotioneilla lutraamisen sijaan on ollut aivan jotain muuta puuhaa.

Takan hiillos on muuttunut muutamaksi oranssiksi pilkuksi ja keittiössä vallitsee suloinen lämpö.  Rapujuhlien jälkeenhän on hyvin yleistä olla ryytynyt ja silmä poskella, eli ihan niin kuin minä nyt. Saku on valvonut kaksi viimeistä yötä yskien hillittömästi yleisen tukkoisuuden ohella, ja minä tietysti siinä seuraksi sitten. Antanut lääkettä ja nukuttanut kainalossa mökin keittiön sohvalla kynttilän valossa. Taitaa ensi yökin mennä samoissa merkeissä yläkerrasta kantautuvasta köhinästä päätellen. Yskä, nuha, syksy...ja mitä näitä nyt on. Mutta tästä noustaan vielä!

Tervetuloa syyskuu!

Juuri muistin että minähän rakastan myös syksyä!

Halkomäki:Radiohiljaisuus selätetty!

Plokitauko. Sehän tästä tuli kuin huomaamatta. Halkomäessä on eletty monenmoisia aikoja sitten viime päivityksen, joka taisi olla huhtikuun alkumetreillä. Mä olen aina ihmetellyt niitä plokkaajia, jotka tuuttaavat sisältöä plokiinsa ihan joka päivä, satoi tai paistoi, tapahtui elämässä mitä tahansa. Vaikka maailma olisi romahtanut, läheisiä kuollut, uupumus tempaissut kouriinsa, masennut musertanut tai mitä tahansa karmeaa, niin silti on pakko esitellä uusimmat kukkavaasit, karvanpoistoaineet ja kuplakoneet. Ihan oikeasti! Minä en kyllä sellaiseen pysty. Ei silti, ei ole kukkavaaseja sun muuta esiteltäväksikään, mutta silti. Elämä ottaa tärkeysjärjestyksensä automaattisesti.

Halkomäen kevät on mennyt henkeä pidätellessä. Monellakin tapaa. Siinä sivussa ollaan yritetty elää normaalia elämää ja pysyä koko porukka järjissä edes jollakin tapaa kaiken myllerryksen keskellä. Suurimpana asiana jännitettiin puolitoista kuukautta meidän perheen Vaaria, joka järjesti melkoisen säikäytyksen koko suvulle sairaalareissulla, jonka tapahtumakäänteistä olisi ainesta vaikka elokuvaksi. Vasta juhannuksen tienoossa saatiin huokaista helpotuksesta. Aikuisilla on taitoja ja tapoja käsitellä tällaisia asioita, mutta lasten kanssa on toisin. Ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen, jossa lapsen tuntema pelko ja hätä oli sydäntä riipivää. Hiljaa peiton alla luetut iltarukoukset Vaarin puolesta kertoivat kaiken. Verille pureskellut sormenpäät viestivät sisäisestä myllerryksestä ja epävarmuudesta. Ja kun Vaari selvisi, ei sillä riemulla ollut rajaa! Kahden pienen pojan olemus muuttui kuin taikaiskusta toiseksi, kun pääsivät yli kuukauden tauon jälkeen Vaaria halaamaan.

Tähän oheen kun lisätään vielä muutamat todella ikävät uutiset läheisten tuttujen terveyteen tai toipumiseen liittyen, niin siinähän sitä onkin. Sitä taakkaa kantaa sydämessään mukana, halusi tai ei. Huoli ihmisten selviämisestä ja heidän läheistensä jaksamisesta on aina olemassa. Omassakin elossa on vielä ollut omat huolet ja murheensa, niin kuin kaikilla, mutta onneksi myös niitä iloisiakin asioita.

Että niin tämä ploki nyt vaan jäi kuin huomaamatta hiljaiseksi. Ei siksi, ettei olisi ollut aiheita mistä kirjoittaa. Lähinnä vaan siksi, ettei voimat ja keskittyminen olisi siihen enää riittänyt. Puntarin suunnalla on myös ollut hiljaista, ja luulenpa että Tiina on siellä vetänyt henkeä rankan kouluvuoden ja kevään armottoman työjakson jälkeen. Veikkaan että se kyllä tässä palailee linjoille vähintäänkin jonkun Kirkastusjuhlaraportin merkeissä, koska tänä vuonna sillä oli ihan uudenlainen lähestymistapa niihin juhliin. (Tähän voisin laittaa sellaisen irvistävän hymiön...)

Mutta mitä Halkomäessä on siis tapahtunut sitten kevään? Tilastotappioina merkittäköön, että yhdeksästä pelargoniastani talvesta selvisi vain yksi. Kuisti on sekaisin, kuten aina. Kompostori pöhisee. Pioneilla oli ollut rankkaa vähäisen lumen alla, ja ne kasvattivatkin normaalia pienemmät kukat ja ohuehkot varret. Mutta kaikki elossa, jee! Tädin tähtisilmien kanssa kävin risteilemässä pikaisesti alkukesästä. Kesämökki siivoiltiin ajoissa kesäkuntoon, mutta me ollaan yövytty siellä vain VIISI yötä. Sadetta-tuulta-kylmää. Blaah! Perinteiset perennatorit pidettiin taas toukokuussa. Kesäkeittoa olen kokkaillut VAIN kerran. Rankemman puoleista kriisiä aiheuttaa se, että kunnon perunaa, eli siikliä en ole saanut vielä koko kesänä!!! Ruotsin sukulaiset kävivät visiitillä. Uudeksi makkarasuosikiksi on noussut Ripa Grillimakkara. Kirkkarit meni kivasti, mikä tärkeintä. Tahkollakin käytiin perinteisissä maastopyörämittelöissä. Nekin meni kivasti. Paitsi Tiinalla. Kasvimaallani kasvaa tällä hetkellä vain porkkanaa ja perunaa. Jossain siellä rikkaruohojen kätköissä. Lasten kanssa ollaan reenattu pyöräilyä metsäpoluilla. Päärynäpuuhun tulee viisi päärynää. Uimaan en ole vielä uskaltautunut. Viimeisimpänä juttuna Martan päivää juhlittiin Aitoossa pähkähullun idean merkeissä ja kivaa oli sielläkin. Superkivaa! Oikein sellaista Kyllikkien näköistä meininkiä! Siitä ehdottomasti raporttia tulossa kunhan kuvia saadaan koneelle. Kesäreissuja perheen kesken ei olla yhtä 24h risteilyä lukuun ottamatta tehty, paitsi nyt. Kirjoittelen näitä rivejä Äkäslompolon mökissä, seitsemän kuukauden Lappi-ikävästä toipuen.

Juuri nyt Lappi tekee erityisen hyvää ihmiselle!