Halkomäki: Pako saareen

Terveisiä kesästä! Jihuu!

Kesäloman alettua pakkasimme reput ja siirryimme mukavuuksien ääreltä askeettisen mökkielämän pariin. Huvila ja huussi, kaasuliesi ja rantasauna. Niin paljon tapahtui kevään aikana, että oli ihan vaan pakko päästä pois kotoa ja rauhoittumaan olennaisen pariin. Koululaiset etenkin tuntuivat olevan kaikesta sekaisin kuin seinäkellot, ja suorastaan vaativat mökille pääsyä HETI!

Vaikka mökillä pyörii samat arjen perusrutiinit kuin kotonakin, on siellä kuitenkin ihan toisenlainen elämänmeno. Ja jotenkin minä rauhoitun siellä paljon paremmin kuin kotona. Kotikouluaika oli antoisa, mutta rankka. Myönnän, että sen loppuminen on toisaalta helpotus, vaikka varsin mukavia suunnitelmia oltiinkin tehty toukokuun loppuun saakka. Omien haasteidensa kanssa kamppaileva tokaluokkalainen tarvitsi paljon tukea ja läsnäoloa, vieressä istumista, kannustusta, rajanvetoa ja selvät sävelet kaikesta tekemisestä. Eskarilainen juhli ikäkautensa mukaisen uhmaiän pyörteitä, ollen yleensä täysin yhteistyökyvytön ja jääräpäinen äyskijä ja tiuskija. Ei osaa, ei haluu, ei viitti. Ja kaksivuotias. No. Kaksivuotias. Kuvitelkaa nyt. Välillä istui veljien vieressä hymyssä suin tekemässä värityskirjaa silmät säihkyen, seuraavassa hetkessä oli siirtynyt äänettömästi vessaan, missä kasteli käsisuihkulla kaiken seiniä myöten ja liotti vessapaperirullasta paloja lavuaariin niin että se tietysti tukkeutui ja tulvi yli. Tai puristeli juuri ostetun hammastahnatuubin lavuaariin mistä hieroi sitä kaikkialle, eikä vähiten hiuksiinsa. Tai kiipesi yläkertaan ja purki vaatelipaston viidestä kerroksesta kaikki viikatut vaatteet lattialle kasaksi. Purki myös olohuoneen dvd-levyt lattialle kansilehtiä myöten, suttasi koululaisen kirjoja, karkaili pihalle kahden kerroksen ulko-ovista, kaivoi nokea takasta, kaatoi puoli litraa mustikkasoppaa keittiön matolle ihan vaan koska osasi. Sen lisäksi että halusi tietenkin aktiivisesti osallistua aina myös ruoanlaittoon työpöydällä istuen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Näiden kolmen pikkutyypin yhdistelmällä päivät olivat siis melkoisia. Toiset tosi mukavia, jotkut jopa ihan superihania, ja jotkut sitten niitä, jolloin ajattelin että jos en satu kuolemaan koronaan, kuolen varmasti aivoverenvuotoon. Muutama ilta meni itku kurkussa. Joku supermutsi olisi varmasti pyörittänyt tämän yhtälön helposti vaikka vasemmalla kädellä, mutta tällaisella hengettömällä tapauksella se otti koville. Jaksamisen äärirajat paukkuivat. Olihan siinä tietenkin kotikoulun ja harrastusten etätehtävien lisäksi muutkin haasteensa jotka toivat vielä lisäkuormaa, ei vähiten huoli läheisten selviämisestä. Kovia aikoja, ihan kaikille. Jokaiselle omalla tavallaan.
No sitten jatkuikin koulu ja piti taas sopeutua siihen normiarkena. Ja kohta alkoi kesäloma, uusi normiarki! Ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona keittiön pöydän ääressä, iho auringosta hehkuvana, järviveden pehmentämät hiukset laineilla ja Kukkia-järven auringonlaskujen kulta silmissä. Pyykkikone pyörii.

Mökkielämä tietää pannukahvin ja kaurapuuron keittämistä aamulla ja valtavien ruokamäärien kulumista pitkin päivää. Lasten energian kanavoimista milloin uimiseen, milloin kalastukseen, milloin remppahommiin papan kanssa tai puusavottaan. Yöllä nukutaan mökin parvella ilman peittoja lintujen laulaessa avoimen ikkunan takana. Aamupalan laittelen usein yksin, ihan omassa rauhassa. Lapset nukkuvat sikeästi kuin murmelit. Aamukahvia on ihana juoda terassilla lempeän lämpöisinä aamuina ja katsella tyyntä järvenselkää auringonvalossa. Sama pieni oma hetki mahtuu myös iltaan, kun kaikki lapset ovat unilla. Iltatee ja lukemista. Ihan luksusta!

Ensimmäinen lomaviikko oli lapsilla taas sellainen, että kaikkea olisi pitänyt saada ja ehtiä tehdä, eikä mihinkään oikein jaksaneet keskittyä. Mutta nyt kun ovat löytäneet omat suosikkipuuhansa, viettävät aikaa niiden parissa. Aamuinen mato-onkimeditaatio toistuu keskipäivällä ja illalla. Virveliä heitellään, katiskaa koetaan. Uiminen on tietenkin myös lempipuuhaa, samoin melominen ja suppailu. Ja iltaisin saunotaan, sen jälkeen onkin kaikilla uni herkässä. On ihana nähdä lasten silmistä se kesän ja siitä nauttimisen ilo, mikä tuikkii katseessa iltapalapöydässä päivän juttuja kerratessa. Kukaan ei kaipaa televisiota tai muita viihdykkeitä, kun voi tehdä kaikkea muuta mukavaa. Vaikka tekemistä on paljon, silti nukkumis- ja syömisrutiinit pysyvät mökilläkin, vaikkakin vähän toisenlaisella aikataululla kuin kotona. Se pitää paketin kasassa. Ja mun pääni!

Muutama päivä ollaan tässä taas kotosalla ja sitten juhannuksen viettoon takaisin mökille.  Puutarhahommia ja muutamia lasten menoja luvassa tälle viikolle. Ja leipomista. Ihanat kesäpäivät jatkuvat sääennusteiden mukaan. Erilainen kesä, ja just siksi taas se paras kesä! Nautitaan!

Halkomäki: Tätä tää nyt on!

 Tätä on mulla ja sulla ja hänellä ja meillä ja varmaan teillä ja heilläkin. Tätä karanteenielämää. Kaikilla vaan vähän omanlaistaan ja omiin olosuhteisiin muovautunutta erikoistilanne-elämää. Olin kirjoittanut juuri ennen koronaa sellaisen viittä vaille valmiin tekstin tänne plokiin, ja piti sitä siinä sitten jatkaa vielä hiukan. No jäi jatkaminen. Kun meidän kotikoulurumba lähti pyörimään, niin siinä kävi hyvin pian selväksi ettei tarvitse plokin pariin palata ennen kuin arki normalisoituu. Päivät kun täyttyvät aamusta iltaan lasten jutuista ja illalla sitä raahustaa mieluiten vain sänkyyn. Juuri kun olin vuosien olotilojen jälkeen saanut itselleni energiatasot sille mallille, että vihdoin iltaisin jaksoin jo puuhastella jotain omia juttujani...ja ajattelin, että pitkästä aikaa aktivoidun tänne, koska kirjoittamista on ollut niin kova ikävä. Ja nyt tuli tämä. Mutta kuinkas kävikään. Kyllä, olen iltaisin aivan silmä poskella. Mutta myös päätin, että tämä on nyt mun juttuni, just nyt tässä ajassa. Vaikka kerran viikossa, mutta kuitenkin! Koska kaikki mun kaksi harrastustani, pilates ja akvarellimaalaus ovat nyt tauolla, on pakko saada jotain omaa edes hetkeksi.

 

Viimeisten viikkojen aikana olen ollut entistäkin onnellisempi siitä että asun maalla. Ja että on oma kotitalo, piha ja puutarha. Ja vähän kasvimaan tynkääkin. Kyllä mulle olisi kauhukuva viettää näitä päiviä, jotka muuttuvat viikoiksi, ja siitä hiljalleen kuukausiksi, jossain pienessä kaupunkiasunnossa asfalttiviidakon keskellä. Vaikka salaa sellaisesta välillä haaveilenkin, niin tässä tilanteessa se veisi lopunkin järjen. Sekä minulta, että lapsilta. Tänäänkin tunsin syvää onnellisuutta kotikoulun välitunnilla, kun sain upottaa pistolapion multaan ja nakata ruohopaakkuja kottikärryihin tiuhaan tahtiin. Päästellä eskarin uhmasta ja koululaisen rutinasta tulleita höyryjä pihalle. Katsella kun kaikki kolme tenavaa painatti pitkin pihoja pikkuruisilla polkupyörillään.

Tänään oli pitkästä aikaa tyyni ja lämmin päivä, oikein sellainen ihana kevätpäivä. Alun pilvisyyden jälkeen saatiin aurinkoakin. Puutarhassa kasvit heräilevät hiljalleen, ikkunalla pelargonit kasvattavat uusia vihreitä lehtiään. Maljakossa omenapuun väkkyräisiä oksia koristaa pienet nuput. On ihana seurata tätä kasvua! Vaikka sama ilmiö toistuu joka vuosi, tänä vuonna se on sykähdyttänyt minua enemmän kuin aikoihin. Ehkä se on sitä, että tässä taas jaksaa katsella ympärilleen, ja jaksaa myös katsoa omaan sydämeensä. Mistä se nauttii, mistä saa voimaansa. Vauva-ajat ovat takanapäin ja tänä vuonna jää ehkä vähän aikaa ja energiaa myös oman pihan juttuihin. Aika monta kesää se onkin pärjännyt omillaan, vain ruohonleikkuri ja trimmeri kaverina. Jospa tänä kesänä ihan tukiverkot pioneihinkin! Ja kasvimaalle muutakin kuin muksujen omat porkkanat. Kasvimaalla tehtiin koko perheen voimin raivaushommia viikko sitten, ja toiveissa olisi perustaa uusi vadelmapenkkihässäkkä vanhan jo taantuneen tilalle. Yksi kasvatuslaatikko mansikkaa lisää, lapsille herneitä ja minulle sipulia. Kompostikasaan pari kesäkurpitsaa. Siinähän sitä jo huimaa tavoitetta! Kirjalaatikon uumenista kasvimaakirja huutelee mun nimeäni nyt vahvasti, mutta nähtäväksi jää jaksanko vielä vastata sen kutsuun. Onhan se kevät ensi vuonnakin.

 

Olen myös todella onnellinen siitä, ettei tämä poikkeustila puskenut päälle lokakuussa. Vaikka se ei itselleni olisi ollut mikään kynnyskysymys, tiedän että monelle se olisi sitä ollut. Olen myös tosi onnellinen omasta palokuntalaistaustastani juuri nyt. Olen suuren osan elämääni harjoitellut kaikenlaisten poikkeustilanteiden varalle, joten suhtautumiseni tähänkin aikaan on hyvin rauhallinen. Tämä on "onneksi vain tällainen virus". Ei ydinlaskeuma. Tai sota.
Myös Marttailuharrastus on auttanut näkemään tämän ajan haasteena ja mahdollisuutena muutokseen, mitenkään asian vakavuutta vähättelemättä.
Olen onnellinen siitä, että minulla on ihan hyvät työkalut selvitä tästä poikkeustilasta. Kunhan vain muuten selviän hengissä! Kotiäidin elämä on viimeiset liki yhdeksän vuotta pyörinyt täällä kotona perheen ydinasioiden ympärillä, ja sitä se tekee edelleen. Nyt siihen on lisättynä kaikenlaisia haastekertoimia, joita yritän parhaani mukaan ottaa haltuun.

 

Huomenna jatkuu lapiohommat välitunnilla. Multaa kynsien alle, niin elämä tuntuu elämältä!

Pysykää kotona, pysykää terveinä! 

Ei mitään hätää, sanoisi meidän kaksivuotiaskin.

Voima olkoon kanssamme!

 <3 

Halkomäki: Kesäelämä kestokassissa

Tervetuloa lokakuu! Syyskuu sujahti ohitse aivan hirmuisella vauhdilla ja vei kesän mennessään. Riitti silti vielä lämpöisiäkin päiviä, mutta myös  jo niitä ihanan raikkaita ja aurinkoisia, yöpakkasten huurruttamia aamuja. Nyt tuntuu siltä että elämä ehkä tästä asettuu vähän rauhallisempaan rytmiin.

Elokuu oli vielä loman viimeisten päiviä huumaa ja luopumista kesän vapaudesta. Koulut alkoivat, harrastukset valtasivat hiljalleen kalenterin rivejä. Kestokassirivistö eteisessä harveni hiljalleen. Mökkikassit, uimareissukassit, mummolakassit, tätiläreissukassit, päiväreissukassit, jalkapalloreenikassit, likapyykkikassit, telttaretkinyssäkät, rinkat, reput ja epämääräiset varavaatehässäkät olivat kesän aikana ehtineet vallata eteisen, ja tuntui että näiden viritysten setviminen haukkasi aina melkoisesti aikaa. Olen ihan hitsin tyytyväinen että niitä ei enää tuolla loju! Voisi sanoa, että koko kesä oli meillä pakattuna Pirkka-kestokasseihin, noin tiivistetysti! (Mihin me ennen pakattiin kun ei ollut kestokasseja..?)
Elokuussa toteutettiin myös meidän tokaluokkalaisen pitkäaikainen haave omasta huoneesta, siitä voisin kirjoitella tuonnempana vähän enemmän. Pienen budjetin muutos ja tosi mukava lopputulos!

Syyskuussa alkoi harrastusjutut, mikä meillä tarkoittaa mahdollisimman paljon lähiharrastamista omalla kylällä. Esikoisella VPK:n nuoriso-osasto ja koulun kerhot silloin kun siltä tuntuu, ja molemmilla pojilla pianotunnit. Torstaisin pojat käyvät myös Kuvataide- ja käsityökoulu Emilissä Pälkäneellä, pääosin naapurin organisoimalla yhteiskyydityksellä muiden aitoolasten lasten kanssa. Siinä on mielestäni ihan maksimaalisesti harrastustoimintaa 6 ja kohta 8-vuotiaalle. Kaiken ohessa kuitenkin "harrastetaan" täällä kotinurkissa monen sortin liikuntaa, leikkiä ja puuhaamista, joten sille levolle ja kainaloajallekin pitää olla aikansa. Kunhan nämä ikiliikkujat vain malttaisivat!

Minullakin on pitkästä aikaa ihan ikioma harrastus! Ja se tuntuu tosi ihmeelliseltä. Marttailua en enää laske harrastukseksi, se on jo niin elämäntapa. Akvarellimaalaus jäi pari vuotta sitten kuopuksen syntymän myötä, eikä siihen tilalle ole oikein tullut mitään. Monestakin syystä. Mutta nyt! Kauan haaveilemani Method Putkisto Pilates alkoi täällä Aitoossa. Minä, kolme vuotta melko hengettömässä tilassa olleena sain todeta jo ensimmäisellä tunnilla, että minähän jaksan ja pystyn! Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Olipa ihanaa! Saada liikettä lihaksiin ja niveliin, venyä ja hengittää. Vaikea edes kuvailla sitä oloa mikä tuntien jälkeen on, mutta se on niin kokonaisvaltaisen ihana. Huikean asiasisällön lisäksi meillä on huippusymppis ohjaaja ja ehkä myös melko hulvaton ryhmä. On helppo olla mukana!

Viime päivinä olen myös innostunut puuhailemaan pihalla aurinkoisten päivien siivittämänä. On ihmeesti ollut energiaa sellaiseen, ja toisaalta olen ihan vaan tietoisesti tehnyt päätöksen, että silloin kun on mahtava ilma, olen ulkona niin paljon kuin mahdollista. Lataudun siellä niitä siistejä sisähommia varten. Kesällähän meidän pihassa ei tapahtunut mitään. Vain ajoittaiset ruohonleikkuupuuhat katkaisivat vehreän kasvun kohinaa. Pujo, nokkonen ja elämänlanka saivat rauhassa rehottaa koko kesän. Kukkapenkit olivat aivan oman onnensa nojassa. En vaan ehtinyt enkä jaksanut, päivät menivät lasten kanssa aamusta iltaan, ja paljon oltiin myös mökillä. On vaan pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, eikä nypittyy piha ole siinä kärkipäässä. Se on enemmänkin sitten niitä fiilistelyosaston hommia. Maailma ei kaadu vaikka pujo vähän valtaakin alaa ja tontin nurkassa on kaksimetrisiä nokkosia, eiks niin?

Mutta nyt sitten lokakuuta. Laitoin rapulle kanervia ja kynttilälyhdyn, lapset toivat puput siihen fiilistelemään. Pimenevät illat tuntuvat mukavalta kun päivällä on saanut nauttia ruskan upeista sävyistä. Omenahillo tuoksuu keittiössä ja aamuisin saa taas keittää kaurapuuroa. Elämä on ihmisen parasta aikaa!

"Lokakuu ei ole joka kuu:
Päivät pienet pilvelliset,
yöt pitkät ja pimeät.
Halla hanhen siiven alla,
talvi joutsenen takana"

Halkomäki: Meno-paluu

Olin viime viikonloppuna Helsingissä. Marttaliiton Tulevaisuuden ruoka -seminaari ja 120-juhlallisuudet vuosikokouksen ohessa ottivat kaksi päivää elämästä. Tai oikeastaan antoivat. Pieni irtiotto kotoa tuli taas aikaan, jolloin jo kiireisenä kompuroin pää kolmantena jalkana ulkoportaissa, satutin ranteeni, ja mielessä suhisti sata asiaa samaan aikaan kiitäessäni paikasta toiseen muksujen perässä. Kovalevy ylikierroksilla. Hyvään aikaan siis! Kun kaiken jo niin perinteisen lähtöhässäkän jälkeen selvisin yksin autoon, koko matka Hämeenlinnan rautatieasemalle meni pulssia tasatessa. Perillä ostin kaksi kuumaa lenkkimakkaraa kioskista ja seisoin asemalaiturilla niitä tyytyväisenä mussuttaen. Termosmukissa oli kahvia. Se oli ihan superaamiainen luksusolosuhteissa auringon paistaessa pilvien lomasta! Reissuun lähtemisen riemu puski rytinällä puseroon siinä vaiheessa kun veturin nokka pilkisti mutkan takaa kohti asemaa.
Junavaunun yläkerrassa vallitsi syvä hiljaisuus. En jaksanut edes lukea. Nautin. Hiljaisuus. Mietin, että jopa vuorokausi rangaistusvankien sellissä tuntuisi nyt ihanalta. Saisi vaan olla ja pötkötellä, eikä kukaan vaatisi mitään. Ruokakin tulisi valmiina. No, lopulta perillä minua odotti kuitenkin näpsäkkä pieni hotellihuone ja pilvinen Helsinki kaukana selliolosuhteista. Monta marttaystävää, monta halausta, ja monen monta hauskaa kohtaamista jo päivän seminaarin ohessa.

Tulevaisuuden ruoka -seminaari oli supermielenkiintoinen keskustelu!

Illalla pääsin juhlimaan Marttoja kaupungintalolle, Helsingin kaupungin vastaanotolle. Siellä kristallikruunujen, koristemaalausten ja kukka-asetelmien loisteessa kilistelimme maljoja ja kuulimme jokusen puheenvuoron. Söimme ja joimme hillityn hallitusti, mutta hiljaista siellä ei ollut liki 300 martan läsnäolleessa! Myöhemmin illalla kävelin Kappelin jatkoilta kohti hotellia. Lämmin kevättuuli hulmutti hiuksia ja ihmeellinen kevyt olo valtasi mielen. Liikuttiin kaukana kaurapuuron ja pölynimurin vaikutusalueelta...

Marttaystäväni Matin kanssa juhlimassa.

Seuraavana päivänä Marttaliiton ja Marthaförbundetin juhlinnat jatkuivat ja iltapävällä kokoustimme vielä vuosikokouksen merkeissä useamman tunnin. Ajattelin etukäteen, että olisin vielä ehtinyt istahtaa rauhassa kaupungilla ennen junan lähtöä, mutta kiireellä kävin matkalta hakemassa syömistä mukaan ja kipitin junaan. Yläkerrassa oli jälleen hiljaista. Simahdin totaalisesti siihen penkille puolivälissä mezelautasta. Kahden päivän hulina otti veronsa. Väsynyt mutta onnellinen, ja lapsiakin jo vähän ikävä!

Marttaliiton hallituksen pj. Sirpa Pietikäinen avasi kokouksen.

Se tunne on oikeastaan aika ihana. Kun on reissussa, ja on vähän ikävä. Ja odottaa sitä, että pääsee takaisin kotiin ja omaan sänkyyn. Saa lapset kainaloon. Nykyään se tunne on harvinainen vieras, kun elämä pyörii tiiviisti kotiympyröissä, ja jos jonnekin lähdetään on perhe yleensä mukana. Viimeiset pari kertaa Helsingin Marttakeikoille olen saanut oman isän sekä viemään että hakemaan minut Hämeenlinnasta. Nyt istuin junassa tietäen, ettei kukaan odottaisi minua asemalla. Ei ollut sitä mukavaa ajatusta, että joku on vastassa. Se on vähän kuin lentomatkalta palatessa paras hetki on se, kun joku seisoo siellä tuloaulassa odottamassa. Joku jakaa sen matkan fiiliksen ja huokaisun, että on päässyt ehjänä takaisin. Kaikkein kurjinta olisi palata asemalle yksin ja mennä siitä vielä yksin tyhjään kotiin. Tai ei se varmaan ole kurjaa silloin, jos ei siellä kotona ole ollut ketään ketä reissussa ikävöidä. Silloin se voi olla ihan mukavaakin, kun koti odottaa siellä hiljaisena palaajaa. Mutta minusta on ihanaa kun joku odottaa asemalla, ja vielä kotonakin!

Auto oli vielä tallella rautatieaseman parkissa ja ajelin hämärtävässä illassa kohti kotia. Matkalla muistelin niitä viisaita sanoja, joita sain taas tallettaa sydämeeni ihanilta marttaystäviltäni. Kokemuksia arjesta, äitiydestä, elämästä. Perheestä. Siitä, että kaikki järjestyy aikanaan ja elämän pyörä pyörähtää nopeasti pikkulapsiajan yli. Se on lyhyt mutta vaativa elämänvaihe. Pitää vain yrittää pysyä kyydissa ja samalla nauttia siitä mitä on saanut!
Kotona odottivat väsymyksen riehaannuttamat lapset, joilla oli takana mukava kaksipäiväinen isän ja mummolan väen kanssa. Kaksi päivää poikkeusoloja oli tainnut tehdä koko porukalle hyvää. Seuraavana aamuna lykkäsin kaurapuurokattilaa hellalle taas ihan uudella innolla. Iltapäivällä olinkin jo valmis pakenemaan kaaosta ja tappelevia lapsia ihan minne tahansa kauas. Ihana rakas arki!
Mutta marttailu tekee hyvää ihmiselle, se strategiansa mukaisesti todella edistää kotien ja perheiden hyvinvointia! ;D

Tuliaiskukat kotiväelle!

Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 

Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!

Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 

Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!

 

Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?

Halkomäki: Kohtaamisia

Olin käymässä Tampereella kokousreissulla pikkutirpan kanssa. Ennen kokousta jalkauduimme keskikaupungille tekemään muutamia hankintoja lähestyvää juhlakautta varten ja ihastelemaan auki revittyä Hämeenkatua kiviporien jytinän siivittäessä askeleita. Lounasaikaan poikkesin suosikkikahvilaani salaatille ja kahville. Sen kerran kun isoille kylille pääsi, niin kahvilatarjonnasta oli tietenkin ihan pakko nauttia! Kurvasin vaunujen kanssa lasitetulle terassille, missä sohvaryhmällä istunut nainen tarjosi heti paikkaansa minulle kysyen, olisiko siinä helpompi olla lapsen kanssa. Parkkeerasin kuitenkin naapuripöytään kiitellen tarjouksesta, sillä korkea pöytä oli parempi ruokailua ajatellen. Salaattiani odotellessa päätin käväistä vessassa, mutta pian selvisi etten mahdu sinne vaunujen kanssa. Kysyinkin tältä sohvalla istuvalta naiselta, voisiko hän seurustella hetken vauvan kanssa jotta pääsisin vessaan. Kovasti ilahtuneen oloisena hän vastasi heti myöntävästi ja niinpä kipaisin matkoihini. Kun palasin, istui hän vaunujen vieressä juttelemassa ja vaunuista kuului iloinen kujerrus. Nainen ihasteli pientä. Kysyi nimeä, ihasteli sitäkin. Kysyi toista nimeä ja ihasteli. Elsa hymyili vaunuissa hampaaton monttu ammollaan ja näytti kaikki hurmaavimmat puolensa onnellisena saamastaan huomiosta. Nainen oli selvästi pienen tytön lumoissa.

Minun ruokani saapui ja nainen siirtyi takaisin sohvalle. Hän totesi: "On ihana katsella teitä nuoria äitejä täällä kaupungilla vauvojenne kanssa, olette ymmärtäneet ajoissa tehdä oikeita päätöksiä!" Minua nauratti ja hän kysyi, että saako kysyä ikääni. Ja onko tämä esikoinen. Kun kerroin ikäni, niin häntäkin jo nauratti! Ja kun kerroin että näitä naperoita on yhteensä kolme, niin hän hämmästeli sitä, että minä olin kolmen lapsen äitinä niin kovin hoikka, että mistään ei nähnyt että olin tehnyt kolme lasta. No sekös nauratti taas. Kerroin että juuri kotoa lähtiessä olin manannut sitä, että yhdetkään vanhat housut eivät mahtuneet enää jalkaan. Että keskivartalo oli niin paksu. Ja takapuoli leveä. Ja maha kuin pomppulinna. Että pehmustetta oli tullut useampi kilo. Hänen mielestään missään ei näkynyt mitään ylimääräistä ja olin muutenkin hurjan pirteän oloinen! No hei, kuka tahansa pienen lapsen äiti haluaa kuulla juuri nuo sanat, vaikka sitten ventovieraan ihmisen suusta, sillä kyllähän ne tuntuivat mukavalta! Vaikka ne housut eivät senkään jälkeen mahtuneet päälle. Naisella oli mukanaan koira, jota hän siinä istuskellessaan rapsutteli ja jatkoi vielä kyselyä vauvasta ja sen isoveljistä. Hän oli kiinnostunut odotusajasta ja arjen kuvioista lasten kanssa. Jotenkin niin ihanalla ja positiivisella tavalla lähestyi asioita ja kommentoi, että minullakin jäi syöminen sikseen ja antauduin jutustelulle täysin. Se oli luontevaa ja huumorintäyteistä, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme entuudestaan. Lopulta nainen kaivoi laukustaan meikkipussin ja alkoi meikata, minä keskityin syömiseen.

Sitten hän kertoi, että hänellä ei ollut omia lapsia. Että se asia oli aina ollut ihan ok. Ensimmäisessä avioliitossa miehellä oli jo lapset valmiina. Hän ajatteli, että voi keskittyä täysillä uraansa kun lapsia oli jo. Tuli myöhemmin ero. Toisessakin avioliitossa miehellä oli jo aikuiset lapset. Ja mies oli häntä yli kaksikymmentä vuotta vanhempi. Ja niin omien lasten hankinta vaan jäi. Hän oli aina ajatellut että se oli hänelle varmasti parasta niin, eikä koko asia häntä mitenkään vaivannut. Kunnes nyt. Tänä vuonna, viisikymmentäkaksivuotiaana, hän oli löytänyt itsensä äitienpäivän aamuna kävelemässä yksin pitkin Tampereen autioita katuja. Itkien. Itkien sitä, ettei hänestä koskaan tullut kenenkään äitiä. Hän kertoi, että se suru jysähti kerralla niskaan. Sanoi olevansa itselleen vihainen siitä, ettei aikanaan osannut ajatella elämää yhtään laajemmin. Että hän oli ollut niin tyhmä ja itsekäs tässä asiassa. Hän sanoi olevansa suunnattoman onnellinen kuitenkin siitä, että hänen ystävillään oli lapsia.

Kerroin, että käyn nykyään aika harvakseltaan kaupungilla. Että tällaiset hetket ovat minulle aivan luksusta. Ihanaa ruokaa, kuppi kahvia ja palanen prinsessakakkua jälkkäriksi. Pieni piristys arjen keskelle. Nainen kertoi jättäneensä vuosia sitten oman työnsä ja olevansa miehensä omaishoitaja. Ja pääsevänsä myös hyvin harvoin omille teilleen pois kotiympyröistä. Kertoi miehestään ja heidän yhteisestä arjestaan. Pienenpienestä elämästä ihan vain kahden. Minä kuuntelin ja koin suurta myötätuntoa. Nainen ei ollut katkera tai pettynyt. Hän oli hyvin valoisa ja toiveikaskin, vähäisistä yöunista ja raskaasta työstään huolimatta.

Siinä me istuimme juttelemassa kaksi tuntia. Me toisillemme täysin vieraat. Jaoimme samanlaisen elämäntilanteen, toinen hoiti kotona lapsia, toinen miestään, molemmat yhtä kiinni kodissa ja arjessa. Keskustelu toisen aikuisen kanssa oli virkistävää vaihtelua, sen huomasi meistä! Molemmille hetki kaupungilla oli odotettu henkireikä. Molemmat totesivat jo ripsivärin nostavan ihmisen naaman arkisen ilmeen yläpuolelle ja leivoskahvien siivittävän mielen ihan uudenlaisiin kepeisiin ajatuksiin. Me ymmärsimme toistemme elämäntilanteet, ilot ja surut, vaikka kummallakaan ei ollut kokemusta siitä, mitä toinen kävi läpi.

Se oli ihmeellinen keskustelu. Se olisi voinut jatkua vaikka iltaan asti.
Nainen sai meikattua ja keräsi tavaransa laukkuun. Hän otti laukun ja koiran, tuli moikkaamaan vauvaa, silitti sen poskea, ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Hän katsoi silmiin ja hymyili. Lähti.

Elämä antaa tiellemme ihmisiä. Kohtaamisia. Toiset niistä merkityksellisempiä kuin toiset.

Sohvalla oli höyhen. Minä jatkoin kokoukseen kevein askelin.

Halkomäki: Kanaa ja makaronia

Mulla on täällä pyörinyt hihassa yksi resepti, jonka ajattelin jo aikapäivää sitten jakaa teidän kanssanne. Kysymyksessä ei ole mikään kulinaristinen piperrys, vaan rehellistä arkisapuskaa lasten toiveesta. Meidän viimeisimmällä Lapin reissulla kysyin yhtenä päivänä lapsilta ohimennen: Mitäs haluaisitte että huomenna syödään? Hetken mietiskeltyään esikoinen esitti toiveen: Kanaa ja simpukkamakaronia! Kyllä mulla äitinä ja marttana ihan sydänalassa läikähti, kun lapseni osasi toivoa noinkin monipuolista ja maukasta yhdistelmää! Kuvittelin mielessäni lautasella ne valkoiset gnocchi -pastat ja kalpeat, maustamattomat kanafilesuikaleet. Mikä makujen ilotulitus! Varovaisesti kyselin, saisinko tähän kaksikkoon lisätä mahdollisesti jotain muutakin, ja saisinko valmistaa sen haluamallani tavalla. Myöntävän vastaksen saatuani suunnistinkin sitten Jouni kaupalle tarvikkeita hakemaan.

 

Tästä annoksesta tulee reilu satsi, tein sen isoon neliskulmaiseen Arabian Uunikokki -vuokaan. Pienempää satsia on turha tehdä, sillä ainakin meillä tämä hupeni nopeasti ja seuraavana päivänä lämmitetyt jämät ne vasta nopeasti katosivatkin! Tätähän voi tuunata mieleisekseen lisäämällä sekaan vaikka suolakurkkukuutioita, maissia, porkkanaraastetta ym. Ja tämän keralle sitten jotain värikästä tarjottavaa, kuten vaikka uunipunajuurilohkoja tai uunijuuressekoitus, valmistuvat siellä uunissa samalla kun kanalaatikkokin! Me syötiin lisänä myös kattilassa valmistettua pataleipää.
Seuraavan kerran tätä tehtiin sitten kotona, taas lasten toiveesta, kun niillä oli vähän kurjat fiilikset ja reissussa olevaa iskää kova ikävä. Niin että kai tätä jonkin sortin lohturuoaksikin voisi kutsua.

Kanaa ja makaronia

n. 400g hunajamarinoituja broilerinsuikaleita
1pss (500g) gnocchi -pastaa

kastikkeeseen
1 litra vettä
1,5 dl vehnäjauhoja
4dl ruokakermaa 
1 kanaliemikuutio
2tl broilerimaustetta tms.
vähän rakuunaa ja curryä
1tl valkosipulijauhetta / valkosipulin kynsi

1. Kypsennä broitsut pannulla ja pilko tasakokoisiksi suikaleiksi lastalla

2. valmista kastike
- sekoita vehnäjauhot veteen ja kiehauta
- lisää ruokakerma ja mausteet
- lisää juustoraaste

3. Sekoita keittämätön pasta ja kypsennetyt kanat uunivuoassa

4. kaada kastike vuokaan niin että kanat ja pasta peittyvät

5. päälle voi ripotella vielä juustoraastetta

6. Vuoka uuniin 200 astetta reilu puoli tuntia

7. Anna vetäytyä rauhassa ennen tarjoilua, jotta neste imeytyy kunnolla ja sisältö muuttuu kiinteämmäksi

Halkomäki: Sisko sydänsydänsydän!

me

Telkkarissa on alkanut joku ihqu realitysarja siskoksista. Jostain kumman syystä meitä ei Tiinan kanssa ole kysytty mukaan! Ihmettelen sitä suuresti, mulla kun on kuitenkin olemassa maailman paras sisko. En yhtään tiedä minkälaista settiä sarja tarjoaa, mutta jotenkin rohkenisin väittää, että me oltais voitu tuoda siihen oma pikantti lisämme. Tämä tylsän tavallinen elämämme kun kätkee sisäänsä hetkiä, joissa ei aina ole tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Voisin hyvin kuvitella tuotantoyhtiön kuvaajat tärisemään loppukesän koleana täysikuun yönä Silmontien risteykseen syväpään suon reunaan, missä Tiina seisoo polviaan myöten turvehöttöisessä vedessä Nikoninsa kanssa ja huutaa kuin hinaaja. Minä juoksen siellä vähän kauempana harmaassa kapeaolkaimisessa mekossa niittyvillojen keskellä, huudan vähintään yhtä lujaa ja koitan huitoa ympärilläni inisevää mustaa hyttysten parvea pois kimpustani. Valtava keltainen kuu mullottaa taustalla. Lopputuloksessa näkyi kivasti ne hyttysten veriset läntit mun kasvoissani ja olkapäillä. Mutta hei, mageet kuvat tuli! Samaisen Tiinan villin taidekuvausinnostuksen vallassa seisoin kerran Sappeentien varressa erästä kallioleikkausta vasten mustissa, erinomaisen pienehköissä mustissa pitsialusvaatteissa. Siitä ohi körötteli eräs paikallinen papparainen tunturimopollaan. Jäi katsomaan taakseen niin että meinasi pyörähtää niskat ympäri. Meni ehkä noin kolme minuuttia kun jo ajeli sieltä takaisinpäin. Olipa nopea kauppareissu! Kulki siitä aika monta autoakin ohi ja vähän kauhuissani odottelin että koska joku soittaa poliisit, etenkin kun Tiina siitä pisti mua vielä kahlaamaan jonkun tilallisen heinäpeltoon. Itsensäpaljastelija tuhoamassa viljelijän satoa Sappeentien varressa ei ole kovin tavallinen näky!
Lukuisista Lapin reissuista saisi myös eksoottista materiaalia. Milloin ollaan tunturissa vyötäröä myöten jumissa hangessa ja eksyksissä. Milloin saadaan Rovaniemen baarissa lähestymisiä "haluatsä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?" -asetelmalla. Kirkastusjuhlat olisivat pullollaan sensaatiohakuista materiaalia.  Helsingin taannoisesta erotiikkamessujen reissusta tulisi todellinen maalaissiskokset maailmalla -huumoripläjäys. Vieläkin pyrkii vesi silmiin sitä muistellessa. Myös monenlaisia remonttitilanteita on ollut, missä punnitaan sekä naiseus että tyylitaju. Ihan oman kokonaisen jaksonsa olisi varmaan saanut myös siitä päivästä, kun tämä meidän viimeisin vauva syntyi. Tiinahan oli mukana sairaalassa ja itse siellä leikkauksessakin mun tukihenkilönä. Siellä se otti itsestään leikkaussaliselfieitä myssy päässä ja huulet tötteröllä samaan aikaan kun mulla verenpaineet lepatti jossain pakkasen puolella ja voin todella huonosti. Se kehitteli heti omat jutut ainoan huoneessa olevan miehen, sen vähän varttuneemman symppiksen anestesialääkärin kanssa, ja totesi myöhemmin olevansa siihen ehkä vähän ihastunut. Ja siinä vaiheessa kun kätilö ilmoitti vauvan olevan tyttö, me molemmat taidettiin ihan hysteerisesti vaan itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun kumpikin odotti sieltä kolmatta pippelisankaria saapuvaksi. Että miten tässä näin kävi? Myöhemmin mietin, että olikohan se meidän reagointi ihan normaalia?  Mutta ois näyttänyt varmasti hyvältä telkkarissa...

 

Mutta kaikkein parasta sisko on kuitenkin siinä ihan tavallisessa peruselämässä. Just siinä, missä niitä kameroita ei näy, ja mitä kukaan ei jaksaisi edes kuvata. Mä tiedän, että se on aina ottamassa koppia kun tarve vaatii, potkimassa persauksille oikealla hetkellä ja ostamassa hedelmähappokuorintavoidetta just silloin, kun mun naamani on harmaimmillaan. Se ei koskaan väheksy, mutta joskus kyllä kyseenalaistaa. Se tietää mikä on lerma, mikä töräle ja miksi minä en käytä enää keltaisia vaatteita. Sille voi soittaa ihan vaan sitä, että nyt se komppostori sitten jäätyi.  Huoliskohan se tuotantoyhtiö sellaista puhelua siihen sarjaan?

No, joka tapauksessa, sisko on aina sisko, ja aina paikallaan. Kaksi vuotta sitten juuri näihin aikoihin sain postissa tämän kortin. Tiinalta. Se tiesi, että mä kiikuin kahden vaiheilla opintojen aloituksessa. Hirveästi teki mieli toteuttaa pitkäaikainen haave, mutta hallitus ei ollut siitä kovin innoissaan. Oli huono aika ja kaikkea. Kun kortti tuli, kävelin siitä suorilta koneelle ja laitoin ilmoittautumisen kurssille menemään. Kiitti sisko! Nyt on paperit taskussa ja mennään jo jatko-opintoja.