Puntari: Vuoden fiilis

En tehnyt mitään lupauksia tälle vuodelle, enkä luo katseita isommin menneisyyteen. Se kyllä miehen kanssa todettiin, että vuosi 2013 oli kaikkinensa aika lyömätön. Lähipiirissä tapahtui paljon isoja kivoja asioita.

Jos oma vuoden huippuhetki pitää kiteyttää yhteen kuvaan, niin se olisi tuo alla oleva.
Siinä oon just polkaissut itseni maaliin Tahkolla 60km reitiltä yli puoli tuntia nopeammalla ajalla kuin koskaan ennen. Koko lenkki siellä oli ehkä elämäni parasta maastopyöräilyä ja vieläkin tulee sellainen WOW-fiilis, kun sitä ajattelen.

Tahkon reissu on kuitenkin ollut mulle aina muutakin kuin pyöräilyä. Se on ollut yksi vuoden harvoista parisuhdereissuista, jolloin lapset jäävät kotiin ja me päästään Saken kanssa humeltamaan täysin vapaana. Ja vaikka me ryvetäänkin suurin osa päivästä omilla reiteillämme, kisaan valmistautuminen, siitä palautuminen ja kokemusten jakaminen on sitä mukavaa yhteistä aikaa.

Parhautta reissulla koetaan silloin, kun molemmat onnistuvat vielä "kisasuorituksissaankin" ja voi iloita paitsi omasta myös toisen onnistumisesta. Viime kesän Tahko oli juuri sellainen.

Puntari: Hääpäivää ja Jämin triplaa

On ollut vähän kiireitä. Siis tätä normaalia arkea - ja paljon kaikkea muuta. Harrastukset alkaneet, tytöillä uusia juttuja hoidon ja eskarin myötä, muskaria, liikkaria, mulla töitä ja Sakella vuorotteluvapaan viimeinen kuukausi. Ja syksy. Aika, jolloin pitäisi pestä ikkunat, kykkiä marjapuskissa, laukata sienimetsässä, polttaa kynttilöitä, ihmetellä puimuria, kuunnella kurkien huuteluja ja ylipäänsä fiilistellä. Niin että missä välissä?

Syyskuu on sikäli merkityksellinen kuukausi, että silloin vietetään meidän hääpäivää. Ja tänä vuonna napsahti kuulkaas kymmenes vuosi täyteen! Anpiliivipöl! Justhan mä olen siitä häiden kankkusesta toipunut...

Oikeasti ollaan oltu aika fiiliksissä tästä täydestä kympistä. Ensin mietittiin, että pidetään oikein kunnon bileet (jopa livebändi vilahteli puheissa) mutta sitten kun katsottiin kalenteria todettiin, että ehkä ollaan vaan ihan hissukseen. Käytiin sitten hääpäivänä Tampereella kahdestaan syömässä ja shoppailemassa. Illalla laitettiin ruokaa ja katsottiin Nalle Puh -elokuvaa lasten kanssa. Lauantaiaamuna heräsin paljon fressimpänä, kuin 10 vuotta sitten :D

Syy matalan profiilin ilonpitoon löytyi osittain myös kalenterista. Lauantaille, eli hääpäivän jälkeiselle päivälle, sinne oli merkitty Jämi XCrun. Merkitsi siis sitä, että meidän täytyi mennä Jämille viimeistelemään jo talvella hiihdon merkeissä ja kesällä maastopyöräilyllä jatkettu Jämin tripla.
Mulla oli taas onneks se puolikas versio oikeasti triplasta. Juoksumatka oli 12,8 kilometriä, mikä on mulle aikas paljon. En tee sellaisia lenkkejä koskaan, en edes suunnistaessa vaikka kuinka eksyisin. No eipä Saken tilannekaan häävi ollut: mies, jonka voisi koska vaan nimetä Suomen antijuoksijaliiton puheenjohtajaksi, joutui triplaa varten juoksemaan puolimaratonin.

Sen verran kylmän viileästi päätettiin lähestyä edessä olevaa haastetta, että jätettiin lajiharjoittelu minimiin. Vehkajärven mökillä heitettiin pari juoksulenkkiä vähän kilometrivauhdin hahmottumiseksi ja iltarastien perässä juostiin muutama kerta, mutta muuten mentiin "vanhoilla pohjilla". Ja niitähän ei siis ollut.
Sakella tilanne oli mielenkiintoinen siksikin, että triplassa meneillään oli paikalliskamppailu S:n ja toisen paikallisen tosiurheilijan Juhan kesken. S oli kerryttänyt etumatkaa hiihdossa ja pyöräilyssä n 30 minuuttia, mutta tämä vastustaja on syntynyt lenkkarit jalassa (huhun mukaan Niket). Kaikki kortit oli siis avoimena ennen juoksuosuutta.

Jämillä oli taas kylmä keli mutta leppoisa tunnelma. Väkeä oli liikkeellä ihan mukavasti. Numerot haettiin ja lähtöä odoteltiin. Siinä sivussa nämä seurueeni puolimaratoonarit söivät viinerit ja joivat kahvia. Minä sentään yritin näyttää urheilijalta.

Lähtökarsinassa oli hyvin tilaa ja vaikka kuinka lähtökäskyllä yritin iskeä kenialaisten peesiin, niin aika pian jouduin antautumaan. Reitti oli lentohiekkoineen ja hiihtolatupohjineen oikein miellyttävä. Mulla meni muuten ihan kivasti, mutta sykevyö tippui ekan kilometrin aikana suurin piirtein navan korkeudelle, eikä ollut mitään hajua menon kovuudesta. Päätin, että siinä vaiheessa kun oksennus alkaa maistua suussa, on lienee aika hiljentää.

Ekaksi oikeaksi juoksukisaksi Jämi meni omalta osaltani hyvin. Taitoin taipaleen tunnissa ja kuudessatoista minuutissa. Olin oman sarjani yhdeksäs. Pystyin kiristämään loppua kohti eikä missään vaiheessa tuntunut kovin pahalta. Maalissa en edes oksentanut vaan yritin hymyillä, kun siellä oli kamerat paikalla. Ne taisivat kuitenkin kuvata niitä oikeita juoksijoita, jotka tulivat puolimaratonilta maaliin ennen kuin minä omalta matkaltani.

Kävin pikaisesti suihkussa Jämi Areenalla, ja menin sitten maalialueelle katsomaan, kuinka pojat pääsevät puolikkaaltaan maaliin. Sieltä tulikin (liian) pian Juha, ajalla 1.41. Ajattelin, että siinä meni Saken mahdollisuudet paikalliskamppailun voittoon, maaliin kun olisi pakko tulla vain vähän yli kahden tunnin ajalla. Juhakin jäi tilannetta jännittämään, eikä mennyt kuin reilu vartti, kun S lönkötteli alas maalisuoralle tulevaa mäkeä. Puolimara siis alle kahden tunnin! Antijuoksijasta kuoriutui, jos ei nyt ihan Janne Holmen, niin ainakin sen pikkuserkku!

Fiilisteltiin siinä sitten suorituksiamme ja oltiin kaikki kai ihan tyytyväisiä (Juha ei ainakaan heti viillellyt itseään...). Mua pikkusen jäi harmittamaan huonosti mennyt mtb-osuus. Jos olisin saanut silloin hyvän, tai edes keskinkertaisen ajon, olisin ollut omassa triplassani kolmas. Vaikka turhahan näitä on kai jossitella...? Mutta silti!

Matkalla kotiin pohdittiin ensi vuoden kuvioita. Uusia kisoja olisi kiva katsastaa, mutta Jäminkin kierros kyllä kovasti houkuttelee. Tunnelma Jämillä sopii niin hyvin ainakin mulle, tällainen metsän keskellä viihtyvä nauttii niistä maastoista. Eikä siellä yritetä olla mikään elämää suurempi urheilutapahtuma, vaan jokainen saa tulla ja mennä sellaisena kuin on.

Mutta iso kysymys kuuluukin nyt: Onko Keinosta pitkälle matkalle? Koveneeko panokset ensi vuonna? Eli tarttisko tässä aloittaa ihan oikeasti treenaaminen...? 

Puntari: Tiinan elämysmatkat järjestää...

...retki iltarasteille Aivujärvelle!

Jotkut harrastuksethan on ihan kivoja. Niinku vaikka shoppailu tai postimerkkien keräily. Pyhäkoulu. Sellaisia sisäsiistejä pikkutöitä. Pitsin nyplääminen ja kotityöt.

Sitten on niitä harrastuksia, joissa aina välillä vähän roiskuu kun rapataan. Maastopyöräily. Suunnistus...

Keskiviikkona saatiin lapset kummien luo kyläilemään Sydän-Hämeen iltarastien ajaksi. Lastenhoitojärjestely on nykyään lähes välttämätön, sillä myös S on tullut järkiinsä ja alkanut suunnistaa. Ilta venyy aika pitkäksi, jos vuorotellen käydään metsässä. Hienoa siis, että silloin tällöin pääsemme starttaamaan pusikoihin samaan aikaan.

No, keskiviikkona vettä satoi ja ilma oli viileä, +13. Lähtöpaikalla arvoin, että lähdenkö vitosen vai kolmosen radalle. S kommentoi, että kun kerran lastenhoito on järjestetty ja ensi vuonna pitäisi selviytyä Jukolassa maaliin, niin tietty vitoselle. Jep, nastakenkää jalkaa ja ilmoittautumaan.

Kartta ei näyttänyt pahalta. Maasto toki oli Se Pahamaineinen Aivujärvi, josta jo mummu meitä aikoinaan varoitteli (joku marjastaja sinne oli kuulemma eksynyt, eikä ruumista koskaan löydetty...). Pienessä tihkusateessa lönköttelin lähtöpaikalle, heilautin emitin sisään ja lähdin suunnalla kohti ykköstä. Homma meni kuin strömsössä, eteen tuli kaikki ne maastomerkit, joita pitikin. Rasti sijaitsi tiheikön jälkeen rinteessä kahden kiven vieressä ja sellainen maisemahan mun eteen ilmestyi, kun tiheiköstä selvisin läpi. Paitsi että rasti ei ollut siinä. Pikainen "mitä v*ttua" päivitys ja katse karttaan. Mahdotonta. Tässähän sen on PAKKO olla! Kuka sen on varastanut? Pyörin rinteessä useita minuutteja ilman selvää suuunnitelmaa, kunnes tajusin alkaa paikallistaa itseäni. Lisäksi S tuli vauhdikkaasti ohitseni ja päättelin, että se oli jo ykkösen löytänyt. Niinpä aloin  intiaanivaistolla jäljittää sen nelikutosen Haglöfsin jälkiä ja löysin ykkösen.

Ei muuta kuin uutta matoa koukkuun ja kohti kakkosta. Se sijaitsi metsäautotien toisella puolella avokalliomaastossa. Kompassi vei mut oikeaan paikkaan tielle ja siitä lähdin hakemaan helpon ja varman rastin. Hakkuiden ansiosta metsässä oli uria, jotka eivät näkyneet kartassa. Sellainen ura lähti viemään mua ja ajattelin, että otan helpon lähestymisen rastille. Jyrkännerastithan on aina helppoja.

Paitsi että joku oli pöllinyt senkin rastin.

Taas päämäärätöntä harhailua suomalaismetsissä ainakin vartti. Ei mitään missään. Siinä vaiheessa, kun edestä pölähti parvi metsäkanalintuja, totesin olevani jossain muualla kuin kaikki muut suunnistajat. Päätin, että nyt otetaan suunta kohti tietä ja takaisin maaliin. Ei tästä mitään tule.
Pääsin takaisin metsäautotielle ja sain kiinni kartasta. Sisuunnuin ja kysyin itseltäni, tultiinko me tänne häviään vai voittaan?! (Tultiin!)
Otin uudestaan suunnan kakkoselle ja menin sinne tieltä ihan suoraan. Enkä ollut kovin kaukana siitä haahuillutkaan...

Etsintöjeni aikana keli oli muuttunut astetta kovemmaksi. Vesisade ryöppysi taivaalta tasaisena massana ja urheilupaita, housut ja kengät olivat läpimärät. Tuuliliivi sentään vielä piti keskivartalon lämpimänä. Kolmonen löytyi helposti kosteikon keskeltä ja neloselle menin kävellen ja rauhassa.
Ennen nelosta törmäsin toiseen suunnistajaan, jolle sää aiheutti ongelmia. Silmälasit päässä ei nähnyt eteensä, koska sade pisaroitui niihin ja muutenkin linssit veti huuruun, toisaalta ilman laseja ei nähnyt kartasta mitään...päivitimme pikaisesti sijaintimme ja menimme hakemaan yhdessä nelosen. Siinä vaiheessa tuuliliivikin oli päästänyt vedet läpi ja totesin palelevani aika paljon. 

Neloselta lähdin vielä kohti vitosta. Mutta siinä vaiheessa, kun kartta putosi kädestä ja totesin käsien olevan turtana kylmyydestä tein pikaisen päätöksen. Nyt nopeasti pois täältä ja johonkin lämpöiseen! Sain "kotimatkalle" seuraa tuosta miehestä, jonka näkökyky oli rajoittunut. Otimme kompassisuunnan lähtöalueelle ja koimme Aivujärven maaston kaikessa ihanuudessaan: polveen asti ulottuvaa mutaa, läpipääsemätöntä kuusikkoa, hakkuualuetta jolla kasvoi naisenkorkuista koivua, avokalliomaasto ja mäkeä. Hurraa suunnistus!

Likosin maastossa melkein 1,5 tuntia. Autossa sormet oli niin jäässä, että en saanut suunnistuskenkien nauhoja auki. Kengissä oli sentin vesikerros, kaikki vaatteet tippuivat vettä. Mieltä lämmitti onneksi paitsi Transportterin Webasto myös se, että S oli kerrankin saanut onnistuneen suorituksen. Mies selvästi nauttii ääriolosuhteista (ilmankos on mun kanssa naimisissa).

Lasten kummien luona pääsin lämpimään (kuumaan) suihkuun, sain teetä kitusiini ja kuivat vaatteet päälle. Elämä alkoi vähän voittaa. Sellainen sisäinen kylmyys jatkui kuitenkin vielä seuraavaan päivään, enkä viitsinyt harrastaa edes työmatkapyöräilyä kaatosateessa.

Mitä reissusta jäi sitten käteen? Nyt tiedän, että vesisateeseen kannattaa laittaa sadetakki päälle. Taskuun kannattaa varata joku energiapatukka hätävaramuonaksi (hätärakettikin olisi ihan perusteltu lisävaruste). Rastille kannattaa mennä suoraan, eikä vartin haahuilun kautta. Kolmosen rata kannattaa valita aina kun mahdollista ja perusteltua. Ei kannata antaa periksi, jostain ne rastit aina kuitenkin löytyy. Suunnistajaa musta ei taida koskaan tulla, tuuriharhailija lienee osuvampi nimitys. Mutta mikä tärkeintä, suunnistus on edelleen ihan kivaa! Keskiviikkona uudestaan!

Halkomäki: Rakastaa rakastaa...

Tiina on täällä tasaisin väliajoin muistutellut parisuhdeasioista. Siitä miten täytyy aina välillä ottaa aikalisää itselle ja parisuhteelle, päivittää missä mennään. Eli siis varmistaa, rakastaako se vaiko eikö rakasta... Blogeissa tuodaan usein esille kaikkia ihania parisuhdejuttuja, kuinka menee niin ihanasti ja oma mies on niin ihana ja tuo aina kaikkea ihanaa ja ihanaa ihanaa. Ja käydään yhdessä drinksuilla ja vietetään ravintolailtaa tai hotelliviikonloppua tai kotoisia kynttiläpunaviini-iltoja. Nykyään mä olen lukenut ehkä jopa vähän kateellisena sellaisia postauksia. Täällä takametsien siimeksessä kun moinen on todella harvinaista herkkua. Me käytiin mun miähen kanssa ravintolassa syömässä viime kuussa. Edellisestä kaksin vietetystä illasta (3h) oli yli 10 kuukautta aikaa. Ei täältä niin vaan lähdetä hurvittelemaan! Jos lähdettäisiin trendikkäästi drinksuille, niin pitäisi ajaa Tampereelle mikäli aikoisi päästä kaljakuppilaa parempaan paikkaan viihtymään. Eli ajat tunnin kylille, otat drinksut ja ajat tunnin takaisin. Näppärää ja käytännöllistä!

Me naisethan yleensä tykätään jos meitä vähän huomioidaan tai hemmotellaan. Tai siis tykättäis. Mun miäs ei juuri tuo mulle kukkia. Asiasta toisinaan vähän murisenkin, koska tykkään leikkokukista niin kauhean paljon. Tiinan kanssahan me ollaan jo vuosia haaveiltu sellaista sydämenmuotoiseista suklaarasioista, joita Aku aina tasaisin väliajoin roudaa Iineksen ovelle. Sellainen olisi yltiöromanttinen juttu. Eipä ole suklaarasiaakaan kuulunut. Kukat + suklaarasia veisi varmaan jo tajun...
Kyllä se romantiikka on yleensä revittävä arjesta ja katsottava asioita vähän kierosti sivusta nähdäkseen kaiken takana piileskelevän punaisen sydämen. Yhtenäkin iltana miäs korjasi ja huolsi pyyteettömästi mun rikkaimurin vaikka kello löi yhtätoista ja se oli rättiväsynyt. Tosirakkautta! Eräänä perjantaina se tuli kotiin uuden sähkövatkaimen kanssa ja totesi, että vain parasta vaimolle! Kenwoodia kyllä toivoin ja Electroluxin sain...sama kun toivoisi Mersua ja saisi Fordin, jos miehiseen maailmaan vertaa! Liki neljäkymmentä vuotta palvellut mummon keltainen perintökalleusKenwood sai väistyä eläkepäiville kakkospeliksi. Kyllä mä olin onnessani!!! Ja miten hyvä se vatkain olikaan! Eikä siinä vielä kaikki! Miäs tuli nyt kotiin Pariisin työreissulta. Tuliaisina rasiallinen ihkuja macaron -leivoksia ja SE SYDÄMEN MUOTOINEN SUKLAARASIA!!! OMG!!! Jotain se on oppinut? Meinasin pyörtyä!!! Ihania ranskalaisia suklaakonvehteja... En ole vielä edes raaskinut avata rasiaa, kun täytyy sitten tarjota niitä Tiinallekin. Se kun on niin vihreä kateudesta ettei saa myrkytykseltään sanaa suustaan. Niin monta vuotta kun olen tuota rasiaa toivonut ja nyt sen sain, niin ihan tässä tyhjiössä ollaan. Mistähän sitä sitte haaveilisi???

No, nyt ei tartte ainakaan vuoteen miettiä että rakastaakohan se.

Rakastaahan se, pakostikin!

Puntari: Kuinka juoksijaksi tullaan?

Noin seitsemän vuotta sitten minä ja kaverini Mirva saatiin eräillä kosteilla riistaillallisilla loistava idea: Me aloitetaan juoksuharrastus. Ihan niinku oikeasti.

Oli vaan yksi perustavanlaatuinen ongelma. Me molemmat vihattiin juoksemista eikä oltu koskaan juostu. Kävelylenkit koirien kanssa saattoi venyä tuntien mittaiseksi ja tarvottiin huoletta lenkkimme vaikka suossa , mutta että juoksuaskeleita - no way!

Mirva keksi sitten aika nopeasti, että lähestytään harrastusta materialistista kautta. Ihan ekaks ostetaan itsellemme jotkut mageet juoksutrikoot. Sykemittarit, sporttirintsikat ja hikinauhat jajajaja... Ja ilmoittautumislomake Helsinki City maratonille (kai sellaisen jo parin kuukauden harjoittelun jälkeen läpäisee?!).
Valmentajaongelmaa meillä ei ollut, sillä kaveripiiristämme löytyi parikin maratoonaria, jotka juoksuharrastus oli näännyttänyt siihen kuntoon, että he pääsivät näyttelemään sisällissodasta kertovaan elokuvaan nälkiintyneitä sotilaita.
Me Mirvan kanssa niin haluttiin samaa!

Loistavasta alusta ja hyvistä suunnitelmista huolimatta me ei sitten kuitenkaan koskaan alettu juosta (ehkä seuraavana aamuna ja selvin päin idea ei tuntunut enää niin hyvältä?). Trikoot jäi kesportin hyllylle ja liikakilot lantiolle. Helsinki City Marathonia ei menty edes katsomaan.

Kului muutama vuosi ja sain siinä välissä muutaman lapsen. Täällä blogissa olen sitä kertonutkin, kuinka yhtäkkiä aloin juosta. Ilman sen kummempaa suunnitelmaa yhdellä lenkillä vaan aloin pistää tossua toisen eteen vähän rivakammin. Ranteessa oleva sykemittari ja tietoisuus jostain järkevistä sykerajoista auttoi pitämään maltin mielessä aloituslenkeillä. Matkat oli lyhyitä, mutta jokaisen lenkin jälkeen oli jotenkin voittajafiilis. Viha-suhde juoksemiseen muuttui hitaasti mutta varmasti ei nyt ihan rakkaudeksi, mutta jonkinlaiseksi ystävyydeksi sentään.


Aitoo Trailissa meitsi kirmasti kuntosarjassa reilut 7 km numerolla 208. Kuvat: Sydän-Hämeen Lehti.

Vuosi sitten kesällä juoksin ensimmäisen yli 10 kilometrin lenkin. Harjoituspäiväkirjassa on sen päivän kohdalla monta huutomerkkiä. Se oli iso merkkipaalu mulle silloin ja pidän sitä saavutuksena edelleen. "Pitkien" lenkkien nälkä alkoi kasvaa ja sinä kesänä viihdyin lenkkipolulla paremmin kuin koskaan. Koska mun vartaloa ei ole luotu juoksemiseen (tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan liikuntaan - mutta ei kerrota kenellekään) sain jonkun limapussin lantiosta tulehtumaan lenkkeilyn seurauksena.
Sen jälkeen juokseminen on vähentänyt merkitystä ja toiminut sellaisena piristävänä vaihteluna vähemmän kuluttavien liikuntaharrasteiden joukossa. En siis todellakaan haaveile juoksevani maratonia koskaan, puolikas ehkä voisi joskus mennä...Parasta juokseminen on kuitenkin kesäiltana iltarasteilla, kun edessä on selvä reitinvalinta seuraavalle rastille ja saa vaan päästää menemään. Muutenkin metsä- ja polkujuoksu maistuu paremmalta kuin sileällä tiellä höylääminen.

Joululomalla Lapissa kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä. Ja ekaa kertaa juoksin kaverin kanssa. Ja se kaveri sattui olemaan antijuoksijamieheni! Mies, joka pitää nopeista autoista ja kuumista naisista, mutta on
r-a-u-h-a-l-l-i-n-e-n. En siis ole nähnyt hänen ottavan juurikaan juoksuaskeleita koko 11 vuotisen yhdessäolomme aikana. Kunnes nyt.
Ja mut yllätti täydellisesti se, kuinka kivaa kaverin kanssa lenkkeily on. Olen aina ajatellut, että kaverin kanssa on jotenkin paine juosta kovaa ja sitten se menee sellaiseksi verenmaku suussa -pelleilyksi, mutta meillä oli ihan leppoisaa. Vauhti passasi molemmille ja toisen kannustamana puuskutettiin yhden tolkuttoman vaaran päällekin.
Nyt enää vaan selaillaan mainospostia sillä silmällä, että mistä löydettäis ne samanlaiset tuulipuvut

Puntari: Kolme pientä sanaa

Mä en ole (välttämättä) kovin helppo ihminen romanttisessa mielessä. Oon nimittäin rakentanut mielikuvani romanttisista eleistä Aku Ankan perusteella. Muistatte kai tekin, kuinka Hannu ja Aku liehittelevät Iinestä. Minäkin aina ajattelin, että romantiikka on suuria kukkakimppuja, valtavia sydämenmuotoisia suklaarasioita ja taivaalle lentokoneella lennätettyjä Rakasta sinua -viirejä.

Romantiikka pompsahti mieleen, kun kyläkaupan tädin kanssa puhuttiin eilen siitä, kuinka usein on saanut mieheltä kukkia. Oma mieheni kuuluu siihen ihanaan kategoriaan, joka ymmärtää, kuinka paljon yksi kukkakimppu voi virkistää naisen mielialaa. Olen saanut kukkia 11-vuotisen yhdessäolomme aikana paljon. Muistan ikuisesti tulipunaiset tulppaanit, jotka odottivat minua pöydällä saavuttuani rättiväsyneenä päättöharjoittelusta kotiin. Muistan kotipuutarhasta poimitun ja itse sidotun kimpun, jonka sain sairaalaan esikoisen synnyttyä. Muistan juhannusruusun valkoisen kukan (ja sen tuoksun), joka tuotiin kesäyönä yöpöydälleni pienessä maljakossa.
Niin "pieniä" eleitä, mutta jotka osuvat täysillä naisen sydämeen. Viestittävät välittämistä.

Olen sitä mieltä, että monikaan mies ei tajua, kuinka helppoa naisen miellyttäminen on. Viiden euron ruusukimppu lähikaupasta. Suklaalevy siivouspäivänä. Valmiiksi keitetty aamukahvi termarissa odottamassa. Raapatut auton ikkunat pakkasaamuna. Niin, ei vaadita ihmeellisyyksiä. Jos haluaa oikein jotain erkkaria tarjota, niin Sokoksella myydään sellaisia sydämenmuotoisia suklaarasioita...ihan niinku Aku Ankassa.
Arkielämän pyörteissä nuo tuollaiset pienet huomionosoitukset vaan tuppaa unohtumaan. Ollaan väsyneitä, vihaisia ja veloissa. Vaikka rakkaus asuu vielä jossain, se on hautautunut jonnekin syvälle jään alle. Sinne se jääkin helposti, jos kummallakaan ei ole tahtoa tai kykyä sulatella jäätä, herätellä nukkuvaa.
Ja kyllä, puhun osittain omastakin kokemuksesta. Viime aikoina sitä on huomannut, että  ei sovi hukata parisuhteesta naista ja miestä, jotka ovat jossain vaiheessa muuttuneet isäksi ja äidiksi. Pitää olla aikaa ja tahtoa ottaa toista kädestä kiinni, pyytää peiton alle ja jutella aamuyöhön asti - ihan niin kuin suhteen alkuaikoina.
Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että olisi helpompaa mököttää siellä omassa poterossaan kuin avata ehkä vähän väsyneen ja melankolisen sielunsa sopukoita toiselle, niin voin vakuuttaa, että kyllä avautuminen kuitenkin kannattaa. Yhtäkkiä taakka kevenee ja olo on parempi. Jakaminen ja itsestään antaminen synnyttää positiivisen kierteen. Hyvä olo kasvaa ja leviää ympärillekin. Kokeilkaa vaikka.

Halkomäki: AYV

Hei, olen Hanna ja olen yrittäjän vaimo.

Nykyään myönnän sen ihan avoimesti. On ollut aikoja, jolloin hipsin hiljaa takavasemmalle kun naisporukassa piti esitellä perheen yhteisiä lomasuunnitelmia. Tai livahdin keittiöön tiskaamaan jos puhe kääntyi romanttisiin perjantai-iltoihin kynttilänvalon, punaviinin ja sisäfilepihvien kombinaatiolla höystettynä. Valahdin kalpeaksi myös jos piti keskustella pariskuntien yhteisistä harrastuksista, kesäsuunnitelmista tai viikonloppulomista jonnekin ihanaan pieneen Keski-Euroopan kaupunkiin.
Olen pitänyt yhtä taloutta yrittäjän kanssa nyt kuusi vuotta, niistä viimeisimmän ihan vaimoihmisenä. Koko tämän kuusi vuotta olen hiljaa mielessäni miettinyt, kuka valopää onkaan keksinyt sanaparin yrittäjän vapaus. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Sitä, että voit valita teetkö tänään kaksitoista vai kuusitoista tuntia töitä? Tai voit valita pidätkö kesälomasi marraskuussa vai helmikuussa? Vai että syötkö lounaasi kahdelta, kolmelta vai et ollenkaan? Toki voit valita laitatko tänään siniset vai punaiset kalsarit ja minkä väriset raidat valitset tennissukkiisi, mutta siihen ainakin loppuu meikäläisen mielikuvitus siitä valinnan vapaudesta.
Yrittäjän vaimon elämä ei ole herkkua. Eikä ole kyllä sen yrittäjänkään, vaikka onhan siinä kai ne hetkensä. Kai?  

Edes lomalla luuri kiinni?

Ensimmäisen vuoden jaksoin narskutella hampaitani siitä, että mies oli töissä kuusi päivää viikossa. Perjantaina ei voinut riemuita viikonlopun alkamisesta, sillä lauantai oli vielä työpäivä. Ei siis punaviiniä. Ei leffailtoja. Ihan perus arki-ilta, paitsi että mulla oli se puolen kilon karkkisäkki kaverina. Lauantaina neljän aikaan kotiin saapui viikon väsyttämä mies, taskussa lottokuponki ja kädessä joku autolehti. Se söi, luki lehteä ja nukahti sohvalle. Sunnuntait menivät pitkillä päiväunilla ja liikuntaharrastusten parissa nopeasti ohi.  
Toisekseen kiristelin hermojani siitä, että perus työpäivä kesti aamu seitsemästä vähintään ilta seitsemään, usein kahdeksaan. Välillä oli jaksoja, ettei miestä näkynyt kotona ennen kymmentä. Ei kiva. Ensimmäisenä yhteisenä styylauskesänä tajusin, että jos haluan nauttia kesästä, teen sen yksin. Rättiväsynyt mies nukkui sunnuntaisin laiturilla tai jaksoi ajaa autolla Vehoniemen automuseoon jäätelölle. Muuten siitä ei juuri ollut näköhavaintoja. Lopulta toisena kesänä lomani ratoksi punkesin itseni väkisin rautakaupalle hanttihommiin multasäkkejä nostelemaan, siellä saatoin sentään pitkin päivää luoda romanttisia silmäyksiä toisinaan asiakkaan kanssa ohitseni pyyhältävään heilaani. Se oli vähän niin kuin sellaista työpaikkaromanssin tynkää, sanoisin. Illalla laitettiin kaupan ovet yhdessä kiinni ja oltiin yhtä myöhään kotona kumpanenkin. Kovin leppoisaa oli se! Myöhemmin huomasin, että Sirkesalon Akin laulun sanat olivat täyttä totta: annoin pikkusormen, se vei koko käden... Lomaa yrittäjä piti elokuussa viisi päivää; yleensä ajettiin kellon ympäri Ylläkselle, oltiin siellä kolme päivää ja ajettiin kotiin. Talven aikana oli pari viikon mittaista lomaa. Ja minähän olin silloin töissä, luonnollisesti.  
Muljahduksia silmämunissani aiheutti myös se, että yrittäjähelluni oli töissä jouluaattona, vappuaattona, juhannusaattona ja kaikkina pyhien välipäivinä jolloin muut lomailivat. Juhlapyhät se sitten nukkui, minä paistoin lanttulaatikoita, puhalsin ilmapalloja tai tein juhannusvihtoja.
Edelleen ketuttaa kuitenkin eniten se, ettei yrittäjä ole vapaalla edes olemattomalla vapaa-ajallaan. Puhelin soi ja se soi. Jos mies joskus pääsee kotiin pari tuntia normaalia aikaisemmin, se soi työasioita niin kauan kuin kauppa on auki, ja vielä siitä tunnin eteenpäinkin. Kun varsinainen kaupan kautta tulevien puheluiden ruuhka helpottaa ja soppalautanen on vihdoinkin lapioitu tyhjäksi, alkaa "kavereiden puhelintunti". Silloin kaverit soittelevat kysyäkseen löytyykö terassiruuveja ja mihin hintaan, voisiko huomenna tulla valitsemaan laattoja seitsemältä illalla ja heittäisikö kauppias rapiat 10 säkkiä sementtiä ohi ajaessaan heidän pihaansa. Tämä kavereiden puhelintunti saa meikäläisen aika raivokkaaksi siinä vaiheessa kun sen ajankohta on lauantai-ilta ja kello kahdeksan ja ollaan menossa saunaan. Tai sunnuntaina. Ja mikäli yrittäjä viettää vapaa-aikaansa kodin ulkopuolella, kuitenkin Pirkanmaan alueen sisäpuolella, saa hän vastata ruokaostoksillakin ohimennen kysymyksiin routaeristeen saatavuudesta tai betonimyllyn varaosista. Humalatilaiset ihmiset tulevat yöelämässä tekemään ennakoivia kauppoja tai kommentoimaan viisitoista vuotta sitten ostettua porakonetta, kuinka se jo nyt hajosi. Tämän takia yrittäjä perheineen pakeneekin lomanviettoon jonnekin, minne työasiat eivät kanna. Paitsi ehkä parin puhelun verran. Ihan hanurista on se, ettei kotona voi lomailla!!!

Kuusi vuotta ja jurppiminen on vähentynyt. Olen ehkä jo taantunut ihmisenä, tai sitten henkinen kasvuni yrittäjän vaimoksi on todella alkanut. Vielä pari vuotta sitten jaksoin uskoa että elämä siitä helpottuisi kunhan vaan saadaan palikat kohdilleen ja asiat rullaamaan. Uskoin, että jonakin päivänä saunan lauteilla meillä voidaan puhua muutakin kuin yritysasioita. Nykyään on usko koetuksella. Kerran avauduin fiiliksistäni ystävälleni Lispelle. Lispe oli tuolloin melko tuoreen yrittäjän suht tuore vaimo. Opettaja hänkin eli pitkät kesälomat ja miehensä yrityksen  kuumin sesonkiaika myös kesällä. Ja Lispellä oli  jo aivan samat fiilikset. Lispe tiesi ja ymmärsi. Jopa senkin, että mitä tarkoittaa kun yrittäjä lohduttaa kiukkuista vaimoaan sanomalla: vielä pari viikkoa niin sitten töissä helpottaa. Niin, se ei tarkoita mitään. Kun ei se helpota. Ehkä ikinä. Paitsi eläkkeellä. Tai haudassa. Ehkä. Toisiimme tukeutuen ja toisiamme ymmärtäen perustimme oman vertaistukiyhdistyksen: Anonyymit Yrittäjien Vaimot, eli AYV.  Toiveissa olisi anoa EU:n tukirahaa ja hankkia jostain vanha lasten kesäsiirtola tai tyhjä kartanorakennus järven rannalta, jonne kaikki me yksinäiset yrittäjien vaimot siis ainakin minä ja Lispe lapsinemme voisimme kokoontua viettämään parasta kesää sillä aikaa kun miehet paiskivat töitä. Sinne voisi sitten työllistää ne pari brasilialaista miespuutarhuria ilman paitaa ja ranskalaisen kokin.

Sittenköhän jo helpottaisi?