Halkomäki: Vilukissan varpaille!

 

 

 

Lämpömittari näyttää keittiön ikkunan pielessä -28 astetta. Kohtalaisen rapsakkaa! Tarvitaan puita takkaan ja villasukat jalkaan, muuten syväjäätyminen sohvalla on pian todellinen uhka! Ihan hyytävän kylmäksi en säätä kuitenkaan kutsuisi, muinaisina opiskeluaikoina Rovaniemellä pakkanen painui parhaimmillaan viiteenkymmeneen asteeseen. Se taisikin olla kylmin talvi Suomessa sataan vuoteen. Silloin jäätyi jo ajatuskin. Ja silloinkin kävelin joka päivä kahden kilometrin matkan harjoittelukoululle ja takaisin, tosin silmät meinasivat jäätyä ripsistä kiinni ja hengitykseen tökkäsi kylmä ilma jos yritin vähääkään kiristää tahtia. Mutta hyvin siitä selvisi! Nytkin ollaan ulkoiltu lasten kanssa kaksi tai kolme kertaa päivän aikana vaikka pakkanen paukkuu. Lapset vaativat päästä ulos ja ilmeisen hyvin siellä kolmen välikerraston ja toppahaalarin kanssa tarkenevat. Kolme varttia ja takaisin sisälle. Sisällä heivaan pikku-ukot takkatulen ääreen mustaherukkamehujen kera lämmittelemään viluisia varpaitaan!

 

Viime talvena minä tuskailin kenkäongelman kanssa kun sää kylmeni. Kirjoitinkin siitä muutaman rivin, sen voit lukea täältä. Ongelma onneksi ratkesi, ja unelmakengät ulkoiluun löytyivät. Mutta se ei pysäyttänyt kenkäunelmointia! Marraskuussa Kädentaitomessuilla tein muutaman vuoden ihastelun jälkeen kaupat joita en ole katunut. Ystäväni Pirjo sanoo, että jokaisella naisella pitää olla yhdet punaiset kengät. Nyt minullakin on! Jee! Messutarjous vei mennessään ja haaveesta tuli totta. Ja hitsi miten IHANAT voivatkaan olla nämä Töysän kenkätehtaan valmistamat huopalapikkaat! Niin käsittämättömän kevyet ja lämpimät! Ja kauniit! Perinteiset huopikkaat ovat minun kapeaan jalkaani aina olleet jotenkin löysät ja hölskyvät, kantapää nousee niissä helposti ylös. Niihin verrattuna nämä tasapohjaiset pieksun malliset lapikkaat ovat jämptimmät kävellä. Eikä erillistä villasukkaa tarvitse, vaan ihan ohuen puuvillasukan kanssa olen  käyttänyt. Ainoa ongelma näiden kanssa oli valita väri. Valikoimissa on toinen toistaan herkullisempia värejä, mutta lopulta tein päätöksen ihan fiilispohjalta. Punainen on aina punainen!

Ja kotimainen on aina kotimainen! On hienoa että Suomessa vielä valmistetaan perinteisiä jalkineita. Joskin huopa joudutaan tuomaan ulkomailta, koska suomalaisen lampaan villasta ei pystytä valmistamaan näin laadukasta huopaa. Mutta loppu onkin sitten sitä suomalaisten suutareiden käsityötä!

 

 

 

 

Uskon että tein hyvät kaupat. Näillä suhistellaan kymmeniä vuosia, huopa ei mene miksikään.

Laatu maksaa itsensä takaisin!

 

 

 Karvalakki, untuvatakki ja huopalapikkaat. Näillä mennään!

Pitäkäähän tekin itsenne lämpöisinä!

Halkomäki: Sanattoman sanoja

 

"parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia"

 

 

Joku viisas on kai näin joskus sanonut, kun tuo lause on painettu aforismikirjaan jos toiseenkin. Viime viikon lauantain perusteella allekirjoitan ajatelman, vaikkakin sillä lisäyksellä, että kyllä joistakin asioista joutuu vähän joskus maksamaankin. Tavalla tai toisella.
Koko kulunut viime viikko oli hirmuisen mukava ja tapahtumarikas. Siinä oli kuitenkin yksi ilta, jonka ajatteleminenkin nostaa edelleen ihokarvat pystyyn. Sitä iltaa olin odottanut koko kesän, ja Tiinan kanssa oltiin punottu juonikaaviot valmiiksi yhteistä reissua varten. No, ihan ainahan ei käy niin kuin haaveillaan...ainakaan meille.

Tampere Filharmonia järjesti Tampereen Sorsapuistossa ilmaiskonsertin, johtajanaan veikeä pörröpää Santtu-Matias Rouvali. Olihan sinne pakko mennä, tällaisen vanhentuneen ex-viulistin etenkin. Ja etenkin kun en ollut koskaan ennen nähnyt kokoonpanoa livenä. Saatikka Santtu-Matiasta. Lämppäribändi Lucretia and The Dumb Stuff Band kuulosti groovea, soulia ja funkia -teemallaan myös erinomaiselta setiltä. Tiinan kanssa kuviteltiin itsemme sinne Sorsapuiston aurinkoon viltille köllöttelemään kylmän kuoharipullon ja valtaisan eväskorin kanssa. Se se olisi jotakin ihan täydellistä! Mutta täydellistäkin voi olla niin monella tapaa, jopa ylitäydellistä, sen tämä lauantai osoitti.  Kävi nimittäin niin, ettei Tiina sitten päässytkään tulemaan sinne viltille.

Ajelin hyvissä ajoin iltapäivästä Tampereelle, vähän haikeilla mielin kylläkin. Aurinko paisteli pilvettömällä taivaalla. Käppäilin keskustaan ostamaan evästä picnicille; mansikoita, täytettyä croissanttia, kahvia, juotavaa ja karkkipussin. Joo. Panttereita. Hirvee nautinto mulle. Ja pari naistenlehteä. Olin päättänyt ottaa maksimaalisen ilon, levon ja autuuden irti näistä vapaista tunneista. Tosimarttahan olisi vääntänyt ne eväät itse, mutta ihan tositosimarttana valitsin kuitenkin sen oikotien onneen kun kerran mahdollisuus oli. Tuntia ennen lämppäribändin aloitusta valtasin hyvältä pelipaikalta tilan viltille ja mätkähdin vaakatasoon nauttimaan eväistä ja elämästä. Puisto alkoi täyttyä pikku hiljaa.

Lämppäribändi aloitti ja lunasti samojen tein kaikki odotukset. Letkeä meno valtasi puiston ja tasainen kuohuviinipullojen poksahtelu rytmitti tunnelman ihan jamitteluasteelle. Mässäsin mansikoita, lueskelin ja haaveilin syksyn tulevasta lomareissusta Nizzaan. Bändi pisti bileitä pystyyn ihan toden teolla ja välillä oli minunkin pakko nousta ylös vähän notkistelemaan päivän juoksu-urakasta jämähtänyttä lantion seutua. Tiinan kanssa vaihdeltiin tekstiviestejä olotiloista ja fiiliksistä ja lopuksi Tiina laittoi viestin:" Jos näet Santtu-Matiasta niin a) pörrötä sen tukkaa ja b) muista kutsua se meidän kans saunaan!?!" Roger!

Puolen tunnin tauko esiintyjien välillä täytti puiston äärimmilleen. Pienimmätkin vihreät kaistaleet vilttien välissä täyttyivät picnicporukoista, ja jotkut virittelivät jopa puiden oksiin roikkumaan sellaisen hempeän harsokatoksen, jonka alle kattoivat ranskalaishenkisen bistrosetin notkuvalla herkkupöydällä. Aika romanttista! Huikeasti olivat ihmiset panostaneet päivään, sillä tarjoilut vilteillä olivat ravintolatasoa ja juomavalikoimissakin löytyi. Väkeä oli lapsiperheistä kaveriporukoihin, nuorista iäkkäämpiin ja yksinäisistä fiilistelijöistä suuriin seurueisiin. Yhtäkkiä olo oli kuin ulkomailla! Ja kun Filharmonia aloitti, oli Sorsapuisto aivan tupaten täynnä. Nurmialueet täynnä, hiekkakäytävät täynnä. Kukaan ei päässyt liikkumaan yhtään minnekään.

 

Ihan rehellisesti sanottuna en oikein tiedä mitä Filharmonian konsertista kirjoittaisin. Ei siihen ole sanoja. Puitteina olivat lämmin ja tyyni suomalainen kesäilta, laskeva aurinko ja vehreä puisto kaupungin talojen ympäröimänä. Sen keskelle liki sadan soittajan orkesteri. Kapellimestarina ilmiömäinen nuori lahjakkuus. Laulussa Tampereen oma poika Tero Harjunniemi. Ohjelmana suosituimpia klassikoita. Ja kyllä se soi, Tampere Filharmonia. Se soi! Tiedättekö sen tunteen, kun ihmisestä tuntuu niin hyvältä, ettei sitä oikeasti meinaa kestää? Kun on ihan lamaantunut, että voiko tämä olla tottakaan, voiko olla mitään näin hienoa? Kun jokainen sävel porautuu rintalastan alle ja värisee siellä. Voi että. Minä olin niin onnessani siellä että meinasin haljeta. Ja samaan aikaan mua suretti taustalla se, ettei siinä viltillä vieressä ollut KETÄÄN, kenen kanssa jakaa se kaikki. Välillä vähän vaan vilkaista toista...tiedättehän?! Vaikka siinä ympärillä oli ne vajaa kymmenen tuhatta ihmistä seuraamassa samaa konserttia, mutta just siinä MINUN VILTILLÄNI ei ollut ketään. Onneksi apuun tulivat naapuriviltin ihanat opiskelijapojat. Konsertin puolivälissä eräs heistä pujahti viereeni kysymään, maistuisiko lasi kylmää roseta! Ja todellakin maistui! Ihanat pojat! Kiitos!

Konsertti vain huipentui loppua kohti Tero Harjunniemen tarjoillessa väliin tunnelmapaloja upealla äänellään. Miten sellainen ääni voikaan tulla ihmisestä niin vaivattoman oloisesti, niin syvältä ja soida niin kirkkaasti ja kuulaasti? En ymmärrä. Ja viimeisetkin ymmärryksen rippeet katosivat siinä vaiheessa kun ohjelmassa vuoroon tuli kolmiosainen sarja elokuvasta Star Wars. Tuntui että soitto täytti vähintäänkin koko universumin, sellaisella voimalla se vyöryi ja valtasi koko tilan. Kuinka kauas se ilmoja pitkin kiiri, voin vain arvailla. Vuoron perään kyyneleet valtasivat silmät, vuoroon kylmät väreet nostivat ihokarvat pystyyn. Koita siinä nyt jotenkin kestää se kaikki! Huikeiden tahtien hiljennyttyä ajattelin, että nyt oli pajatso tyhjennetty. Mutta mitä vielä. Tero kipusi lavalle ja lauloi yön musiikkia musikaalista Oopperan kummitus. Pökerryttävän ihanaa. Huh. Ihan taivaissa! Ja mitä vielä. Siihen ihan kaikeksi lopuksi orkesteri soitti yllätyksenä tangon Täysikuu. Voitte vain arvailla, tanssittiinko siellä puiston suurten puiden katveessa hiljaa poski poskea vasten? Kyllä. Siis monet muut tanssivat, minä en. Yhdestä tanssista siinä hetkessä olisin maksanut vaikka miljoonan. Niiltä opiskelijapojilta en tohtinut enää viinin lisäksi yhtä tangoa ruveta tinkaamaan, vaikka mielessä kyllä kävi. Oi, se olisi ollut jotakin. Ainutkertainen fiilis. Tunnelma. Musiikki. Kesäilta. No, kaikkeahan ei voi saada, ja minä olin jo saanut enemmän kuin pieni ihminen voi ikinä käsittää. Kun puisto lopulta hiljeni, jouduin ihan tosissani miettimään kantavatko jalat autolle asti. Ei niinkään se viini, vaan se kaikki muu...

Ilta Sorsapuistossa oli kyllä niin huikea kattaus, että se menee minun elämäni upeimpien iltojen kärkikolmoseen ihan heittämällä. Niin järisyttävän upea se oli. Leijuin. Leijun vieläkin.

 

Ja vaikka konsertti ilmainen olikin, jouduin siitä jonkinlaisen hinnan silti maksamaan. Tai siltä se ainakin tuntui, kun kotona yhden aikaan yöllä silmä poskella täyttelin kermakakkuja seuraavan päivän synttärijuhlia varten. Mutta se oli pieni hinta se...

Halkomäki: Armas Armas

 

 

Kuluneet kaksi päivää ovat palauttaneet uskoni ihmeisiin. Ja siihen, että kannattaa haaveilla.

Nuori tyttö ja sotapoika.

Seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten.

Kenttäpostikirjeitä.

Ajatuksia, haaveita, unelmia.

Toivoa, tunnelmia, tulevaisuutta.

Rakkautta paperilla.

 

Yhtäkkiä kirjeet loppuvat, eikä tyttö kuule pojasta enää koskaan.

Armas, mitä sinulle tapahtui?

Kirjeet kulkevat elämän mukana Suomesta Ruotsiin.

Tyttö lukee ne joka vuosi läpi.

Rakastaa salaa poikaa, jota ei ole koskaan edes tavannut.

Rakastaa. Ajattelee. Toivoo hyvää.

 

Seitsemänkymmentäkaksi vuotta myöhemmin ympyrä sulkeutuu.

Armas löytyy.

Uskomaton seikkailu. Olen elänyt kaksi päivää sellaisen tunnemyllerryksen vallassa, ettei hyvä tosikaan. Vuonna 2006 sain isotädiltäni nipun kenttäpostikirjeitä jatkosodan ajalta. Näistä kirjeistä kokosin artikkelin kotipaikkakuntani Veteraanimatrikkeliin otsikolla Rakkautta paperilla. Luettuani kirjeet läpi halusin heti lähteä etsimään Armasta, josko hän vielä eläisi. Villeimmissä unelmissani saisin viedä isotätini tapaamaan tämän herrasmiehen, vuosikymmeniä kirjeenvaihdon loppumisen jälkeen. En löytänyt Armasta. En seurakuntatiedoista, en yhteystiedoista. En mistään muualta kuin yliopiston kirjoilta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Artikkeli valmistui ja asia jäi. Silti unelma Armaasta jäi elämään mieleni syövereihin.
Veteraanimatrikkeli julkaistaan vihdoin tänä keväänä. Asian noustessa taas esiin nousi myös Armas jälleen mieleeni. Torstai-iltana luin vuosien tauon jälkeen näitä kenttäpostikirjeitä ja yhtäkkiä välähti: Facebook! Periksi en anna. Kyllä nyt yksi heinolalainen sotapoika on tästä maasta löydyttävä vaikka mikä olisi!!!


Nopeasti otin kuvat vanhoista valokuvista ja rustasin ilmoituksen Facebookkiin. Sydän väpättäen. Ei ota jos ei annakaan, ajattelin. Mutta kuitenkin oli mahdollisuus, että joku jossain jakaisin kuvan, ja joku jossain tunnistaisi. Kahden ensimmäisen tunnin aikana jakoja tuli yli kaksisataa. Aamuun mennessä yli tuhat! Olin pudota tuolilta! Facebookin viestikansio pursusi vihjeistä, tsempeistä, kommenteista ja myötäelämisestä etsinnöissä. Ensimmäiset Armakset olivat ehdotettuina jo samana iltana kun ilmoituksen laitoin. Lähdin heti tarkastamaan vihjeitä ja google kävi kuumana. Perjantaina minulle soitti Yle Lahden radion toimittaja ja pyysi haastattelua verkkosivuilleen. Olivat poimineet ilmoitukseni Facebookin virrasta jo puffanneet juttua lähetyksessä. Iltapäivällä jakoja Facebookissa oli yli 4500. Viestejä tippui kuin plussapalloja. Armaksia löytyi paitsi Lahdesta ja Heinolasta, myös Kanadasta, USA:sta ja vaikka mistä kesämökkinaapureista. Oli aivan käsittämättömän hienoa saada ihmiset mukaan sellaisella innolla etsimään kanssani meille kaikille täysin vierasta ihmistä. Moni kommentoi viestissään, Oi, miten romanttista! No, eikö vaan olekin! Seuraavaan aamuun mennessä jakoja oli jo yli 10 000!

Niin uskomatonta kuin se onkin, Armas löytyi. Ei enää elossa, mutta Armaksen elämäntarina kuitenkin. Hänen tyttärensä ja poikansa. Yhden vihjeen seurauksena yksi täysin hakuammuntana lähetetty sähköposti, ja se oli siinä. Vastaus. Hänen tyttärensä. Ihminen, jolle pöydälläni olevilla kenttäpostikirjeillä oli merkitys. Hän oli varmasti aivan yhtä hämmentynyt tilanteesta kuin minäkin.

Tyttö ja sotapoika olisivat voineet vielä tavata. He olisivat ehtineet tavata, jos olisin onnistunut etsinnöissäni silloin 2006. Se todella harmittaa minua. Se olisi ollut TODELLA JOTAKIN!
Mutta on tämäkin löytö myös todella, todella tärkeä. Paitsi minulle, niin erityisesti sille tytölle.

Sotapojan tunteista en tiedä, mutta tytön tiedän.

Rakkaus ei koskaan kuole.

Halkomäki: Leipuri Hiiva

Tänään on ollut päällä hirveä leipomisvimma, tiedättekö, sellainen fiilis että pitäisi vääntää taikinaa jos toistakin ja hehkuttaa uunia aamusta iltaan todellisella Marttameiningillä! Toiveet ja todellisuus vaan eivät oikein kohtaa, iltateen seurana on kaksi viimeistä Digestivekeksiä! En varmaan ole koskaan leiponut niin vähänlaisesti mitään kuin kolmen viimeisen vuoden aikana. Ei vaan yksinkertaisesti ole sellaista ylimääräistä löysää aikaa, että tarttuisin taikinakulhoon hetken mielijohteesta. Myöntää täytyy, että aika ajoin se jurppii. Kaipaan ihan hirveästi sitä tekemisen riemua, uusien ohjeiden kehittelyä ja tietenkin sitä syömistä myös, heh heh! Kurjinta tällaisessa leipomattomuudessa on se, että taidot ihan oikeasti ruostuu! Sitten kun pääsee kerrankin vääntämään jotain vanhaa suosikkiohjetta, niin ei enää muista niitä kirjoittamattomia pikkuniksejä joilla juuri siitä leivonnaisesta tuli niin hirmuisen hyvä. Tai siis ne muistaa siinä vaiheessa kun lopputulosta maistaa, ja huomaa kaikki puutteet tai ylilyönnit. Leipominen on jotenkin meditatiivista hommaa, siihen uppoutuu aivan täysillä kun siitä tykkää. Tulee parempi mieli. Parempi äiti ja vaimokin, luulen. Meikäläisen pelastajana näiden kolmen vuoden aikana ovat olleet ystävät, jotka ovat joskus pienen painostuksenkin alla pyytäneet mua leipomaan erinnäisiin kekkereihin. KIITOS siitä! Silloin on ollut ihan oikea syy hommata lapset muutamaksi tunniksi hoitoon, koska mun on täytynyt leipoa ihan todellisesta syystä, tilauksesta!
Ajattelin laittaa tänne plokiin pienen kimaran viime vuoden tuotoksista, sillä aika monet niistä olen kuitenkin jostain syystä valokuvannut.

Kaikkein suurimman inflaation on kokenut perusherkkujen leipominen; marjapiirakat, mokkapalat, kääretortut, suolaiset piirakat, pullat ja muffinit. Näissä kuvissa on suosikkini sekoitettava marjapiirakka, Tiinan tyttöjen kanssa leivottu keväinen persikkarahkakääretorttu, kevyt tiikerikakku sekä marenkitorttu. Leivottua tuli myös muutama perushyvä hyydytetty juustokakku ystävien synttäreille ja yksi kermaunelma anopin kesäkekkereihin.

 

Oman perheen juhlia oli tänä vuonna kolmet: äitienpäivä, ristiäiset sekä Pikku-Kiiskin 2-vee -synttärit. Dominokakku ja mustikkatäytteiset marjasydän- ja paloautotäytekakut. Herkkua!

 

 Rippijuhliin tein elämäni ensimmäisen kaksikerroskakun kuorrutuksen&koristeet. Se meinasi olla fiasko heti alkumetreillä, sillä "esileipuri" oli kostuttanut kakun litimäräksi, minkä vuoksi vadelmamehua valui kakun alta ja sokerimassakuorrutus hikoili ihan hulluna! Selvittiin silti kunnialla kahvipöytään asti. Hyvät pileet oli!

Tänä vuonna oli kolmet ristiäiset joihin sain leipoa. Naapurin sydänkäpyselle vihreitä tuttipikkuleipiä, kummityttömurulle vaaleanpunaisia, ja omalle pikkupupulleni vaaleansinisiä. Ihanaa väkertelyä!

Jotkut leivonnaiset roikkuvat leivontalistalla vuosia! Ties kuinka kauan olen halunnut kokeilla New Yorkin mustikkajuustokakkua. Elämäni ensimmäisen leivoin viemisiksi Marttiystäväni puutarhatalkoisiin. Hitsi että siitä tuli heti suosikkini! Toinen vuosia himottanut leivonnainen on bebe-leivos. Aika monivaiheinen tekele, mutta suussasulavan ihana! Ja söpö! Kolmas pitkään mielessä muhinut leipomus oli luumurahkakakku. Kuva puuttuu harmittavasti. Sitä tein jouluksi ja oli kuulemma hyvää. Ehkä ensi jouluna saan itsekin maistaa?

Naapurintytön ristiäisiin sain tehdä myös kaksi voileipäkakkua; savulohi- ja kinkku-metwursti -täytteillä. Voileipäkakkujen tekeminen on vähän kuin legotaloa kasaisi, tarkkaa puuhaa ja ah, niin mukavaa!

Tuunailtuakin tuli! Piti leipoa kummitusmuffineja Puntarin halloweenipileisiin, mutta aika loppui kesken. Tuunasin sitten Pågenin sitruuna- ja suklaamuffineista sokerimassan avulla tällaisia. Hyvin upposivat vaikkeivat tietenkään omatekemiä voita!

 

Itsenäisyyspäivän iltakahvien kaveriksi tein mustikkatäytteisiä vaniljamoussemarenkeja. Miltä ne maistuivat, en yhtään tiedä. Maidoton ruokavalio torpedoi nämä maistelukiellon piiriin.

Jämäleivonnaisista ehdoton suosikkini on karjalanpiirakat. Nämä valmistuivat pikkujoulujen ylijäämäriisipuurosta. Pakastin raakana ja paistelin sitten jouluna ruokapöydän lämpimäisiksi. Voittaa muuten kaupan piirakat 100-0!


Mitähän sitä sitten tänä vuonna leiposi, JOS olisi aikaa? Kokeiluslistalla ovat ainakin jättisuuret ranskalaiset marengit ja kahvipöydän pikkuleipiä muutamaa sorttia. Macaron -leivoksiakin Tiinan kanssa aiomme opetella tekemään, täydellisiä sellaisia. Oppikirja on jo ostettu! Joulupukki toi yleiskoneen, joten pitäisi sitäkin päästä testaamaan vaikka jonkin pullamaratonin merkeissä. Suolaisista leivonnaisista kokeiluun menee saaristolaisleivän lisäksi juureen leivotut patongit. Ja ystävät PLIIS, tilatkaa vaivihkaa multa jotakin paakkua kahvipöytään, jooko?!?

No, katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan, mutta toivottavasti ainakin edes vähän enemmän aikaa nautiskella kaulimen ja kakkuvuokien parissa!

Kiitos, NAM!

Halkomäki: Koirakuumetta

Mulla on kauhea koirakuume. Silkkikorvainen Suomenajokoira pitäisi saada. Tai melkein mikä vaan koira! Kaipaan jänismetsälle, kaipaan metsää, kaipaan koiraa. Kaipaan sen lämmintä kuonoa ja tuhinaa sängyn jalkopäässä. Kaipaan sen jalkahien tuoksua ja tyytyväistä örinää mettäpäivän jälkeen. Kaipaan niitä silkkikorvia. Tosin pureskeltuja kenkiä en kaipaa, enkä pissalammikoita, saati öisiä ripulilenkkejä. Tai heinäoksennuksia matolla. Mutta koiraa kaipaan, ihan KAMALASTI!!!

Pikku-Kiiskille olen jutellut, että sitten kun se vähän tuosta kasvaa niin otetaan sellainen pikkuinen villakoira jos ei muuta karvakasaa saada hallituksessa läpi. Sieluni silmin näen jo naapurin Maijan vetämässä tuossa viereisellä pellolla muksuille jotain koirakoulua ja Kiiski pujottelee siellä keppejä sen meidän puudelin kanssa. Oih!
No, koiran puutetta paikkaamassa meillä on sellainen talutettava muovinen lehmä jostain 70-luvun lopulta. Ainoa pulma on vaan siinä, ettei Kiiski tahdo sitä talutella. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka äippä kuinka ammuisi vieressä ja näyttäisi talutuksen mallia. Tänään kuitenkin tapahtui jotain edistyksellistä. Väänsin keittiössä perinteistä jauhelihakastiketta&perunoita -settiä ja Kiiski ronusi laatikoita tapansa mukaan. Yhtäkkiä kolina lakkasi ja huomasin pojan istuvan lattialla vanhan sauvasekottimeni vieressä. Ihastuksissaan taputteli ja silitteli sitä. Sitten nousi, otti johdon päästä pistokkeesta kiinni ja lähti vetämään perässään kohti eteistä. Meno tyssäsi kynnykseen. Kiiski palasi ja nosti kapistuksen kynnyksestä yli ja jatkoi matkaansa johto tiukassa otteessa. Kauhean kolinan piti mennessään. Kolme kertaa kiersi talon ympäri ja nosti jokaisella kierroksella kolmen kynnyksen yli. Välillä kyykistyi taputtelemaan ja ihastelemaan ja taas matka jatkui.
No hei, ihan koiranomistaja-ainesta! Kun nyt pari vuotta harjoittelee tuossa sauvasekottimella niin sitten voidaan laittaa koirahakemus vetämään. Sen ekan koiran nimeksi tulee varmaan Braun. Vaikka se onkin vähän vaikea lausua. Kotoisasti ehkä ihan vaan Rauni.

Halkomäki: Unelmia isolla U:lla

Juhannuskukat kotiovea koristamassa.

Kesän mansikkakausi on avattu, jee!!! Tönötin sunnuntai-iltana kahdeksan aikaan mansikkamaalla verkkojen keskellä paljain jaloin ja kahmin mansikoita suuhuni. Suuria, punaisia ja makeita mollukoita!!! Tuntui aivan yhtä epätodelliselta kuin vuosi sittenkin; onko tämä mansikkamaa OIKEASTI minun, eihän kukaan vaan vie tätä pois yön aikana?!!! Vuosia olin haaveillut sellaisesta kesästä, että saisin edes kerran syödä mansikoita ihan niiiiiin paljon kuin vain ikinä jaksaisin. Viime kesänä se haave vihdoin toteutui. Ja tänä kesänä otetaan jo uusintakierrosta! Tuntui mukavalta siinä hyttysten keskellä todeta,että jotkin haaveet voivat ihan oikeastikin toteutua!

Yhden haaveen muistan lapsuudestani jääkiekkopelin ja autoradan lisäksi, joita pukki ei koskaan meille tuonut vaikka Tiinan kanssa kuinka toivottiin, vuodesta toiseen, ja sekin liittyy, kappas vain, syömiseen. Kyljykset olivat suurinta herkkuani. Kyljykset, ruskea kastike ja keitetyt perunat. Meillä ruokapöydässä oli aina yksi kyljys jokaiselle ruokailijalle, mutta ruokahaluni puolesta olisin voinut syödä niitä vaikka koko perheen edestä. Silloin hartain toiveeni oli, että kun joskus saisi syödä kyljyksiä niin paljon kuin jaksaa...ja kuinkas ollakaan, kerran pääsimme koko perhe isän työkuvioiden puolesta syömään sellaiseen ravintolaan, jossa oli seisova pöytä. Ja siellä oli juurikin sinä päivänä juurikin niitä ihania kyljyksiä!!! Mahdoin olla täynnä kuin turusen pyssy sen lounaan jälkeen, ja ihme kyllä en syönyt itseäni ihan hengiltä. Mutta varmasti olin sinä päivänä maailman onnellisin tyttö!!!

Mökin juhannus alkamassa.

Juhannusaattona havahduin unelmistani saunan lauteilla. Juhannukseen minulla on liittynyt ja pidemmän aikaa kaksi haavetta. Ensinnäkin sellainen oikein yltiöromanttinen kuherusjuhannus on vielä kokematta. Toinen haave on sellainen, että olisi kiva mennä teltalla hellun kanssa kaksin jonnekin saareen, laitella siellä ruokaa ja nauttia keskikesän yöstä ja hyvästä seurasta ja vaikka punaviinistä ja letuista ja mansikoista ja auringonlaskusta ja uimisesta ja... tietenkin lokeista...no aika romanttinen toive ehkä sekin. Mutta saaritelttailu on vielä kokematta. Ja jos joku sinne minut joskus vie, niin ajankohdan ei ole ihan pakko olla edes juhannus, kunhan ei nyt ihan syyskuukaan! Kunhan vaan joskus pääsisin!

Juhannusruoka oli yksinkertaista ja hyvää. Uusia perunoita unohtamatta!

Juhannuspäivän lounaalla perheen kesken.

Uusin haave juhannukseen liittyen putkahti päähäni myöhään iltasella ruokapöydän ääressä, kun siinä neljän hengen voimin aattoa hissukseen vietimme. Olisi ihanaa juhlia juhannusta joskus oikein hyvien ystävien kanssa, noin kymmenen hengen porukalla, mökillä, hyvää ruokaa ja juomaa ja kiireetöntä yhdessäoloa, juhannuskokko ja grammarissa Olavi Virran hopeinen kuu ja loppuillasta käkivalssi. Mukaan mahtuisi muutama muksu, mutta ei mitään ihan päätönsä menoa. Aikuisillakaan. Kaikilla tuntuu vaan olevan niin vankat omat juhannusperinteet, että saapi nähdä kauanko tämä toive ottaa toteutuakseen. Ainahan voi haaveilla. Eikä tässäkään juhannuksessa mitään vikaa ollut, se oli juuri sellainen juhannus kuin nyt oli hyvä viettääkin, rauhallinen ja syömiseen painottuva. Tasapainossa olivat niin juurekset, makkarat, vihannekset kuin karsinogeenitkin, alkoholista ja raparperitortusta puhumattakaan. Onnellinen juhannus monella tapaa. Jopa säät suosivat paljon enemmän kuin Pekka Pouta antoi ennakkoon ymmärtää!

Juhannusneidot lähtivät savusaunaan "viuhtomaan", niin kuin Saima totesi...

Kukkiajärven kimmellystä sunnuntaina.

Keskipäivän soutureissulla saaren ympäri.