Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

lauantai 31. joulukuuta 2011

Halkomäki: Uuden alku taas kerran!

Tukikohta.
Vielä tätä kuluvaa vuotta oltiin aikoinaan vastaanottamassa Ylläksellä, lumen ja kovien pakkasten keskellä. Uuden vuoden aatto oli legendaarinen, kiitos naapurimökissä asustelleen Duudson -henkisen poikalauman. Tai ei ne mitään poikia enää olleet, ihan parikymppisiä miehenköriläitä, mutta meininki oli kyllä poikamaisen villiä. Juhlan kunniaksi oli pistetty pystyyn jonkin sortin olympialaiset ja moniottelu. Viinan juonti oli joko vain tuhtia douppausta tai sitten ihan yksi lajisuorituksensa. No, päivällä rällättiin mökin ympäristössä kelkoilla varmaan niin kauan kuin bensaa riitti. Sitten seurasi pulkalla laskua mökin katolta ja saunamarotoni  hangessa pyörimisineen. Kymmenen aikaan illalla ihailimme mökin olohuoneen ikkunasta takapihan valaistun ladun tapahtumia. Pojat hiihtivät siellä munasillaan kilpaa. Tosin tumput ja pipo löytyivät varustuksesta, eli ilmeisesti tärkeintä oli ettei yläpää ainakaan jäätynyt siinä liki kolmenkympin pakkaskelissä. Startteja oli useampia ja kannustus kova! Oli se vaan hieno näky! Varmaan myös niiden japanialaisturistien mielestä, jotka tallustivat ladun vartta omalle mökilleen ruokakassiensa kanssa...
Puolilta öin lähdimme ulos ampumaan raketteja. Tuskin ehdin mökistä pihalle kun ensimmäinen Duudsoni kapsahti jo tuttavallisesti kaulaani valkoviinipönikkä iloisesti loiskuen. Esitteli itsensä ja yritti pummata tupakkaa. Tyrmistys oli suuri kun sitä ei löytynyt: TÄH, etteks te vedä ees uutena vuotena, höööö! Poitsu ehti siinä parin minuutin aikana tyrkyttää useampaankin kertaan ihanaista valkoviiniään ja avautua elämästään sekä yhteisestä uuden vuoden vietosta. Oli oikein hyväkin keihäänheittäjälupaus, sama valmentaja kuin Pitkämäellä. Kaverit golfasi ja yksi pojista pelasi tennistä. Urheilijanuorukaisia siis! Ja kyllähän sen huomasi...! Tarjosin pojille tähtisädetikut ja siinä sitten yhdessä kilpaa säkenöitsimme. Kun T saapui ulos, sai hänkin saman vastaanoton, samat tarinat ja valkkaritarjoukset. Ja baariinkin olisi pitänyt porukan mukana lähteä. Pojilla ei ollut enää raketteja mitä ampua, koska nehän oli luonnollisesti ammuttu olympialaisten avajaisissa jo heti iltapäivästä. Lopulta kun tuo kumitossuporukka lähti tunnottomin varpain tallustamaan kohti paikallista juottolaa, huomasimme, että uusi vuosi oli jo tullut ja kellon vartin yli kaksitoista. Ei muuta kuin raketteja ampumaan. Tai siis T ampui, minä poltin tyytyväisenä perinteikkäästi niitä tähtisädetikkuja!

Vuoteen 2011 ponkaisin kolmen kuukauden sairasloman jälkimainingeissa. Ehkä elämäni antoisimmat kuukaudet, mitä tulee itsetuntemukseen ja oman elämän analysointiin. Aikamoinen retriitti oli. Miten ja miksi saivat vastauksia. Uusi vuosi oli konkreettisesti uuden alku, jonkun uuden ja paremman. En silti ikinä olisi voinut uskoa, että vuodesta tulee henkilökohtaisella tasolla niin upea, antoisa ja onnentäyteinen. Kaikkien niiden rämmittyjen vuosien jälkeen.  Näin 365 päivää sitä eläneenä voin vain ihmetellä tapahtumia todella kiitollisena kaikesta. Omassa ystäväpiirissäni sen sijaan on tapahtunut kaikenlaista, paljon ikävääkin. Sairastumisia, kuolemantapauksia, työttömyyttä, monen moisia ongelmia. Onneksi myös paljon hyviä juttuja: lapsia, työpaikkoja, uusia koteja, häitä, valmistumisia ym. Se on elämää kaikki tämä. Silti haluaisin pyyhkäistä kaikki ne surut pois jos vain voisin, sillä ne koskettavat niin monia.

Mutta kaikkien vastoinkäymisten ja onnellistenkin hetkien jälkeen kannattaa todeta toimitusjohtaja Rane Vekkilän sanoin: Nyt täytyy vaan ajatella, että tässä on jonkin uuden alku!

Näihin kuviin ja tunnelmiin!


Vuoden 2011 "topit ja flopit"

Tammi- ja helmikuu kuluivat upeasta talvesta nauttiessa, hiihtoladuilla ja muutenkin liikunnan merkeissä. Helmikuun lopussa T kosi, laitettiin hääsuunnitelmat pulkkaan,  Tiinan kanssa pistettiin tämä Maitolaiturin ploki pystyyn ja lähdettiin Kyllikkiporukalla Ylläkselle hiihtoloman viettoon. Superhyvä loma ja hienot hiihtofiilikset Lapin maisemista nauttien. Maaliskuun vietin "vanha nainen hunningolla" -teemalla, sillä T oli vuorostaan kolme viikkoa Lapissa kelkkaiselmassa. Hilluin isoilla kylillä, kävin kavereilla yökylässä, ja olin jopa paikallisen laskettelukeskuksen menomestassa nauttimassa elävästä musiikista. Tein kaikkea epätavallista ja "hurjaa". Kivaa!

Huhtikuussa olinkin sitten raskaana.
Ja juoksin Kaukkalan ympäri -juoksun Tiinan kanssa.

Toukokuu kului häähuumassa niin Tampereella kuin kotimäelläkin.Sain viran uudesta koulusta.

Rouvat Kyllikit.



















Kesäkuussa mun työpaikkani, Luopioisten yläaste, vietti viimeisiä kevätjuhliaan. Rakkaiden työkavereiden kanssa yhteinen taival päättyi haikeissa tunnelmissa. Heti kesäloman alkajaisiksi reissattiin Tiinan kanssa Nizzaan tuulettumaan. IHANA matka!!! Siitä viikon päästä Jukolan viestissä sain toimia  Kuhmalahden joukkueen varajäsenenä ja huoltopäällikkönä, hulvaton kisareissu mitä parhaimmassa seurassa mutaisten peltojen keskellä! Oma liikunnointi lähti loppukuuta kohden laskuun jatkuvien supistelujen vuoksi ja sekös harmitti!

Sydän.Hämeen pyörätiimiä lähtötunnelmissa.
Heinäkuussa pääsin taas huoltopäälliköksi, tällä kertaa Tahko MTB:n helteisiin olosuhteisiin. Kisa jäi omalta kohdaltani vain kaukaiseksi haaveeksi, mutta mainio pyöräilijäporukka kotimaisemista toi balsamia haavoihin. Ja Tiinan synttärijuhlinnat! Samalla reissulla käytiin Mäntyharjulla loma-asuntomessuilla, se oli ihan uusi ja mukava kokemus. Kirkastusjuhlat vedettiin taas läpi vanhalla tutulla porukalla, Apulanta ruletti ja meininki oli kohdillaan. Jopa Apis -jatkotkin vedettiin perinteikkäästi läpi! Kirkastusjuhlista alkoi meikäläisen Via Dolorosa. Yöunet meni, tilalle tulivat kovat kivut ja kadotettu liikuntakyky. Sietämätön olotila kokonaisuudessaan. Heinäkuun lopulla otettiin T:n kanssa äkkilähtö ja hilpaistiin häämatkalle Mallorcalle. Hellettä ja totaalista lepoa. Ja hyvää ruokaa!
Elokuussa alkoivat koulut ja minulla sairasloma. Kökötin kotona ja ravasin kunnan terveyspalveluiden äärellä. Syyskuussa jatkui sama meininki. Lokakuussa olin toisinaan ihan jalaton ihmisraunio ja laskin päiviä vauvan syntymään.

Pieni on elämä alussaan.
Marraskuussa tulikin melkoiset sutinat kun minä sinnittelin äkillisen raskausmyrkytyksen kourissa ja pieni mies ulkoistettiin pikavauhdilla maailmaan yli kuukauden etuajassa. Loppu kuukausi meni toipuessa ja uutta tiimin jäsentä ällistellessä. Ensimmäistä Isänpäivää juhlittiin meidän mäellä.
Isot Kyllikit ja pikku Kyllikit ristiäisissä. Ja Saku-sankari.

Joulukuussa juhlittiin Sakun ristiäisiä ja vietettiin ensimmäistä yhteistä joulua pienenä perheenä. Liikuntaharrastuksissa heitin verkot taas veteen kevyellä kädellä.  Hankin uuden maastopyörän. Valkoisen. Fiilikset on huipussa!







Antoisaa vuotta 2012 kaikille lukijoille!

<3 Hanna

Puntari: Kuntokäyrä

Kuten tuossa aikaisemmin kirjoitin, olen liikkunut vuoden 2011 siten, että jokainen suoritus on kirjatty ylös kalenteriin. En muista, mistä päähänpisto liikuntapäiväkirjan pitämiseen tuli, mutta ihan hauskaa se on ollut. Toisaalta motivoivaakin, sillä useamman päivän tyhjyys kalenterissa on pistänyt kinkut liikkeelle, vaikka ei niin huvittaisikaan.

Viime vuotta päästiin aloittelemaan hiihtokelien helliessä. Pääsääntöinen liikuntamuoto olikin sivakointi paikallisilla laduilla. Joka viikko kävin myös pilateksessa, ja jonkin verran tuli muksuja tuupittua rattaissakin kylille. Talveen mahtui kaksi "tehoviikkoa" Ylläksellä. Keväthangilla tuli saavutettua uran pisimmät hiihtolenkit ja eniten hiihtokilometrejä viikon aikana. Vaikka tuntui siltä, että hiihtoa oli vuoden aikana paljon, yhteenlaskettuja kilometrejä kertyi lopulta vain vähän yli 300.

Hankien sulettua pois alkoi aktiivikausi pyörän selässä. Olin jo talvella tehnyt pyöräkaupat uudesta täysjoustofillarista ja se tietysti motivoi kummasti aktiivisen maastolenkkeilyn pariin. Alistuin myös hankkimaan lukkopolkimet ympäristön painostuksesta, enkä ole päätöstäni katunut. Pyöräilyssä otin tavoitteeksi petrata ajotaitoja poluilla ja löysäillä ruuveja päästä. Eli siis hankkimaan lisää rohkeutta poluilla ajamiseen.
Pyöräilyyn motivoi sekin, että keväällä löin sisään ilmoittautumisen Tahkolle 60 km matkalle. Kesäkuun puolivälissä alkoi tuntua siltä, että sekä kunto että taidot riittävät Tahkon haasteista selviämiseen. Ja selvittiinhän sieltä: Aika reilut 5 ja puoli tuntia. Muista MTB-tapahtumista tuli kierrettyä Sappee MTB ja Finlandia MTB. Ne molemmat menivät alakanttiin, Sappee sairastelun ja Finlandia kipeytyneen jalan vuoksi.

Seikkailut sydänhämäläisissä ryteiköissä jatkuivat heti toukokuussa iltarasteilla. Suunnistus sujui tällä kertaa ilman suurempia ongelmia. Kunto ja taidot alkoivat riittää siihen, että metsässä saattoi jopa juosta. Ainoa huono reissu oli Äimälässä, jossa putosin kartalta totaalisesti.
Avausosuus Salpa-Jukolan Venlojen viestissä oli ikimuistoinen ja sujui ihan hyvin. Tapahtumasta jäi positiiviset fiilikset!

Heinäkuussa intouduin pidentämään juoksulenkkejä. Tämä johti siihen, että oikean jalan nivunen kipeytyi ja Finlandia MTB:n jälkeen seurasi pitkä jakso ilman reipasta liikuntaa. Kuntoutin itseäni pilateksen, kävelyn ja lihaskuntoliikkeiden kera ja kivut hävisivät sopivasti loppusyksyn Lapin reissuksi.
Lapissa reippailin maastopyörällä ja sauvakävellen pitkiä sauvalenkkejä.

Syksy ja alkutalvi on mennyt kevyen liikunnan parissa. Sauvakävelyä, pilatesta, kävelyä, jumppaa ja muutama hölkkälenkki on pitänyt mielen virkeänä. Ensimmäiset hiihtolenkit tämän vuoden viimeisellä Lapin lomalla tuntuivat makealta, ja nyt vaan odotellaan, että saataisiin tänne eteläänkin hiíhtokelit.

Tulevalta vuodelta odotan sitä, että säilyn terveenä ja pääsen liikkumaan yhtä monipuolisesti, kuin tänäkin vuonna. Kevyitä tavoitteitakin on asetettu, ja päätähtäimenä on taas Tahko 60km.

Ai niin. Ja tulihan tänä vuonna karistettua sellaiset 3-4 kg painoakin, liekö liikunnalla siihenkin jotain osuutta :)

torstai 29. joulukuuta 2011

Halkomäki: Niin hyvä lämmin hellä?


Toissa iltana makasin saunan lauteilla ja mietin menneitä Joulunpyhiä. Muistinko riittävästi tänä Jouluna läheisiäni ja niitä, joilla on hätä ja avun tarve. Tietävätkö kaikki läheiseni miten tärkeitä he minulle ovat. Uskon ja toivon että tietävät. Siihen ei tarvita valtaisia joululahjamääriä, vaan ihan jotain muuta, arkista. Pieniä tärkeitä asioita, huomion ja välittämisen osoittamista, ilojen ja surujen jakamista. Aikaa olla vaan ja jutella. Tuoretta pullaa, yhteinen kävelylenkki, jaettu haravointiurakka.

Mietin, mitä muuttaisin Joulussa jos voisin.

Joulun vietossa on yksi ihmeellinen asia. Joululaulun sanatkin sen kertovat: Niin hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen. Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen. Niinpä. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa, jos vain Jouluna ollaan avoimin ja lämpimin sydämin? Miksi sitä ei voi ottaa ihan jokapäiväiseksi asiakseen, sellaiseksi sydämenasiaksi? Maailmassa, Suomessa, omassa kotikylässä/-kaupungissakin on ihmisiä, jotka ilahtuisivat pienestäkin avusta ja huomiosta ihan milloin tahansa. Ei vain Jouluna.  Varmasti meillä jokaisella on mahdollisuus auttaa ja ilahduttaa lähimmäisiämme vuoden ympäri. Siihen ei tarvita lottovoittoa, ei välttämättä rahaa lainkaan. Tai jos tarvitaan, eurokin on jo iso asia lippaassa tai tilillä. Lempeiden löylyjen jälkeen köllähdin sänkyyn ja päätin, että aion skarpata!
Aamulla heräsin tekstiviestiin ystävältä. Ajattelin,että tulossa on hauskoja Joulukuulumisia Tampereelta. Iloisten asioiden sijaan sainkin kuulla, että ystäväperhettä oli Joulun pyhinä kohdannut kohtuuttoman suuri suru ja menetys. Sellainen, mihin ei löydy edes sanoja. Se pisti tonnin painoisen kiven rintakehän päälle ja ajatukset perheen luokse. Huoli heidän jaksamisestaan on suuri. Toivon, että ystävyys kannattelee edes pienillä siivillä läpi vaikeimman ajan.
Tänään avasin Facebookin ja näin siellä uunituoreen päivityksen, missä pyydettiin ihmisiä mukaan avustusoperaatioon. Eräs perhe täällä kotikunnassa on kokenut kovia tulipalon muodossa, ja heitä halutaan auttaa. Keräykseen toivottiin kaikenlaista konkreettista apua kodin tarvikkeista, ruuasta ja villasukista lähtien. Ilmoittauduin mukaan sämpylätaikinan voimin ja sain kuulla, että ihmisiä oli mukana jo melkoinen joukko. Miten hyvältä se tuntui! Ja miten hienoa että tällainen operaatio on laitettu pystyyn! Jotkut ihmiset ovat sentään ottaneet joululaulun sanoman tosissaan! Leivoin litran taikinan yhdessä T:n kummitytön kanssa ja huomenna viemme sämpylät keräyspaikalle. Sämpylätaikina ei paljoa maksa eikä leipominen ole edes vaiva, mutta miten hyvä mieli me siitä saatiinkaan! Lisää tällaista!


Uuden vuoden 2012 tavoitelistan sijalle 1 laitankin ainaisen Joulun. Mutta ilman kinkkua ja lanttulaatikkoa!


tiistai 27. joulukuuta 2011

Puntari: Japaninpäivän ajelulla

Taannoin peräänkuulutin sellaisia selviytymiskelejä, jotka saavat meikeläisen heräämään eloon ihan uudella tavalla. En ihan Tapaninpäiväksi niitä välttämättä olisi kaivannut, mutta parempi silloin kuin ei koskaan.
Meiltä oli siis melkoisen myrskyn vuoksi sähköt poikki reilun vuorokauden ja tällaiselle nykyihmisellehän se on pitkä ja tuskallinen aika.
Tilanteen teki herkulliseksi se, että mies oli töissä, ja saimme ihan naisporukassa likkojen kanssa jännittää, koska pakastimessa olevat 500 litraa marjoja sulavat niin, että niistä on pakko keittää kotiviiniä.
Kannoimme hartiat kipeinä puita puuhellaan ja kakluuniin ja kehittelimme leikkejä, jotka eivät vaadi päreenvaloa kummempaa. Luin viisisataa kirjaa, tein neljä tuhatta legotornia ja värittelin kymmeniä prinsessakuvia. Siinä välissä yritin lukea joululahjaksi saamaani Jari Tervon Layla-kirjaa otsalampun valossa ja vahtia, että lapsemme eivät sytytä pirttiä tuleen kynttilöiden kanssa (vain yksi Barbien hevonen meinasi kärventyä, kun Maire sulatti sen kaviota keittiössä kynttilän liekissä...)
Iltatoimet tehtiin lyhdyn valossa ja peiton alle käperryttiin lukemaan Petzin valaistessa iltasatusektoria.

Päivällä viranomaiset olivat antaneet suosituksen, että pihalla ei sopisi liikehtiä, mutta mistäs me se tiedettiin, kun radioon ei tullut sähköä. Lähdimme puunhakureissun ohella Tapaninpäivän ajelulle, tällä kertaa pakon sanelemista syistä polkupyörällä. Olivatpa likat tohkeissaan, kun saivat pitkästä aikaa pyöräillä ja tehtiinkin aika pitkä reissu.
Tänään aamulla, kun sähköt olivat vihdoin yön aikana palanneet, Maire totesi herättyään, että olipas meillä melko erikoinen Japaninpäivä...


Ihan on pihalla niin talvista, että taidan tästä lähteä voitelemaan suksia...+7 astetta ja vettä sataa kaatamalla. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Vai tilaisiko suoraan sen muuttoauton kohti Lappia?
En voi kuin haikeudella muistella parin viikon takaista lomaa Ylläksellä lumen ja pakkasen keskellä. Oli se vaan niin erilaista. Ja sitä hiihtämisen riemua...
Syksyllä lätkäisin hiihtokilometritavoitteekseni tälle kaudelle 500km, josta on nyt kasassa 43. Realistina aion laskea hiihtokilometreihin mukaan myös tulevat sauvakävelyt, kun näyttää siltä, ettei tässä ainakaan kuukauteen suksille pääse. Ettei vaan kävisi niin, että seuraavan kerran hiihdän viikolla 16 Lapissa?!

Uuden Juoksija-lehden mukana tuli harjoituspäiväkirja vuodelle 2012. Tuntuu siltä, että juurihan aloitin sen pitämisen vuodelle 2011. Merkillisintä tässä on se, että minä, Suomen Laiskin Nainen, todellakin olen liikkunut vuoden päivät niin, että olen pitänyt harjoituspäiväkirjaa. Ja siihen on jopa kertynyt joitain merkintöjäkin. Tästä on erittäin kutkuttavaa lähteä kohti uutta vuotta ja uutta harjoitus- ja kisakautta!

perjantai 23. joulukuuta 2011

Kyllikit Joululaitumilla!



Tämä näköinen parivaljakko liikkui muinoin yhdeksänkymmentäluvulla Aitoossa Joulun aikaan. Päästäisitkö sinä heidät kynnyksesi yli? Aisakello helkkyi ja paketit vaihtoivat omistajaa. Joulupukki väänsi tarinaa rillit huurussa ja Tipsu -tonttu tarkisteli muistikirjastaan olivatko lapset olleet kilttejä. Sellaista se oli siihen aikaan. Mukavaa Joulun viettoa Halkomäessä. Nykyisin pukki on jo eläkkeellä ja Tipsu -tonttu huijailee enää vain omia lapsiaan  Puntarissa.

Maitolaituri hiljentyy nyt jouluun. Kinkku on paistettu ja pirtit pistetty juhla-asuun. Palaamme tonkat kolisten takaisin konvehtirasioiden ääreltä kunhan napa on ensin pulpahtanut pihalle ja sokerihumala laskenut siedettävälle tasolle!


Toivotamme kaikille teille ihanille lukijoillemme
Oikein Hyvää ja Rauhaisaa Joulua!!!
Keskitytään olennaiseen!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Puntari: Lämmittelyasu

Joskus kirppareita kiertäessä törmää todellisiin aarteisiin. Olen todennut, että yleensä aarteisiin törmää joku muu kuin minä. Hannan lisäksi Sakarilla on uskomaton löytövainu kirppiksillä.
Maanantaina kävimme viimeiset jouluostokset tekemässä ja poikkesimme Pirkan Kirppiksellä Kangasalla. S bongasi mulle Tupperin voileipäkakkukuvun ja yhden toisenkin purkin, Mairelle paidan pukinkonttiin ja todellisena helmenä itselleen uuden urheiluasun.

Täydellinen, käyttämätön 80-luvun Mauri Jormakka -asu (takki+housut) roikkui tangossa ja odotti löytäjäänsä! Laput kiinni ja kaikkea. Kaiken kruunasi rinnassa oleva "kuntoilu on lääke" -plakaati ja isänmaallinen, suoranaista maajoukkuehenkeä huokuva väri!
Tuo päällä kun S ottaa alkuhikeä (puvun materiaalista päätellen se tulee onnistumaan helposti) ensi kauden pyöräkisoissa, niin vastustajat tukehtuvat kateuteensa jo ennen starttipyssyn pamahdusta. Ja mikä söpöintä, mulla on oma vaaleansinininen Mauri Jormakkani (äidin vanha) tuolla komerossa. Joten me ollaan takuu varmasti ens kesänä varikkopilttuiden ihanin aviopari, kun yhdessä nuo asut päällä liikehdimme.





ps. Tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata, että pari päivistystä sitten olleessa "perhe suksilla" -kuvassa isäpappa hiihtelee omassa Mauri Jormakassaan!

maanantai 19. joulukuuta 2011

Puntari: Haluamisia

Meillä kirjoitettiin pari viikkoa sitten joulupukille. Lapset tietysti etunenässä, mutta he vaativat, että myös aikuisten täytyy kirjata toiveensa.
Siinä kirjoituspöydän ääressä piti pinnistellä, mitä sitä oikein pukilta toivoisi. Ja arvaatteko mitä. En keksinyt mitään toivottavaa. En yhtään mitään.
Tämä johtuu tietysti siitä, että en varsinaisesti tarvi mitään. Olen aina ollut kauhean huono hinkumaan tavaroiden, vaatteiden tai korujen perään. Olen tietysti niistä aina iloinen, jos sellaisia lahjaksi saan, mutta en todellakaan ryntäile pää kolmantena jalkana kaupoissa shoppailemassa itselleni lisää ja lisää tavaraa.
Vaatteita saan paljon Hannalta, uudet kengät ostan silloin, kun on välttämätön pakko ja ns. ylimääräisyydet, kuten kosmetiikka, kirjat, korut jne eivät verota kukkaroani (vaikka kirjoihin olen kyllä aina ollut hulluna...).
Tällä hetkellä ostovähyys on ollut pakonkin sanelema juttu, sillä Kelan kotihoidon tuella ei hirveästi Cartierin kelloja ostella. Hyvä että saa perheelle leivät ja maidot pöytään. Mutta vaikka joskus (eli kun kävin töissä) rahaa oli enemmän, eipä sitä tullut silloinkaan mitään kulutushysteriaa pidettyä yllä.
Lopulta sain joulupukin kirjeeseen kirjoitettua kaksi toivomusta. Pukki, tahtoisin sinun tuovan suklaata ja yhden 2,5 kiloisen käsipainon.

Eivätpä ne lastenkaan toiveet ihmeellisiä olleet. Maire toivoi Prinsessalehteä (jonka on nähnyt paikallisen kaupan hyllyssä) ja uusia värikyniä ja värityskirjaa. Saima toivoi prinsessaverhoja ja prinsessamekkoa. Ja kyllä meillä silti lelukuvastoja on selailtu jo marraskuusta lähtien, että virikkeitä tahtomiseen olisi kyllä ollut yllin kyllin.
Näiden yksinkertaisten toiveiden ansiosta meidän onkin helppo viettää tätä joulua matalammalla profiililla. Ei pakettivuorta kuusen alle, vaan muutama harkittu lahja jokaiselle.
Itse kääräisin aika moneen pakettiin tänäkin vuonna toisenlaisen lahjan, jonka annan Kirkon ulkomaanavun kautta niille ihmisille, joilla tarpeet on jotain ihan muuta kuin meillä länsimaiden asukeilla.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Halkomäki : Sporttivarttia

Viime talvena Kyllikit viihtyivät ladulla!
Televisiossa pyörii sellainen hirmu syvällinen ja sisällöltään varsin monipuolinen Morsiandieetti -ohjelma. Siinä Tommy, atleettinen tummaihoinen jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen urheiluvalmentajamies syöksyy pukukoppeihin pelastamaan paisuneita morsiamia kiristävien pukujen ahdingosta. Aseina ovat tiukka ruokavalio ja hillitön treeni. Vai pitäisikö sanoa rääkki. Aikoinaan kun näin ohjelman ensimmäistä kertaa, ajattelin etten ikinä itse suostuisi siihen, että joku vieras ihminen pompottaisi minua kuin räsynukkea pitkin merijalkaväen esteratoja ja karjuisi perään kuin mielipuoli. Liikunnan kuuluu olla vapaaehtoista ja nautittavaa. En tiedä mikä ruuvi on nyt löystynyt, mutta nyt olen salaisesti alkanut haaveilla siitä, että tuollaisen Tommyn kaltainen jääkaappipakastinmies pöllähtäisi meikäläisenkin ovelle. Joku maanantaiaamu kun olen nukkunut luvattoman pitkään, syönyt aamupalaksi pari lusikkaleipää ja rotinapullia ja päättänyt pötkötellä pikkumiehen kanssa koko päivän sohvan nurkassa viltin alla. Tommy pistäisi hippulat vinkumaan ja suhinaa Puman tulipuvun sisään. Ja karjuisi! Se olisi törkeän  IHANAA!!!
Jostain naistenlehdestä luin, että naisten omat BootCamp -matkat ovat tällä hetkellä yllättävän suosittuja. Rapialla viidellä tonnilla pääsee rääkkäämään itseään kymmeneksi päiväksi hulppeisiin olosuhteisiin armottoman kurinpidon ja kevyen ruuan pariin. Siinä ohessa tietenkin voi sitten saavuttaa jonkun unelmavartalon, kiristää vattanahkaa tai ainakin pistää vauhtia painonpudotukseen. Melkoista!  Hitto kun me Tiinan kanssa joskus päästäisiinkin sellaiselle!!! Sekin olisi törkeän IHANAA!!! Löytyisikö vapaaehtoisia sponsoreita ja lastenhoitajaa? Toistaiseksi meidän matkat taitavat kuitenkin olla enemmän sellaisia FoodCamp -tyylisiä...

Olen itsekin aika hämmentynyt näistä urheilurääkkiajatuksistani. En koe tarpeelliseksi laihtua, enkä toisaalta hankkia mitään huimia lihaksiakaan. Yksinkertaisesti haluaisin kai vaan ihan hirveästi hikoilla itseni uuvuksiin. Ihan tilttiin. Ja nauttia siitä tunteesta! Omituisia ajatuksia meikäläiseltä, mutta syy siihen löytyy ihan tuosta lähimenneisyydestä. Kuluneen kesän ja syksyn aikana tekemäni  henkilökohtaisen ihmiskokeen lopputuloksena voin todeta, että neljän kuukauden täysi "liikkumattomuus" saa aikaan paitsi korvienvälin kiristymistä, niin myös vähissä lihaksissa melkoisen pullataikinaefektin. Se on sinänsä jännää, sillä odotin että lihakset rötväillessä vain hiukan ehkä kutistuvat. Mutta kun kolmisen viikkoa sitten saunaan lähtiessä vilkaisin itseäni peilistä ja näin entisen pakaralihakseni heiluvan kuin hidastetussa filmissä puolelta toiselle, niin kyllähän siinä meinasi ihan nousta pala kurkkuun. Mitä ihmettä on tapahtunut? Mitä on tuo hyllyvän tutiseva massa jaloissa ja käsivarsissa? En ole koskaan ollut mitenkään lihaksikas ihminen, mutta vuosi sitten aloittamani kuntokuurin aikana sain loihdittua itselleni jopa pienimuotoiset "takareidet", mistä olin hyvin ylpeä. Hölkkä, pyöräily, hiihto, sauvakävely, jooga ja kuntopiiri olivat varsin toimiva yhdistelmä pitkin vuotta. Nyt kaikki sen työn tulokset oli menetetty! SNIF!

Kun kotiuduin sairaalareissulta, aloitin "urheilun" heti seuraavana päivänä. Kävelin meidän talon ympäri. Ja se oli melkoinen maratoni siinä vaiheessa. Seuraavana päivänä kävelin naapuriin. Sitten postilaatikoille. Lopulta pääsin hissukseen jo "kotisuonlenkin" ympäri. Se tuntui ihan mielettömän hyvältä! Olin taas liikkeellä! Hyytelöfiiliksillä ja 20 kg kevyempänä, mutta kuitenkin! Siitä lähti meikäläisen toipuminen, ja nyt jaksan jo kävellä vaunujen kanssa neljä kilometriä ihan mukavasti. Ei mitään haipakkaa, vaan leppoisalla tahdilla. Mutta se tunne, että saa taas liikkua, ja että koko ajan mennään parempaa kohti! Mieletöntä!!! Yhtenä päivänä pätkähti mieleeni ajatus, että miltähän tuntuisi hölkätä. TODELLA fiksu ajatus...pöh! Päätin kokeilla pari askelta. Ei tuntunut missään. Kokeilin pari valotolpan väliä. Hyvin meni. Hölkkäsin siinä kuin hurmiossa ehkä sata metriä kunnes järki palasi päähän...ja kotona haavan seutu sitten jo jomottikin oikein mukavasti. Ahneella on...

Nyt kun oma olotila on kokonaisuudessaan jo hirmu hyvä, niin on kaikkein vaikeinta malttaa mielensä. Pitäisi osata olla iloinen siitä, että saa jo tehdä kävelylenkkejä.  Tekisi mieli vaan päästä edes hetkeksi maksimisykkeille HIKOILEMAAN! Lienee meikäläisen onni, että vettä sataa ja hiihtoladut ovat vain kaukainen haave. Sitä kun voisi tuossa pelolla ihan vaikka vaan vähän testata toimivatko pitoteipit vielä...ihan vaan muutaman kieroksen...eikä tuo kuntoladunkaan profiili nyt niin kovin paha ole...ja toisaalta, sulat tiet ja polut nyt suorastaan huutavat ulkoiluttamaan Trekkiä...ja pyöräilyhän on kevyttä, eiks vaan?! Onhan?

torstai 15. joulukuuta 2011

Puntari: Hiihtoa koko elämä

Meillä on aina hiihdetty. Äiti ja isä ovat viihtyneet suksilla ja opettaneet meillekin jo pienenä sen jalon taidon. Muistan lukuisat yhteiset laturetket, joita Aitoossa tehtiin. Osallistuimme muutamana vuonna myös Kukkian laturetkeen, jossa oli mahdollista tutustua kotikuntaan hienoja latureittejä pitkin.

Hiihdimme Hannan kanssa myös kilpaa. Siis ihan vaan kunnallisella tasolla. Jokunen voittokin napsahti plakkariin (tässähän ei tarvitse kertoa, että olimme joskus sarjamme ainoita osallistujia...).
Ihailimme yli kaiken Marjo Matikaista ja Marja-Liisa Hämäläistä. Kun sivakoimme kotipellolla, kuvittelimme itsemme heiksi. Hanna oli aina Marjo, minä Marja-Liisa.

Päässä oli sini-puna-valkoiset Jalaksen Järvisen (kiitos Hiihtoniilolle oikaisusta!) pipot. Ne olivat hienoimmat pipot ikinä. Niin luultavasti ajatteli myös lehtikuvaaja, joka ikuisti meidän perheen vuonna 1987 hiihtämässä Kukkia-hiihdossa.
Kuva julkaistiin oikein Suomen Ladun lehdessä. Ja jos kuva jostain syystä vaikuttaa tutulta, olet saattanut katsella sitä aikanaan myös kansalaistaidon kirjassa, johon se myös jostain syystä painettiin.



Muistelen tuota aikaa elämästäni ihan super onnelliseksi. Se oli sellaista liikunnallista, mutkatonta aikaa. Sellaista jotain toivon omien lastenikin kanssa kokevan.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Halkomäki : Karmea pudotus todellisuuteen!

Melkein tekisi mieli sanoa, että JOULU ON PERUTTU. Mutta en sano ihan vielä, yritän tässä kehitellä jotain pelastusta tai odotan, että herään pian tästä painajaisesta.

Kaikki kurjuus alkoi Kangasalan Alkosta. Melko harvoin tällaisen laiskan loppasuun siellä tulee käytyä, mutta nyt oikein silmät kiiluen, myönnettäköön. Kipitin myymälän ympäri moneen kertaan ja pyörin hyllyjen välissä kuin väkkärä. Lopulta ystävällinen myyjä tuli kysäisemään mitä etsin. Sitten se jysähti!

EI OLE. 
EI TÄNÄ VUONNA VALMISTETA.
EI YHTÄÄN PULLOA.
EIKÄ KORVAAVAA TUOTETTAKAAN OLE.

Mitä on Joulu ilman sitä? Pienen hyperventilaatiokohtauksen partaalla poistun kaupasta. Sen kerran kun minä jotakin sellaista ostaisin, mistä tulee yhden kuuman tsaikkamukillisen jälkeen ihanasti hitaat silmät ja mukavan lämmin fiilis, niin sitä ei sitten saa ollenkaan. Saako enää ikinä? Istunko tänä Jouluna sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja tihrustan itkua? Tässä on rapia viikko aikaa päästä yli pettymyksestä. Minä olen kauhean huono sellaisessa. Ja hidas.



Ehkä ensi Jouluksi kerään pitkän adressin kaikkien meidän fanien puolesta ja marssin kumpparit kipinöiden Alkon pääjohtajan puheille: TUIKE -GLÖGI TAKAISIN HYLLYYN! 
Se mustaherukan makuinen!


Ja maailma pelastuu...tai ainakin yhden ihmisen Joulu.

(Toisaalta kyllä mietin, että olenko sittenkin Jouluni suhteen liian vaativa? Jonne Aaronkin kertoi Aamulehdessä viettäneensä viime Joulua siten,että lämmitti sytkärillä kaupan maksalaatikkoa ja lähti sitten tissibaariin. Ja ihan hyvä Joulu kuulemma oli!)



Miten ihanasti tuota juomaa glögi.fi -sivuilla jaksetaankaan kehua:


TUIKE KUULUU JOULUUN
Hämärässä talvi-illassa kulkijan taivalta valaisevat kirkkaana tuikkivat tähdet. Kodeissa syttyvät kynttilät tuikkimaan suloista lämpöä. Öisessä kuutamossa puhdas hanki tuikkii kuin taivaan tuhannet tähdet. Ne kaikki on maalattu satoja ja taas satoja kertoja perinteisiin suomalaisiin joulumaisemiin. Ne ovat erottamaton osa suomalaista sielunmaisemaa ja talvista luontoa.
     Kun uudistimme tuttujen Wanhan Ajan Mustaherukkaglögin ja Mustikka Glögin pullojen ulkoasun, mietimme samalla, mikä nimi kuvaisi parhaiten glögiemme persoonaa. Molemmat ovat valmistettu vanhan suomalaisen reseptin mukaisesti, höystetty perinteisin maustein ja aidoin suomalaisin marjoin. Ne ovat tulleet osaksi monen suomalaisen jouluperinteitä. Tuike. Se kuuluu jouluun. Se kuuluu talveen. Se kertoo kaiken.
Ja niin, suomalaisia jouluperinteitä kunnioittaen, Wanhan Ajan Mustaherukkaglögistä ja Mustikka Glögistä tuli Tuike. Makuina vanhat tutut Mustaherukka ja Mustikka.



                      Tuike Mustaherukka Glögi - täyteläisempi maku marjoista

Tuike Mustaherukka Glögi on perinteinen suomalainen syvän tummanpunainen glögi, joka valmistetaan runsaista raaka-aineista tutun, Wanhan Ajan Mustaherukkaglögin reseptin mukaan. Sen täyteläisessä, pehmeässä maussa yhdistyvät kotoinen isoäidin mustaherukkamehu ja joulun perinteiset glögimausteet - kaneli, kardemumma ja neilikka. Makean makunsa ja täyteläisen mustaherukkaisen tuoksunsa se saa aidoista marjoista.
Tuike Mustaherukka Glögi on valmista nautittavaksi sellaisenaan, mutta sen raikas, persoonallinen maku kestää erinomaisesti myös omissa glögisekoituksissasi.

Kuva: mtv3.fi

tiistai 13. joulukuuta 2011

Puntari: Hiljaisuutta ladulla

Tultiin lauantaina tänne Ylläkselle. Nyt on lunta ja pakkasta. Parhaillaan ulkona satelee lisää valkoista navakan tuulen kera.
Talven ekat hiihtokilometrit on takana. Sunnuntaina 8,5 km, perinteinen matka suon taakse ja takaisin.
Eilen oli pakkasta -25 astetta. Lähdin silti ladulle, suuntana ihana Velhon kota. Siellä tunnelma oli mitä jouluisin: kynttilät paloivat pöydillä, suuressa takassa räiskyi tuli. Kahvi ja munkki tilaukseen, ja joulukuusen katveeseen täydellisestä hiljaisuudesta nauttimaan. Sitten, hiljentymisen jälkeen, sukset takaisin kohti Äkäslompoloa.

Voitte kuvitella, että lapset ovat aika innoissaan, kun pääsee pulkkailemaan, hiihtämään ja telmimään lumessa.
Suunnitelmissa on, että hinaamme tämän sään lauantaina mukanamme etelään, kun täältä kotiudumme.

Kamerasta en saa kuvia koneelle, mutta tällainen päivitys tänään.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Halkomäki: Vähän erilainen Itsenäisyyspäivä



Meidän perheessä on ollut vuosia omat perinteensä Itsenäisyyspäivänä. Se on meille vuoden arvokkain päivä. Sitä juhlitaan ylpeinä ja kiitollisin mielin.
Jos mahdollista, aamulla on vedetty lippu salkoon ja lähdetty jänisjahtiin. Iltapäivästä tultu kotiin ja ryhdytty ruuanlaittopuuhiin. Televisiosta on katsottu puolustusvoimien paraati ja muutakin mielenkiintoista ohjelmaa, yleensä sotahistoriapainotteista sellaista. Päivän ovat huipentaneet Itsenäisyyspäivän illalliset oman perheen ja läheisten kesken. Pöydässä on ollut metsän antimia, hirveä, jänistä, sienikastiketta ja marjahyytelöitä sekä makoisat jälkiruuat.  Lihan kaverina kotimaisia kasviksia ja juureksia. Äiti on leiponut rievää tai siirappilimppua. Sinivalkoiset kynttilät, kaunis kattaus ja hyvää musiikkia. Seitsemältä on aloiteltu Linnan juhlien katselu, siinä sivussa nautittu kahvit ja täytekakut.

.


Tänä vuonna Itsenäisyyspäivä meni hiukan erilaisissa merkeissä kuin aikaisemmin. Meidän pikku-kiiski vietti  sinivalkoisia ristiäisjuhliaan Mummolassa isovanhempien, setien, tätien, serkkujen ja kummien perheiden kanssa. Juhlan kunniaksi saatiin pumpulinpehmeä valkoinen lumipeite maahan ja iki-ihana suosikkipappimme tuli Kuhmalahdelta asti toimittamaan pojan kasteen. Kastemekko oli sama kuin pojan isomummolla Helenalla vuonna 1925 Haapamäen kartanossa ja myöskin kastemalja oli samoja peruja, siinä on kastettu nyt jo neljä sukupolvea. Vanhan kastemekon tuunasin käyttökuntoon uusilla nauhoilla ja lyhensin hihoja sopiviksi. Kasteliina oli isän suvun puolelta, samoin pöytään katetut kullatut kahvikupit.
Tarjoilujen valmistelussa oli mukana "puoli sukua". Pöydässä perinteisten lusikkaleipien, suklaasydämien ja kaneliässien ohella oli täytekakkua, puolukkahyydykekakkua, suklaaneliöitä, karjalanpiirakoita, munavoita ja Lapin poropiirakkaa. Kastepöydän kukkakimpussa oli valkoisten ruusujen kanssa puolukan ja mustikan varpuja. Kahvipöydässä ja muissa pöydissä oli mustikanvarpuja ruusujen seurana. Takassa paloi sinisiä ja valkoisia kynttilöitä, Suomen lippu koristi pöytää.




Pieni poika hoiti juhlakalun osan tyynesti, hiukan hörähti kun pappi valeli vettä päähän. Äiskän ja Tädin silmät kostuivat toimituksen aikana moneen otteeseen, milloin mistäkin syystä. Pieni serkkutyttö veti Jumalan kämmenellä -koreografian ihailtavalla antaumuksella, T:n kummityttö luki katkelman Raamatusta ja kummit ottivat vastuullisen  tehtävänsä vastaan hymyssä suin. Juhlapäivä oli rankka mutta mukava, hulinaa riitti iltaan asti. Sitten olikin aika rauhoittua ystävien ja kuohuviinin kanssa Linnan juhlien ääreen.




Myöhään illalla katselin kotisohvalla onnesta soikeana pientä poikaani. Saku Topias.
Koko Suomi juhli. 
Paras Itsenäisyyspäivä ikinä!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Puntari: Sota-ajan naiset


En voi koskaan itkemättä lukea mieheni isoisän sotamuistoja, joita on kerätty mustaan albumiin meidän jälkipolvien luettavaksi.
Sotamuistot alkavat siitä, kun kuhmalahtelaiset miehet on kutsuttu ylimääräisiin harjoituksiin, joita varten miehet kootaan ensin Suojan talolle. Ilmassa leijuu tieto, että ihan pelkkä ylimääräinen harjoitus ei ole kyseessä, mutta ei sitä kukaan ääneen sano.
Sakarin isoisä kuvailee lähes runollisesti, miltä tuntuu kävellä kohti Suojaa ja nähdä oman, juuri valmistuneen kotitalon jäävän kauemmas ja kauemmas selän taakse. Kotitaloon jäävät myös vaimo ja lapset. Hevonen talosta on haettu vähän aikaisemmin.

Itsenäisyyspäivänä, ja monesti muulloinkin, ajattelen millaista elämä on ollut tässä talossa vuosikymmeniä sitten. Ja se saa mielen nöyräksi. Ajattelen, millaisia tunteita sota-ajan naiset ovat tunteneet katsellessaan loittonevaa miehensä selkää ja jäädessään yksi lasten, karjan ja maatalon kanssa. Miten on pärjätty, kun aamuvarhaisella Suomen kovimpana pakkastalvena on täytynyt nousta navetalle, kantaa puut, tehdä tulet, lämmittää vedet, lypsää lehmät. Talossa on odottanut kaksi nälkäistä ruokittavaa suuta, lehmien jälkeen on hoidettu heidät, keitelty samalla puuhellalla puurot ja perunat, kuin minä nyt. Millaisilla mielillä on odotettu joulua, kun mies on ollut poissa ja sieltä jostain kantautuu naapuritaloihin suru-uutisia. Odotellessa omaa rakasta miestä, luodessa lapsiin huoletonta ja kepeää ilmapiiriä uskotellen, että kaikki on hyvin. On vaadittu äärimmäistä rohkeutta, sisua ja uskoa elämään.

Silloin, kun huollettavani oli vauva ja puolitoistavuotias ja välillä väsymys painoi ankarasti kuuppaa, loin itselleni "sota-ajan naiset"-mielikuvaharjoituksen. Ajattelin, että vaikka tässä itku meinaa puskea pintaan ja silmäluomi lumpsua väkisin kiinni, niin kyllä me nykyajan naiset pääsemme luvattoman helpolla. Meillä on hei juokseva lämmin vesi! Valmiiksi halkaistuja ruisleipäpaloja! Keraaminen sähköllä lämpiävä liesitaso! Kaupasta valmiina paketissa ostettavaa sianlihaa! Pesukone joka pesee pennuille puhtaita vaatteita! Vara haaveilla merkkiveskojen perään!

Ja ennen kaikkea olin silloin ja olen nytkin ihan äärettömän kiitollinen siitä, että oman miehen ei tarvitse kulkea samaa tietä Suojalle, kuin isoisänsä silloin. Etten minä jää tänne näiden lasten kanssa seisomaan rappusille heiluttamaan sen perään, jota kaikkein eniten rakastaa.


Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

maanantai 5. joulukuuta 2011

Kyllikit: Tunnustus


Aada antoi meille tällaisen kivan ja mieltä piristävän tunnustuksen. Käykääpäs kurkistamassa, miltä näyttää maalaistytön meno maailmalla  Aadan blogissa!

Tunnustuksen saamisen myötä 7 asiaa itsestäni ihan tosta noin vaan hatusta vedettynä

1. Olen opiskellut vaatesuunnittelua Jyväskylän ammattikorkeakoulussa, mutta päätin jättää alan niille, jotka osaavat oikeasti.

2. Kärsin migreenistä. Nykyään tosin vähemmän kuin ennen.

3. Lukioaikana päätin, että lapsieni nimet tulee olemaan Hilma ja Anni. Mutta ei tullut Hilmaa ja Annia, vaan Maire ja Saima. Mairen esikuva on meidän ihana kyläkaupan täti Aitoosta sekä tv-sarjan Maire Raikas. Saima on ollut Sakarin suvussa ja kuulosti kivalta nimeltä

4. En täytä elämääni tavaralla enkä merkkituotteilla. Hyville liikuntavarusteille löytyy silti aina kaapista tilaa. Ja villalangoille...

5. Sain ensisuudelmani Aitoon urheilukentän kopissa. Romanttinen ympäristö.

6. Pilkkiminen ja mato-onginta ovat mielestäni mainioita tapoja viettää aikaa järvellä tai järven rannalla.

7. Löin kerran Hannaa kitaralla päähän. Puoliksi vahingossa.

Tunnustuksen saa laittaa myös eteenpäin, mutta taidan miettiä hetken, kenelle tämä lähtee...

Molempien Kyllikkien puolesta, Tiina

perjantai 2. joulukuuta 2011

Puntari: Havuja, p-kele!




Käytiin toissapäivänä muksujen kanssa katsomassa, kun isin metsää pistetään matalaksi Kuhmajärven rannoilla. Vähän jännitti mennä, koska olen aikanaan sanonut, että jos mun (tai siis Sakarin, mutta henkisesti mun) ikimetsä siellä pannaan matalaksi, niin otan eron.
Saken onneksi metsäkonekuski pysytteli vaan sen ikimetsän vieressä ja mun suppilovahveropaikkani sai jäädä rauhaan. Tosin paras mustikkapaikka taitaa nyt olla mennyttä, mutta hei, saahan niitä mustikoita kaupan pakastealtaasta muovipussiin pakattuna rahaa vastaan ostaa!

No mutta joka tapauksessa kyseessä oli myös koko perheen mukava luontoretki (metsäkoneen ryskätessä siinä sadan metrin päässä ja lasten kysellessä itku kurkussa, että tuleeko se kone meidän päälle äiti?!?).
Otimme kotoa eväät (rusinoita, leipää, kurkkua ja kaakaota) ja läsäytimme takapuolemme sammalelle, joka oli takuuvarmasti imenyt kaikki syksyn aikana taivaalta tulleet vedet itseensä. Viiden minuutin retkeilyn jälkeen lapset olivat märkiä kuin uitetut koirat, koska en tajunnut laittaa kurahousuja niille.
Termos tyhjeni kuitenkin ja kurkut ja leivät katosivat nälkäisiin suihin.
Suoritin oman osuuteni luonnon tuhoamisesta ja keräsin muutamasta paikasta puolukan ja mustikan varpuja joulutoriaskarteluja varten. Mulla ja Hannallahan on ollut tapana tehdä joka vuosi kransseja myyntiin ja tänäkin vuonna päätin pakottaa itseni, vaikka ei huvittaisi.
Yhtenä vuonna meillä oli oikein sellainen strömsö-paja tuolla yhdessä piharakennuksessa. Tosin tuossa kosteusvaurioista kärsivässä öljyltä haisevassa matalassa autotallissa sai käyttää aika paljon mielikuvitusta, että pääsi henkisesti siirtymään iloisten ja kauniisti ruskettuneiden suomenruotsalaisten punaiselle merenrantahuvilalle.

Se ilo näistä hakkuista on, että havuahan silloin riittää materiaaliksi hur mycket som helst. Eli kannoin transportterin perän havuja täyteen ja eilen sitten aloin kyhätä niitä kransseja kokoon. Ensimmäisten kanssa käy aina niin, että ovat vähän harjoituskappaleita, mutta sitten kun on yli kymmenen vääntänyt, niin alkaa jo ote löytyä.
Nyt on siis kranssitehdas pyöräytetty käyntiin ja eilen alkoi kai joku joulukuukin. Kertoiskohan joku tuolle ilmojen herrallekin sen, ettei pitäis meitä enää kovin kauan tässä ikuisessa marraskuussa?