Halkomäki: Kansanperinteen parissa

Hyttysiä oli, tottakai! Oli myös aurinkoista ja suorastaan kuumaa. Niin kuin pitääkin. Vesiputsari hurisi kotoisasti. Oltiin kesän syvimmän olemuksen äärellä. Mattopyykillä.

Kesäinen kansanperinne, kun mäntysuopa ja Saila tuoksuvat tasaisen puheensorinan äärellä. Tällä kerralla poikkeuksen teki se, ettei paikalla ollut perinteisiä mattopyykkikavereita. Siis niitä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen tapaat siellä pesupaikalla samoissa puuhissa. Oltiin Äidin kanssa kesäkuun sijaan liikkeellä jo toukokuun puolella. Mutta tämä oli vasta kauden avaus ja työn alla Hilja-tädin matot. Kahden talon ja yhden kesämökin matot odottavat vielä jonossa. Tätä hauskuuttaa piisaa!!!

Puntari: Keinosen nimipäivä...

Eilen oli kyllä sellainen Keinosen Pertin nimipäivä, ettei mitään rajaa. Jos joku kysyisi, eläisinkö eilisen uudelleen vai ajaisinko esim. Tahkolla 120km Jopolla, valitsisin ilman muuta Tahkon. Sellainen on kuitenkin ihan lasten leikkiä äitinä olemiseen verrattuna!

Sen enempää päivän tapahtumiin menemättä voin kertoa, että jälkikasvu osasi kyllä rassata oikein kunnolla. Ja heti aamusta lähtien. Loppujen lopuksi illalla yhdeksältä linnottauduin makuuhuoneeseen ja ilmoitin lapsille, että voivat mun puolesta vaikka pistää koko kämpän säpäleiksi. Rauhoittuivat.

Päivän aikana piti ottaa kriisipuhelu Aitooseen ja vielä illalla vaihtaa pari tekstiviestiä, niinkin syvällisellä messageosastolla kuin paskapaskapaska mutta kyllä kuulkaas helpotti.

Tänään onneks sitten aurinko paistoi ihan kirjaimellisestikin. Pudotin lapset kerhoon, pakotin itteni ladulle ja sivakoin tuolla kaikki sisäiset sappinesteet pihalle (noin niinku vertauskuvallisesti). Johan tuli parempi fiilis.



ps. Tuollaisia kriisipäiviä varten pitäisi kotona olla joku suklaajemma olemassa. Luulen, että tilanne olis osittain korjaantunut kevyellä sokerihumalalla, kun kunnon känniäkään ei voinut ottaa.

Puntari: Äitinä

Huomenna tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun tulin kaksinkertaiseksi äidiksi. Aamulla 9.1.2009, viittä vaille seitsemän, pieni suloinen tyttö syöksyi maailmaan ja poisti ensimmäisellä katseellaan kaikki pelkoni.
Olin nimittäin koko toisen raskauden ajan salaa miettynyt/pelännyt, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin esikoista.
Sillä hetkellä, kun sain vauvan rinnalleni, sain varmuuden. Kyllä voi.

Äitiys ei ole ollut mulle koskaan mikään sisäänrakennettu juttu. En ole ostellut rintareppuja ja tuttipulloja yläkaappeihin odottamaan käyttäjiä, vaan lapsen hankintaan ryhdyttiin aikanaan melko lyhyen harkinnan perusteella. Meidän tapauksessa lapsi ei tullut heti tilauskupongin lähettämisen myötä, vaan odotus oli jonkinlainen. Kasvattava.
Kun esikoinen sitten ilmoitti tulostaan juuri kun sitä vähiten odotti, olo oli häkeltynyt. Onneksi äitiysneuvolan terveydenhoitaja oli tolkku ja ympärillä riuskoja naisia maalta: esimerkin voimalla uskoin selviäväni.

Kävimme perinteisessä  perhevalmennuksessa, jossa opimme kuinka vaippa vaihdetaan ja lapsi syötetään. Saimme äitiyspakkauksen ja kavereilta vanhat vaunut. Kaikki oli valmiina. Joopa joo.
Olisin antanut mitä vain, jos joku olisi osannut valmentaa mua vähän siihen tunnepuoleen, joka lapsen syntymän yhteydessä herää eloon. Olisi lukenut edes jossain oppaan kulmassa pienellä painetulla tekstillä, kuinka kaikki muuttuu, miten huolet ja murheet kasvavat potenssiin kymmenen.  Muistan, kuinka pidin pientä vastasyntynyttä ruttunaamaa sylissäni ja lausuin hiljaa toiveen yläkerran isälle: Anna tämän lapsen pitää kaikki rakkaat ihmiset lähellään, älä ota heitä pois. Mahdoton toive, mutta silloin se tuli täydestä sydämestäni.
Äiti ja isä eivät nimittäin pelkää pelkästään sitä, että lapsi kuolee tai sairastuu. Yhtäkkiä he pelkäävät myös sitä, että itse kuolevat tai sairastuvat tai että isovanhemmille, sedille, tädeille, serkuille tai kummeille tapahtuu niin.

Sitten on onneksi niitä valtavia ilon ja onnen hetkiä. Pallon perässä ensimmäisiä askeleitaan ottava napero. Luumusosetta syövä vauva, joka alkaa yhtäkkiä hekottaa. Yhteiset aamu-unet peiton alla. Vaunulenkit auringonpaisteessa. Dallasin leikkiminen Legoilla (älkää kysykö...), sukellusharjoitukset uimahallissa. Se tavallinen arki, jossa päivät soljuvat eteenpäin yksi kerrallaan. Ja näitä onnellisia ja huolettomia hetkiä on onneksi ziljardisti enemmän suhteessa pelkoihin!

Ja äitiys muuttaa ihmistä.
Jos ennen pinnani olikin pitkä, äitiyden myötä sen voisi kiertää vaikka maapallon ympäri. Kahdesti.

Puntari: Kaunein sana

Maija Vilkkumaalta kysyttiin Annassa, että mikä on maailman kaunein sana. Maija vastasi muistaakseni, että lempi. Hyvä Maija!

Mä en ole nimittäin ikinä kestänyt sitä, että naiset vastaavat tuohon kysymykseen äiti.
 Voi tsiisus, en vois olla vähempää samaa mieltä. Sillä mun korvissa äiti on erittäin, erittäin ärsyttävä sana.
Tietysti siksi, että itse olen äiti, enkä todellakaan pääse unohtamaan sitä koskaan. Jos meillä olisi laskuri, joka laskisi päivän aika kuiskatut, huudetut, raivotut, sanotut ja ajatellut äiti-sanat, kierrosmittarista loppuis laskukyky aika nopsaan.
Vaikka lasten isä seisoisi vieressä, niin yleensä aina meidän ipanat huutaa äitiä paikalle. Millaista mahtaa olla niissä perheissä, joissa on enemmän kuin 2 lasta? Ehditäänkö siellä sanoa mitään muita sanoja missään välissä?

Jos nyt rakentaisin tai remontoisin talon, voisin edelleenkin olla ilman porealtaita, kivitasoja ja walk in -vaatekaappia. Mutta yhden asian vaatisin ehdottomasti, nimittäin äänieristetyn vessan. Sillä takuuvarmasti silloin, kun äiti on saanut housut kinttuun ja vessan oven lukkoon jostain kaikuu vaativa huuto: ÄITI! En ole varmana kertaakaan kotioloissa saanut olla vessassa rauhassa. Äänieristys mahdollistaisi edes tämän yhden pienen rauhallisen hetken ilman ipanoiden julmettua huutokonserttia.

Joten jos minulta kysytään, niin maailmassa on paljon äitiä kauniimpia sanoja. Kuten esimerkiksi Kekkonen, kirjopyykki, kossu ja korvatulpat.
Mitäs itte ajattelet?