Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kyllikit: Kukkia Triathlon ja Sappee Bike Fest 2016

Kesätapahtumien parissa on kulunut vahvasti Kyllikkien viikonloppu.

Minä ja tytöt lähdettiin lauantaina katsastamaan Kukkia Triathlonin meininkiä Luopioisiin ja heitettiin sitä ennen S ja pyörä Sappee Bike Festeille Sappeen matkailukeskukseen.
Kukkia triathlonista on tullut meille sellainen jokakesäinen "pakkotapahtuma", eli leiriydytään sinne rantaan ottamaan aurinkoa ja seuraamaan mukavaa liikuntatapahtumaa. Takavuosina tuli itsekin joskus osallistuttua kuntoriatloniin, mutta nykyisin kisaamisesta vastaavat likat. Tänäkin vuonna molemmat osallistuivat lasten leikkimieliseen duatloniin.
Tällä kertaa sää ei niin suosinut tapahtumaa, vaan aamu oli pilvinen ja tihkusateinen. Onneksi sentään suhteellisen lämmin.
Rannassa laitettiin viltti puun alle, jotta sateen mahdollisesti lisääntyessä pysyttäisiin sen ansiosta suojassa. Onneksi sade pysytteli enemmän sellaisen "alas laskeutuva sumu" -tyyppisenä ratkaisuna.
Kukkialla oli väkeä taas mukavasti, vaikka keli verottikin varmasti yleisöä. Lähtöviivalla oli vissiin tuttu määrä takavuosilta.



Tyttöjen duatlon meni hienosti ja molemmat uivat (25m) ja juoksivat (400m) reippaasti. Kaikki lapset palkitaan ja sijoitukset ovat sivuseikka, eli varsin tervehenkinen tapahtuma on kokonaisuudessaan kyseessä. Kyllä siinä rantavedessä ja juoksureitillä silti ihan kovilla sykkeillä näyttivät lapset painavan.
Omien kisasuoritusten jälkeen tankattiin vähän sämpylää ja mehua rannan kahviosta ja odoteltiin sekä miesten että naisten triathlonvoittajat maaliin.
Sen jälkeen pakattiin kimpsut ja kampsut ja otettiin suunnaksi Sappee.

Sappeella oli väkeä kuin pipoa. Ja pyöriä. Meininki oli kohonnut aamuisesta visiitistä, jolloin paikalla oli vasta muutama aamuvirkku kuski ja me.
S oli jo lähtenyt radalle ja pian törmättiin Hannan ja poikiinkin. Kuultiin, että myös Teemu oli lähtenyt mukaan fillarienduron rookie-sarjaan, vaikka alunperin ei pitänyt.
Nautittiin likkojen kanssa terassilla Huipun ravintolan antimista ja sitten lähdettiin koko porukalla katsomaan kisoja läheisen Kammin pihapiiriin, jonka läpi kulki melkein kaikki enduropätkät. Muksuilla oli kivaa keskenään ja saatiin mukaan seurueeseen myös sydänhämeen oma pyörävaihtokauppias Koiztinen jälkikasvunsa kanssa. Siinä sitten ihmeteltiin menoa ja syötiin mustikoita ja mukulat kirmas piilosta pitkin metsiä.
Kisameiningin laannuttua palattiin takaisin Huipun pihapiiriin katsel
emaan Bike Festien kojuja ja istumaan terassille jätskille ja kaffeelle.
Huipun pihassa on kesäisin sellaiset kestopuusta tehdyt laiturit, joilla voi harjoitella pyörän kanssa tasapainoilua jne. Saku oli vääntänyt jo omalla pikkujopollaan niissä koko päivän ja tytöt harmittelivat, että omat pyörät oli kotona. No, tajuttiin onneksi sitten, että Sappeen vuokraamosta löytyy lastenpyöriäkin, ja likat otti fillarit tunniksi vuokralle. Siinä sitten serkuskolmikko painoi pää märkänä laiturilta toiselle. Nuorimmainen eli Saku 4 vee näytti mallia, miten oikein kuuluu mennä!

Loppujen lopuksi viihdyttiin Bike Festien tunnelmassa viiteen asti. Teemu kävi pokkaamassa rookie-sarjan kolmossijasta näyttävän pokaalinkin! Kyllä oli koko seurue messevänä sen jälkeen.

Saku olisi viihtynyt pyöränsä kanssa alueella varmaan iltaan asti. Harmiteltiin, ettei pojan pyörässä ole matkamittaria, jokusia kilometrejä jamppa nimittäin suhasi päivän aikana. Koska tytötkin innostuivat pyöräradasta, sovittiin että tullaan joku päivä porukalla siihen ajelemaan. Saima suunnitteli jo alamäkireittien testaamistakin: ensin pitäisi kuulemma saada pinkki-sininen fullface-kypärä ja siihen sopiva ajoasu...me naiset...

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Puntari: Kesäillan rogaining 2016

Tiistaina seurueemme matkasi kohti Jämiä ja siellä olevaa Kesäillan rogainingia. Olin bongannut tapahtuman Ikaalisten Nousevan Voiman sivuilta ja saanut houkuteltua venlajoukkueestamme itselleni tiimikaverit, Sakari kun ilmoitti heti kättelyssä, että tossusarja ei ole häntä varten.
Loppujen lopuksi minä ja Pauliina päästiin lähtöviivalle asti, Tuuli joutui perumaan viime metreillä osallistumisensa jalkavaivan vuoksi.

Rogaining on liikuntamuotona mukava. Maastoon on viety hitokseen rasteja, jotka saa sitten haluamassaan järjestyksessä käydä etsimässä. Jokaisella rastilla on jonkinlainen pistearvo, ja voittaja on se, joka kerää ennaltasovitussa ajassa eniten pisteitä.
Me osallistuttiin Jämillä 3 tunnin tossusarjaan. Kartat jaettiin reittisuunnittelua varten puoli viideltä, ja ennen starttia olikin 1,5 tuntia aikaa itse suunnittelutyöhön.
Mulle kyseessä oli toinen rogaining ja Pauliinalle eka, joten aika maltillisin ja nöyrin mielin lähdettiin suunnittelemaan kolmen tunnin iltapuhdetta.
Meillä piti olla apuna hieno Silvan elektroninen karttamittari, joka kuitenkin sanoi sopimuksensa irti ennen kuin yhtään rastiväliä oli ehditty mitata. Siinä mentiin sitten perinteisen viivottimen kanssa eteenpäin.
Ensin pohdittiin, että sellainen 15 km olisi varsin realistinen matka meille. Varmuuden vuoksi piirrettiin kuitenkin karttaan vaihtoehdot 2 (18km) ja 3 (20km), jos vaikka matka etenisi arvioitua nopeammin ja lopussa olisi vielä aikaa jäljellä.



Jämillä oli leppoisa tunnelma ja väkeä mukavasti: sekä 2 tunnin että 3 tunnin sarjoissa kymmeniä 2-5 hengen joukkueita. Lähtö tapahtui Jämi Areenan takaa ja siitä porukka hajosikin tehokkaasti omien reittivalintojen mukaan maastoon.
Me lähdettiin lampirastin kautta kiertämään aluetta vastapäivään. Keli oli liikuntaan mitä mainioin ja sitä moneen otteeseen ihmeteltiin (muistot Jukolasta kun olivat vähän toista sorttia).
Pian huomattiin, että rogainingissa rastipisteet ovat helpommissa paikoissa kuin perus iltarasteilla ja matkamme sujui paljon odotettua nopeammin. Reittimme "kääntöpisteessä" oltiin jo vähän reilun tunnin kohdalla, joten pikaisesti totesimme, että haetaan yksi extra 90 pisteen rasti ja jatketaan sitten alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Jämin maastot yllättävät joka kerta ihanuudellaan, ja niitä nopeapohjaisia polkuja, uria ja kangasmaastoja voi vain kadehtia. Siellä on kyllä liikuntamahdollisuudet niin kohdillaan!
Loppujen lopuksi meidänkin juoksu kulki sen verran sujuvasti, että päädyttiin toteuttamaan kaikkein pisin reittivaihtoehtomme, ja saavuttiin maaliin silti 18 minuuttia ennen kilpailuajan päättymistä.
Matkalla kerättiin yhteensä 17 rastia, joilla saatiin reilut 1200 pistettä. Sijoitus omassa sarjassa taisi olla lopulta 31/35.

Sekä minä että Pauliina tehtiin sama havainto: suunnistaessa sitä oikeastaan unohtaan kokonaan matkanteon, kun koko ajan on seuraava kiintopiste odottamassa. Harvoin tulisi noin leppoisilla fiiliksillä juostua 20 kilometriä kotioloissa. Tuolla se tuli vähän kuin itsestään.
Me tuuletettiin maalissa ihan voittajina ja siltä olo tuntuikin. Käsittämättömän hyvä fiilis liikunnasta, rastien löytymisestä, yhteistyöstä, ystävyydestä...!
Kesäillan rogainingiin tulee varmasti lähdettyä tulevinakin kesinä, mikäli se järjestetään.


Sakari ja tytöt kävivät meidän kisan aikana tutustumassa Jämin alueeseen maastopyörillä ja nauttivat ilta-auringosta pyöräilyn jälkeen läheisella lammella, jonka rannasta mekin siis haettiin yksi rasteistamme.
Koko porukka olikin reissuun tosi tyytyväinen ja seuraavia Jämin visiittejä suunniteltiin jo kotimatkalla!

torstai 7. heinäkuuta 2016

Puntari: Kuin laittaisi rahaa pankkiin

Lapset ovat kasvaneet kuin varkain. Vaikka tavallaan se pitäisi tajuta, että 9 ja 7 vuotiaat ovat jo isoja, niin ei tän mutsin aivot aina meinaa pysyä menossa mukana. Välillä täytyy oikein nipistää itseä siinä vaiheessa, kun voin lähteä yksin lenkille ja jättää lapset kahdestaan kotiin tunniksi. Miten tää voi olla näin helppoa? Enää ei tarvitse jokaista pientä kauppareissua tai muuta menoa sovittaa toisen aikuisen menojen mukaan.

Oikeastaan eka "helppo" kausi koettiin jo silloin, kun nuorempi täytti 3. Silloin alkoi ihan oikeasti helpottaa: yöt menivät jo paremmilla unilla ja lapset olivat omatoimisempia. Kaukana oltiin kuitenkin siitä pisteestä, että molemmat osaavat tehdä itselleen aamu- ja iltapalat, suoriutuvat perusaskareista omatoimisesti ja heistä on ihan oikeasti apuakin monessa asiassa.

Konkreettisimmin lasten kasvaminen näkyy harrastuksissa. Ollaan aina oltu suhteellisen aktiivinen perhe eikä lapset ole olleet koskaan este matkusteluun tmv. Lähtökohta on ollut, että lapset tulevat mukana sinne minne aikuisetkin, on kyseessä sitten kirkko, kauppa tai kansallispuisto. Ja hyvin on mennyt. Hyvin pian muksutkin oppivat käyttäytymään tilanteen edellyttämällä tavalla, kun heille annetaan siihen mahdollisuus.
Harrastuksissa lapset ovat olleet mukana aika pitkälti oman tahdon mukaan. Toki niitäkin reissuja on, että muksuja saa vetää perässä, mutta monesti alkunihkeät reissut ovat päättyneet koko porukan tyytyväiseen hyrräämiseen. Vaikka ensivaikutelma olisi se, että ei huvita, niin loppujen lopuksi reissu on ollut hyvin onnistunut.
Nykyään painetaankin koko komppanian vahvuudella niin patikka- kuin pyörälenkitkin. Lasten kanssa liikutaan lasten ehdoilla ja valitaan matkat ja reitit sen mukaan. Omat treenit sijoittuvat sitten toisiin hetkiin. Yleensä onnistunut liikuntahetki on suorassa suhteessa eväiden määrään: vatsallaan se armeijakin marssii.

Tänä keväänä molempia tyttöjä on purassut suunnistuskärpänen. Rasteilla on käyty jo useana kesänä, mutta tänä vuonna kehitystä ja intoa on ollut erityisen ilo seurata. Nuorempi menee jo rastireitit täysin itsenäisesti ja vanhemman kanssa harjoitellaan C-radalla kartan suuntaamista ja järkeviä reitinvalintoja. Eilisillä iltarasteilla kuljin itse ensimmäistä kertaa Mairen kanssa C-radan ja olin aidosti hämmästynyt, miten hyvin hän maastossa liikkui ja karttaa luki. Palkitsevin hetki oli kuitenkin se, kun maaliin päästyämme Maikku vielä kysyi, että voisiko hän ihan pikaisesti juosta vielä rastireitinkin läpi. Tällaista innostusta on vaikea mennä pidättelemään...

Mediassa on paljon puhuttu viime aikoina lasten ja nuorten loppuunpalamisesta. Se on tosi tärkeä puheenaihe, sillä niitä surullisen kuuluisia tapauksia riittää, joissa vanhempien omat intohimot ovat ajaneet edelle ja lapsi on poltettu loppuun aikuisten saavuttamattomia unelmia jahdatessa.
Yhdessä jutussa kerrottiin, että oikeastaan taitoluistelu on ainoa laji, joka vaatii lajikohtaisen sitoutumisen jo todella varhain. Muiden lajien kohdalla monipuolinen liikkuminen ja eri lajien kokeilu on oikestaan vain hyvästä. Lajikohtaisen valinnan voi tehdä vasta vähän ennen täysi-ikäisyyden kynnystä.

Nyt koenkin, että vanhempana mun ainoa tehtävä on olla esimerkkinä järkevästä liikunnan harrastamisesta ja mahdollistamassa lasten omat lajikokeilut. Niin kauan, kun puhelimen pääsääntöinen käyttötarkoitus on pelkkä soittelu tai viestittely ja pelikonsoleiden perään ei edes kysellä, on aika helppo kylvää liikunnallisen elämäntavan siementä omiin mukuloihin.
Iltarastit kerran viikossa, maastopyörälenkin lähimetsissä, yu-treenit kotikentällä tai pomppusessarit trampoliinilla ovat kaikki talletuksia lapsen liikuntapankkiin, jotka kasvavat suoraa korkoa kohti aikuisikää mentäessä.






maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kyllikit: Tahko mtb 2016

Tahkolla käytiin taas. Perinteinen, jokakesäinen kärsimysnäytelmä oli koettava tänäkin vuonna. Mutta olihan meillä mukavaakin. Tahko mtb ei petä koskaan!

Perjantaina survottiin fillareita ja ukkoja autot täyteen ja suunnattiin Savon sydämeen. Tahkolla odotti paitsi mukavan kuivat maastopyöräreitit, myös reilut 2000 muuta pyöräilijää. Sehän vetää mielen aina yhtä virkeäksi!
Reissuseurueemme oli tuttu jo takavuosilta, ja melkoisia konkareita oli matkassa: tällä reissulla taidettiin noviiseistakin leipoa suurmestareita ja osa jo kolkuttelee vuorineuvoksen titteliä.
Hannalle ehdotetaan ensi vuodeksi jotain Kultainen esiliina -huoltajapalkintoa.

Tutuista kaavoista ei poikettu missään suhteessa. Perjantaina haettiin numerot, heitettiin pikainen kalustontestauslenkki ja todettiin, ettei se Tiinan takavanne taaskaan pyöri. Osat nurmikolle, korjaussarjaa pakista ja homma valmis. On se hyvä, että huolto pelaa!
Sillä välin kun pojat räpläs vehkeitään, Hanna pyöräytti kunnon tankkauspannun pöytään. Salaisten ainesosien piti taas siivittää meidät seuraavana päivänä huippusuorituksiin. Sitä paitsi eihän mikään, missä on pekonia voi olla pahaa tai terveellistä.



Saunan, iltaoluen ja potkupallokisojen seuraamisen jälkeen mentiin yöunille. Seurueessa oli aistittavissa pieniä hermoilun merkkejä, koska edellisvuosina majoituksessamme ollut Jari loisti poissaolollaan. Jonkunhan se teputus oli Jarin puolesta hoidettava.

Aamu valkeni ja kukko lauloi. Aurinko paistoi ja aamupala maistoi. Pojat söi uskollisesti paljon ja kaikkea, itselläni pieni päänsärky verotti ruokahalua. Korjasin ravintovajeen ottamalla pari napsua Ibumaxia.


120 km miehet ja kuudenkympin kuumaryhmä lähtivät jo ysiltä, joten pian pojat heittivätkin juomareput selkään ja lähtivät kohti lähtökarsinaa. Itse vielä mietin siinä vaiheessa Rainerin kanssa, että lähteäkö reitille, vai mentäiskö sittenkin alelipuilla suoraan kylpylään.
Suurin taistelu tämän vuoden Tahkolla käytiinkin meikeläisen korvienvälissä. Ei nimittäin huvittanut yhtään. Olin keskiviikkona telonut nilkkani iltarasteilla ja se oli vielä suhteellisen kipeä. Annoin henkisesti itselleni luvan keskeyttää Kinahmilla, jos jalka vähänkään tuntuu kipeältä.


Kympin lähtökarsinasta sitä kuitenkin löysi taas itsensä. Takavanne ei edellisillan korjaustoimenpiteistä huolimatta liikahtanut vapaaehtoisesti mihinkään, vaan fiilis oli jotakuinkin sellainen, kuin yrittäisi liikkua asvaltilla potkukelkalla. Kurvasin Hanskin huoltoteltalle 10 minuuttia ennen lähtöä ja varikkopilttuun ihmemiehet taikoivat mulle uudet jarrupalat ja pyörivän takavanteen! Jihaa!


Starttipyssyn pamauksen jälkeen henkinen fiilis alkoi helpottaa. Mennään kilometri kerrallaan ja katsotaan mihin se riittää. Alkureitistä pääsin johonkin livelähetykseenkin höpöttelemään, ollaanhan sitä jo Tahko mtb:n mainoksistakin tuttu kasvo :D
Meillä häntäpään menijöillä oli aikaa vaihtaa muutenkin ajatuksia ja kokemuksia reitistä. Mummonmäessä alkoi jo tuntua siltä, että päivästä voisi tulla ihan kivakin. Nilkka oli oireeton ja jaloissa puhtia. Kinahmin päältä lähtevässä laskussa mulla oli ihan voittajafiilis ja ajo kulki (ottaen huomioon että kyseessä oli kesän eka maastolenkki) hyvin. Sitten tökkäsin johonkin kantoon ja ajoin sivuun, ja about 200 äijää veti ohi. Olin aika tehokkaasti tulpannut ne taakseni. Sori vaan!

Monessa kohtaa reissua mentiin elämän ja kuoleman rajamailla. Pahimman näköisistä pannuista vastasivat onneksi muut kuin minä, tosin pari kertaa keräilin itseäni ja pyöräänikin pöpelikön puolelta. Näyttävimmistä kaatumisista vastasi yksi jamppa ennen Eskolan huoltoa olevassa alamäessä: veti pusikkoon kuudella kierteellä kerien, mutta ei satuttanut onneksi itseään ("mä olen vanha endurokuski, ei meitä satu").
Huoltopisteet ja tiepätkät olivat kaivattua lepoa ja niistä otinkin kaiken irti. Retkeilyfiilis säilyi koko reissun ajan leppoisana ja kokemus oli jokseenkin eheyttävä viimevuotisen mutapoteroissa pyörimisen jälkeen. Totesin, että kannatti taas tulla.
Monenlaista kammenpyörittäjää siellä matkalla meni ohi ja tuli selkä edellä vastaan. Krampit tuntuivat olevan päivän sana. Ei voinut kuin nostaa hattua päästä pitkämatkalaisille, joita alkoi suhahdella ohi jossain puolivälissä saagaa.
Näiden jätkien kohdalla oli aina sellainen epätodellisen kunnioituksen fiilis, joka huipentui tähän hetkeen reitillä:
Yksi 240 km menijä huikkasi "oikealta ohi" ja minä kuittasin, että "tervetuloa vaan". Mies jäi ohitustilanteessa siihen rinnalle, katsoi minuun, sanoi "kiitos ja tsemppiä" ja antoi vielä mulle ylävitosen ennen kuin katosi horisonttiin. Arvatkaa vaan, tuliko mulle tippa linssiin. No tuli! Siis tuollaiset tyypit, jotka ovat kunto- ja taitotasoltaan ihan eri planeetalta ja voisivat vaan murista ohimennessään, käyttävät aikaansa tällaisen tavallisen kuntoilijan psyykkaamiseen. Aivan mieletöntä!

Niin sitä mentiin vanhoilla höyryillä maaliin asti. Loppulaskun alkuosassa ollut kivenmurikkaränni koitui mun etuvanteen kohtaloksi, saldona kaksi katkennutta pinnaa ja kivat hulahulavanne-efektit. Jyrkimmät pätkät sitten taluttelin ja alhaalla käänsin pinnat pois väpättämästä miten sattuu, että pystyin kisuttelemaan lopun alamäkipolun ja kävelyreitin maaliin asti. What a feeling taas siinä vaiheessa, kun kuuluttaja spiikkasi meitsin maaliin ja totesin, että tässähän tehtiin uran kolmanneksi paras aika kuudellekympille. About sama mitä Henri Ojalalla meni 120 kilometriin. Ne tekee, ketkä osaa :D


Maalissa meillä oli edessä päivän kohokohta, kun seurueemme seniori Rainer täytti pyöreitä vuosia ja oltiin järjestetty sille yllärinä ihan oma VIP-huolto maalialueelle. Oli painatettu banderollia ja pistetty kuohuvat kylmään, oli mansikoita ja vaahtokarkkeja ja kaikkee...
Sitä ennen kävin vastaanottamassa Sakarin maaliin, joka teki omat enkat 120 kilsalla ja oli sopivan ryvettyneen oloinen ja kaikkensa antanut. Kummasti sitä vaan toisenkin onnistumisesta tulee itselle niin hyvä fiilis! Muutkin seurueemme 120 kilsan menijät pääsivät tällä kertaa maaliin asti, ainoa keskeytys tuli Teemulle, jonka rengas räjähti atomeiksi kuudenkympin kisan puolivälissä.
Rainer tuli maaliin messevien kuulutusten ja onnittelulaulujen kera ja siitä alkoikin sitten paadippappiidipaadi-meininki!





Mökillä laitettiin sauna lämpiämään, Rähinän isolerssit grilliin ja palautusjuomaa kitusiin. Ilta-auringon lämmössä oli mukava vaihtaa kokemuksia, nauraa vatsalihakset kipeiksi ja tehdä suunnitelmia tuleville vuosille. Syötiin Nilsiän Liepuska-leipomosta (vahva suositus!) tilattu synttärikakku, juhlittiinhan seurueessamme ikävuosia yhteensä 137 vuoden edestä ja kakun kanssa maistui Rainerin tarjoama kuohuva. Iltahämärissä savottaemäntä saatteli meidät vielä piipahtamaan Piazzalle pienehkön juomarastin kautta. Olo oli aika messevä!




Onkin aika esittää mitä nöyrimmät kiitokset taas kerran. Etenkin kisajärjestäjille, huoltopisteiden iloisille ja kannustaville työntekijöille, kanssakilpailijoille hyvistä hermoista ja huumorintajusta, Luojalle siitä, ettei luonut Kinahmista yhtään korkeampaa ja amerikkalaisille siitä, että keksivät maastopyöräilyn!
                              Ensi vuonna tavataan taas!