Puntari: Kun hätä on suuri...

...on apukin lähellä.

Se tuli tänään todistettua paikallisen Kuhmalahden vpk:n järjestämässä 112-päivässä!
Paloasema sijaitsee kotoamme n. 2 kilometrin päästä, joten aika sukkelaan saadaan apu paikalle, jos sattuu vaikka savusauna kärvähtämään. Tai emännän hermot...

112-päivässä olivat tositoimissa tänään meidänkin tytöt, jotka äidin ja isän jalanjälkiä seuraten liittyivät veepeekoohon viime syksynä. Ja voi sitä innostuksen määrää! On tullut vedettyä jo muutamat perusselvitykset yhdessä täällä kotonakin, ihan sanallisesti tosin.

Saima pääsi tänään pumppumieheksi ja Maire jakoliittimelle, kun nuoriso-osasto sammutti näytösluontoisesti elämänsä ehtoopuolelle päätyneen leikkimökin.
Äitinä oli ihaninta seurata sitä yhteishenkeä, joka porukasta huokui: isommat avustivat pienempiä, ja jokaiselle oli oma paikkansa ja tehtävänsä.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että palokuntaharrastus antaa elämään valtavan isot eväät. Se tuo perspektiiviä asioihin, kun näkee, mitä todellinen hätä on ja miten toista voi auttaa. Se luo elinikäisiä ystävyyssuhteita. Se antaa mahdollisuuden tutustua omiin fyysisiin ja henkisiin rajoihin.
Palokunta on harrastusten eliittiä!

Halkomäki: Päivä paloasemalla, jos toinenkin...

Jos pitäisi valita maailman paras harrastus, niin sanoisin että se on VPK!

Vanhana paloaseman kasvattina olen päässyt nauttimaan kyseisestä harrastuksesta täysin elämäntapatasolla. Toista niin monipuolista harrastusta on yhtäkkiä vaikea keksiä. Ja miten tärkeitä taitoja jo pienelle lapsille opetetaan! Aikanaan koin Partionkin ihan turhanpäiväisenä näpertelynä, koska VPK:ssa olin päässyt harjoittelemaan ja kokeilemaan ihan toisen luokan touhuja. Vaikka hyvä harrastus Partiokin on, jos tykkää... Kaiken mukavuutensa lisäksi VPK on varmasti myös yksi halvimmista harrastuksista. Täällä Aitoossa likipitäen kaikki lapset käyvät jossain vaiheessa nuoriso-osaston harjoituksissa, se on jo oikeastaan sellainen perinneharrastus täällä!

Pikkuisen retee pikkumies ratin takana!

Hiljattain vietettiin valtakunnallista Päivä Paloasemalla -teemapäivää, ja Aitoonkin asemalla oli avoimet ovet. Sinnehän mekin sitten suunnistettiin Pikku-Kiiskin kanssa ihmettelemään paloautoja ja kalustoa ihan ensimmäistä kertaa. Asemalla tuli mukavan kotoisa olo ja paljon muistoja kelautui läpi pääkopassa. Hälytysosaston puolella harrastus on muuttunut paljon meikäläisen ajoista, siitä on tullut kaikin tavoin säädeltyä ja valvottua hommaa, ja varustuspuolikin on lisääntynyt hurjasti. Vaikka omista hälytysoastoajoista on jo varmaan se viisitoista vuotta, niin silti palo kyseiseen hommaan ei sammu varmaan koskaan. Yhä edelleen ajattelen, että joskus vielä palaan kuvioihin tavalla tai toisella jos huolitaan...aika näyttää!

Paljon oli autossa tuttuja juttuja, pystyputket ei kai koskaan katoa?

Asemalla tarjoiltiin oikein herkkulounas lihapullien ja salaatin muodossa, paloautoajelut sun muut kivat jutut vetivät ipanoita puoleensa ja kotiin lähdettiin joulukalenteri kädessä silmät lurpsuen. Autoautoauto ännännännääääännääääää -oli loppupäivän puheenaihe. Enää kuusi vuotta odotusta ja sitten pääsee maanantaisin pukemaan haalareita niskaan...

Aitoon VPK:n uljas vanha sotaratsu "Natikka" loistossaan!

Kuvat: Fanni Fanipala