Halkomäki: Tätä tää nyt on!

 Tätä on mulla ja sulla ja hänellä ja meillä ja varmaan teillä ja heilläkin. Tätä karanteenielämää. Kaikilla vaan vähän omanlaistaan ja omiin olosuhteisiin muovautunutta erikoistilanne-elämää. Olin kirjoittanut juuri ennen koronaa sellaisen viittä vaille valmiin tekstin tänne plokiin, ja piti sitä siinä sitten jatkaa vielä hiukan. No jäi jatkaminen. Kun meidän kotikoulurumba lähti pyörimään, niin siinä kävi hyvin pian selväksi ettei tarvitse plokin pariin palata ennen kuin arki normalisoituu. Päivät kun täyttyvät aamusta iltaan lasten jutuista ja illalla sitä raahustaa mieluiten vain sänkyyn. Juuri kun olin vuosien olotilojen jälkeen saanut itselleni energiatasot sille mallille, että vihdoin iltaisin jaksoin jo puuhastella jotain omia juttujani...ja ajattelin, että pitkästä aikaa aktivoidun tänne, koska kirjoittamista on ollut niin kova ikävä. Ja nyt tuli tämä. Mutta kuinkas kävikään. Kyllä, olen iltaisin aivan silmä poskella. Mutta myös päätin, että tämä on nyt mun juttuni, just nyt tässä ajassa. Vaikka kerran viikossa, mutta kuitenkin! Koska kaikki mun kaksi harrastustani, pilates ja akvarellimaalaus ovat nyt tauolla, on pakko saada jotain omaa edes hetkeksi.

 

Viimeisten viikkojen aikana olen ollut entistäkin onnellisempi siitä että asun maalla. Ja että on oma kotitalo, piha ja puutarha. Ja vähän kasvimaan tynkääkin. Kyllä mulle olisi kauhukuva viettää näitä päiviä, jotka muuttuvat viikoiksi, ja siitä hiljalleen kuukausiksi, jossain pienessä kaupunkiasunnossa asfalttiviidakon keskellä. Vaikka salaa sellaisesta välillä haaveilenkin, niin tässä tilanteessa se veisi lopunkin järjen. Sekä minulta, että lapsilta. Tänäänkin tunsin syvää onnellisuutta kotikoulun välitunnilla, kun sain upottaa pistolapion multaan ja nakata ruohopaakkuja kottikärryihin tiuhaan tahtiin. Päästellä eskarin uhmasta ja koululaisen rutinasta tulleita höyryjä pihalle. Katsella kun kaikki kolme tenavaa painatti pitkin pihoja pikkuruisilla polkupyörillään.

Tänään oli pitkästä aikaa tyyni ja lämmin päivä, oikein sellainen ihana kevätpäivä. Alun pilvisyyden jälkeen saatiin aurinkoakin. Puutarhassa kasvit heräilevät hiljalleen, ikkunalla pelargonit kasvattavat uusia vihreitä lehtiään. Maljakossa omenapuun väkkyräisiä oksia koristaa pienet nuput. On ihana seurata tätä kasvua! Vaikka sama ilmiö toistuu joka vuosi, tänä vuonna se on sykähdyttänyt minua enemmän kuin aikoihin. Ehkä se on sitä, että tässä taas jaksaa katsella ympärilleen, ja jaksaa myös katsoa omaan sydämeensä. Mistä se nauttii, mistä saa voimaansa. Vauva-ajat ovat takanapäin ja tänä vuonna jää ehkä vähän aikaa ja energiaa myös oman pihan juttuihin. Aika monta kesää se onkin pärjännyt omillaan, vain ruohonleikkuri ja trimmeri kaverina. Jospa tänä kesänä ihan tukiverkot pioneihinkin! Ja kasvimaalle muutakin kuin muksujen omat porkkanat. Kasvimaalla tehtiin koko perheen voimin raivaushommia viikko sitten, ja toiveissa olisi perustaa uusi vadelmapenkkihässäkkä vanhan jo taantuneen tilalle. Yksi kasvatuslaatikko mansikkaa lisää, lapsille herneitä ja minulle sipulia. Kompostikasaan pari kesäkurpitsaa. Siinähän sitä jo huimaa tavoitetta! Kirjalaatikon uumenista kasvimaakirja huutelee mun nimeäni nyt vahvasti, mutta nähtäväksi jää jaksanko vielä vastata sen kutsuun. Onhan se kevät ensi vuonnakin.

 

Olen myös todella onnellinen siitä, ettei tämä poikkeustila puskenut päälle lokakuussa. Vaikka se ei itselleni olisi ollut mikään kynnyskysymys, tiedän että monelle se olisi sitä ollut. Olen myös tosi onnellinen omasta palokuntalaistaustastani juuri nyt. Olen suuren osan elämääni harjoitellut kaikenlaisten poikkeustilanteiden varalle, joten suhtautumiseni tähänkin aikaan on hyvin rauhallinen. Tämä on "onneksi vain tällainen virus". Ei ydinlaskeuma. Tai sota.
Myös Marttailuharrastus on auttanut näkemään tämän ajan haasteena ja mahdollisuutena muutokseen, mitenkään asian vakavuutta vähättelemättä.
Olen onnellinen siitä, että minulla on ihan hyvät työkalut selvitä tästä poikkeustilasta. Kunhan vain muuten selviän hengissä! Kotiäidin elämä on viimeiset liki yhdeksän vuotta pyörinyt täällä kotona perheen ydinasioiden ympärillä, ja sitä se tekee edelleen. Nyt siihen on lisättynä kaikenlaisia haastekertoimia, joita yritän parhaani mukaan ottaa haltuun.

 

Huomenna jatkuu lapiohommat välitunnilla. Multaa kynsien alle, niin elämä tuntuu elämältä!

Pysykää kotona, pysykää terveinä! 

Ei mitään hätää, sanoisi meidän kaksivuotiaskin.

Voima olkoon kanssamme!

 <3 

Halkomäki: Kesäelämä kestokassissa

Tervetuloa lokakuu! Syyskuu sujahti ohitse aivan hirmuisella vauhdilla ja vei kesän mennessään. Riitti silti vielä lämpöisiäkin päiviä, mutta myös  jo niitä ihanan raikkaita ja aurinkoisia, yöpakkasten huurruttamia aamuja. Nyt tuntuu siltä että elämä ehkä tästä asettuu vähän rauhallisempaan rytmiin.

Elokuu oli vielä loman viimeisten päiviä huumaa ja luopumista kesän vapaudesta. Koulut alkoivat, harrastukset valtasivat hiljalleen kalenterin rivejä. Kestokassirivistö eteisessä harveni hiljalleen. Mökkikassit, uimareissukassit, mummolakassit, tätiläreissukassit, päiväreissukassit, jalkapalloreenikassit, likapyykkikassit, telttaretkinyssäkät, rinkat, reput ja epämääräiset varavaatehässäkät olivat kesän aikana ehtineet vallata eteisen, ja tuntui että näiden viritysten setviminen haukkasi aina melkoisesti aikaa. Olen ihan hitsin tyytyväinen että niitä ei enää tuolla loju! Voisi sanoa, että koko kesä oli meillä pakattuna Pirkka-kestokasseihin, noin tiivistetysti! (Mihin me ennen pakattiin kun ei ollut kestokasseja..?)
Elokuussa toteutettiin myös meidän tokaluokkalaisen pitkäaikainen haave omasta huoneesta, siitä voisin kirjoitella tuonnempana vähän enemmän. Pienen budjetin muutos ja tosi mukava lopputulos!

Syyskuussa alkoi harrastusjutut, mikä meillä tarkoittaa mahdollisimman paljon lähiharrastamista omalla kylällä. Esikoisella VPK:n nuoriso-osasto ja koulun kerhot silloin kun siltä tuntuu, ja molemmilla pojilla pianotunnit. Torstaisin pojat käyvät myös Kuvataide- ja käsityökoulu Emilissä Pälkäneellä, pääosin naapurin organisoimalla yhteiskyydityksellä muiden aitoolasten lasten kanssa. Siinä on mielestäni ihan maksimaalisesti harrastustoimintaa 6 ja kohta 8-vuotiaalle. Kaiken ohessa kuitenkin "harrastetaan" täällä kotinurkissa monen sortin liikuntaa, leikkiä ja puuhaamista, joten sille levolle ja kainaloajallekin pitää olla aikansa. Kunhan nämä ikiliikkujat vain malttaisivat!

Minullakin on pitkästä aikaa ihan ikioma harrastus! Ja se tuntuu tosi ihmeelliseltä. Marttailua en enää laske harrastukseksi, se on jo niin elämäntapa. Akvarellimaalaus jäi pari vuotta sitten kuopuksen syntymän myötä, eikä siihen tilalle ole oikein tullut mitään. Monestakin syystä. Mutta nyt! Kauan haaveilemani Method Putkisto Pilates alkoi täällä Aitoossa. Minä, kolme vuotta melko hengettömässä tilassa olleena sain todeta jo ensimmäisellä tunnilla, että minähän jaksan ja pystyn! Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Olipa ihanaa! Saada liikettä lihaksiin ja niveliin, venyä ja hengittää. Vaikea edes kuvailla sitä oloa mikä tuntien jälkeen on, mutta se on niin kokonaisvaltaisen ihana. Huikean asiasisällön lisäksi meillä on huippusymppis ohjaaja ja ehkä myös melko hulvaton ryhmä. On helppo olla mukana!

Viime päivinä olen myös innostunut puuhailemaan pihalla aurinkoisten päivien siivittämänä. On ihmeesti ollut energiaa sellaiseen, ja toisaalta olen ihan vaan tietoisesti tehnyt päätöksen, että silloin kun on mahtava ilma, olen ulkona niin paljon kuin mahdollista. Lataudun siellä niitä siistejä sisähommia varten. Kesällähän meidän pihassa ei tapahtunut mitään. Vain ajoittaiset ruohonleikkuupuuhat katkaisivat vehreän kasvun kohinaa. Pujo, nokkonen ja elämänlanka saivat rauhassa rehottaa koko kesän. Kukkapenkit olivat aivan oman onnensa nojassa. En vaan ehtinyt enkä jaksanut, päivät menivät lasten kanssa aamusta iltaan, ja paljon oltiin myös mökillä. On vaan pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, eikä nypittyy piha ole siinä kärkipäässä. Se on enemmänkin sitten niitä fiilistelyosaston hommia. Maailma ei kaadu vaikka pujo vähän valtaakin alaa ja tontin nurkassa on kaksimetrisiä nokkosia, eiks niin?

Mutta nyt sitten lokakuuta. Laitoin rapulle kanervia ja kynttilälyhdyn, lapset toivat puput siihen fiilistelemään. Pimenevät illat tuntuvat mukavalta kun päivällä on saanut nauttia ruskan upeista sävyistä. Omenahillo tuoksuu keittiössä ja aamuisin saa taas keittää kaurapuuroa. Elämä on ihmisen parasta aikaa!

"Lokakuu ei ole joka kuu:
Päivät pienet pilvelliset,
yöt pitkät ja pimeät.
Halla hanhen siiven alla,
talvi joutsenen takana"

Halkomäki: Meno-paluu

Olin viime viikonloppuna Helsingissä. Marttaliiton Tulevaisuuden ruoka -seminaari ja 120-juhlallisuudet vuosikokouksen ohessa ottivat kaksi päivää elämästä. Tai oikeastaan antoivat. Pieni irtiotto kotoa tuli taas aikaan, jolloin jo kiireisenä kompuroin pää kolmantena jalkana ulkoportaissa, satutin ranteeni, ja mielessä suhisti sata asiaa samaan aikaan kiitäessäni paikasta toiseen muksujen perässä. Kovalevy ylikierroksilla. Hyvään aikaan siis! Kun kaiken jo niin perinteisen lähtöhässäkän jälkeen selvisin yksin autoon, koko matka Hämeenlinnan rautatieasemalle meni pulssia tasatessa. Perillä ostin kaksi kuumaa lenkkimakkaraa kioskista ja seisoin asemalaiturilla niitä tyytyväisenä mussuttaen. Termosmukissa oli kahvia. Se oli ihan superaamiainen luksusolosuhteissa auringon paistaessa pilvien lomasta! Reissuun lähtemisen riemu puski rytinällä puseroon siinä vaiheessa kun veturin nokka pilkisti mutkan takaa kohti asemaa.
Junavaunun yläkerrassa vallitsi syvä hiljaisuus. En jaksanut edes lukea. Nautin. Hiljaisuus. Mietin, että jopa vuorokausi rangaistusvankien sellissä tuntuisi nyt ihanalta. Saisi vaan olla ja pötkötellä, eikä kukaan vaatisi mitään. Ruokakin tulisi valmiina. No, lopulta perillä minua odotti kuitenkin näpsäkkä pieni hotellihuone ja pilvinen Helsinki kaukana selliolosuhteista. Monta marttaystävää, monta halausta, ja monen monta hauskaa kohtaamista jo päivän seminaarin ohessa.

Tulevaisuuden ruoka -seminaari oli supermielenkiintoinen keskustelu!

Illalla pääsin juhlimaan Marttoja kaupungintalolle, Helsingin kaupungin vastaanotolle. Siellä kristallikruunujen, koristemaalausten ja kukka-asetelmien loisteessa kilistelimme maljoja ja kuulimme jokusen puheenvuoron. Söimme ja joimme hillityn hallitusti, mutta hiljaista siellä ei ollut liki 300 martan läsnäolleessa! Myöhemmin illalla kävelin Kappelin jatkoilta kohti hotellia. Lämmin kevättuuli hulmutti hiuksia ja ihmeellinen kevyt olo valtasi mielen. Liikuttiin kaukana kaurapuuron ja pölynimurin vaikutusalueelta...

Marttaystäväni Matin kanssa juhlimassa.

Seuraavana päivänä Marttaliiton ja Marthaförbundetin juhlinnat jatkuivat ja iltapävällä kokoustimme vielä vuosikokouksen merkeissä useamman tunnin. Ajattelin etukäteen, että olisin vielä ehtinyt istahtaa rauhassa kaupungilla ennen junan lähtöä, mutta kiireellä kävin matkalta hakemassa syömistä mukaan ja kipitin junaan. Yläkerrassa oli jälleen hiljaista. Simahdin totaalisesti siihen penkille puolivälissä mezelautasta. Kahden päivän hulina otti veronsa. Väsynyt mutta onnellinen, ja lapsiakin jo vähän ikävä!

Marttaliiton hallituksen pj. Sirpa Pietikäinen avasi kokouksen.

Se tunne on oikeastaan aika ihana. Kun on reissussa, ja on vähän ikävä. Ja odottaa sitä, että pääsee takaisin kotiin ja omaan sänkyyn. Saa lapset kainaloon. Nykyään se tunne on harvinainen vieras, kun elämä pyörii tiiviisti kotiympyröissä, ja jos jonnekin lähdetään on perhe yleensä mukana. Viimeiset pari kertaa Helsingin Marttakeikoille olen saanut oman isän sekä viemään että hakemaan minut Hämeenlinnasta. Nyt istuin junassa tietäen, ettei kukaan odottaisi minua asemalla. Ei ollut sitä mukavaa ajatusta, että joku on vastassa. Se on vähän kuin lentomatkalta palatessa paras hetki on se, kun joku seisoo siellä tuloaulassa odottamassa. Joku jakaa sen matkan fiiliksen ja huokaisun, että on päässyt ehjänä takaisin. Kaikkein kurjinta olisi palata asemalle yksin ja mennä siitä vielä yksin tyhjään kotiin. Tai ei se varmaan ole kurjaa silloin, jos ei siellä kotona ole ollut ketään ketä reissussa ikävöidä. Silloin se voi olla ihan mukavaakin, kun koti odottaa siellä hiljaisena palaajaa. Mutta minusta on ihanaa kun joku odottaa asemalla, ja vielä kotonakin!

Auto oli vielä tallella rautatieaseman parkissa ja ajelin hämärtävässä illassa kohti kotia. Matkalla muistelin niitä viisaita sanoja, joita sain taas tallettaa sydämeeni ihanilta marttaystäviltäni. Kokemuksia arjesta, äitiydestä, elämästä. Perheestä. Siitä, että kaikki järjestyy aikanaan ja elämän pyörä pyörähtää nopeasti pikkulapsiajan yli. Se on lyhyt mutta vaativa elämänvaihe. Pitää vain yrittää pysyä kyydissa ja samalla nauttia siitä mitä on saanut!
Kotona odottivat väsymyksen riehaannuttamat lapset, joilla oli takana mukava kaksipäiväinen isän ja mummolan väen kanssa. Kaksi päivää poikkeusoloja oli tainnut tehdä koko porukalle hyvää. Seuraavana aamuna lykkäsin kaurapuurokattilaa hellalle taas ihan uudella innolla. Iltapäivällä olinkin jo valmis pakenemaan kaaosta ja tappelevia lapsia ihan minne tahansa kauas. Ihana rakas arki!
Mutta marttailu tekee hyvää ihmiselle, se strategiansa mukaisesti todella edistää kotien ja perheiden hyvinvointia! ;D

Tuliaiskukat kotiväelle!

Halkomäki: Kyllikit meets Leinon Eino!

Huomenta!
Ja hyvää Kyllikinpäivää 2018 sulle! Onhan lippu jo nostettu?
Mahtavaa kun tällä tavalla pukkaa juhlapäivää toisensa perään, ehtiikö välissä ollenkaan toipua?

Torstaina juhlittu 101. itsenäisyyspäivä jäi historiaan sellaisena, jonka vuosiluvun muistan varmasti aina. Sellaisia itsenäisyyspäiviä ei ole montaa. Koska perinteet. Aina sitä samaa...

Mutta jotain sentään jää meikäläisenkin muistiin. Lapsuuden yksi voimakkaimmista never forget -itsenäisyyspäivämuistoista menee ala-asteen aikaan. Silloin järjestettiin Luopioisten seurantalolla koulujen yhteiset itsenäisyysjuhlat, ja minä olin muistaakseni neljännellä luokalla, Tiina ensimmäisellä. Meidän yhdistetty 3-6 -luokkamme lausui siellä juhlassa Eino Leinon runon Kansa kalliolla. Voi jee mikä valinta pienten lettipäiden ja nappisilmien lausuttavaksi! Mutta sen runon muistan lopun elämääni, ja etenkin sen säkeistön, jonka itse lausuin. Se oli tuo neljäs.


Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.

Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.

Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.

Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.

Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.

Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.

Ja sitä runoa nimittäin harjoiteltiin. Niin paljon, ja niin tunteella kun nyt vain voi. Pienen tytön sielunmaisemaan se kaivoi niin syvän muistijäljen, että en varmasti koskaan pysty kääntämään itsenäisyyden juhlinnassa sellaista kepeää vaihdetta päälle, mitä salaa toivon. Että itsenäisyysjuhla olisi muutakin kuin sotien muiston synkän ja näkymättömän viitan alla hartaasti ja vakavana kansana vietetty juhlapäivä. Itsenäisyydestä on maksettu niin suuri ja raskas hinta, että en tiedä muuttuuko sen juhlinta koskaan Suomessa ilon juhlaksi. Edes sinä päivänä, kun sen kokeneita ihmisiä ei täällä enää ole. Silloinkin varmasti muistetaan veteraanien, lottien ja tämän maan rakentajien työtä.
Siihen sellaiseen ilon juhlaan ehkä tarvittaisiin ihan oma päivänsä, vaikkapa Suomen kansallispäivä. Silloin voitaisiin juhlia ihan vaan Suomea ja suomalaisuutta, ilosta kuplivin mielin ja ylpeinä tästä maasta. Ottaa siinä asiassa vaikka mallia muista pohjoismaista kuinka se tehdään! (Mä olen aina kadehtinut ruotsalaisia, kun niillä on joulutkin niin paljon iloisempia kuin meillä!) Onhan meillä toki jo juhannus, Suomen lipun päivä, mutta siihen on turha mennä enää kajoamaan, niin syvät perinteet on siinäkin olemassa. Kansallispäivää voisi viettää jollakin muulla tavalla, kuin sepalus auki veneessä seisten ja hukkumistilastoja kasvatellen?

Meidän perheen itsenäisyyspäivän vietto on ollut yleensä melko samanhenkistä vuodesta toiseen, eikä ohjelmisto ole paljoa muuttunut. Siitä ei ole kauheasti kerrottavaa. Perinteet ovat vankat ja tämä juhla se vuoden tärkein. Mukavia itsenäisyyspäiviä olivat ne, kun joskus oltiin isän kanssa heti aamusta jänisjahdissa. Lapissakin ollaan oltu kerran, kun Talvisotahiihtoa hiihdeltiin Kiillopäällä. Pienimuotoisia kekkereitäkin ollaan joskus viritelty, mutta enimmäkseen perhepiirissä nautiskeltu kotona ihania riistaruokia punaviinilasin äärellä ja syöty rauhassa pitkän kaavan mukaan. Käyty haudoilla ja katseltu televisiosta dokumentteja, paraati ja tietysti linnanjuhlat.

 

Vuoden 2011 itsenäisyyspäivä on varmasti minulle se kaikkein ikimuistoisin, sillä silloin vietettiin meidän esikoispoikamme kastejuhlaa. Laskettu aika oli 7.12. ja kovasti toivoin, että lapsi syntyisi itsenäisyyspäivänä. Siinä olisi hieno syntymäpäivä! Mutta syntymän sijaan hän saikin sinä päivänä kasteen, ja näin tuplajuhlien päivä olikin hyvin tunteikas ja ikimuistoinen monella tapaa. Kuopuksen kastejuhlaakin toivoin sitten itsenäisyyspäivälle, mutta Suomi100 -teema täytti tuon päivän niin totaalisesti, että siitä haaveesta piti luopua.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivän kirjoitti historiaan ystäväni pieni tytöntyllerö, joka hieman yöyhden jälkeen saapui tähän maailmaan. Sain edellisenä päivänä olla hätistelemässä häntä maailmaan akupunktion avulla, ja sanoin tähtääväni hoidon lopputuloksen klo 00.05. Että saadaan pikku Suomettarelle mahtava syntymäpäivä, ylilennot, paraati ja liput salkoon! No rapialla tunnilla meni pieleen! Mutta niin mahtavaa oli herätä itsenäisyyspäivän aamuun ja lukea viestistä, että hän on nyt täällä!

 

Nyt kun itsenäisyyspäivä on takana, voidaan me täällä Halkomäessä alkaa keskittyä toden teolla joulun odotukseen ja moninaisiin valmisteluihin. Keittiössä on jo punainen joulucorneri tuttuun tapaan ja pipareitakin on leivottu. Muutama tonttu pyörii nurkissa ja valoja ja kynttilöitä poltellaan hämäränhyssyä pidellen. Tänäkin vuonna jouluun mennään hyvin vähillä vouhotuksilla. Lapset saivat kirjoittaa pukille kolme toivomusta ja aikuisten kesken koitetaan olla hankkimatta sen kummempia lahjoja. Katsotaan miten käy! Kouluun, päiväkotiin, kerhoihin ja muutamille ystäville väkerrän pienet herkkupaketit tyhjiin sokeripusseihin, paketoin kummilasten kuusenkoristeet,  leivon suklaiset joululoorat ja lopulta pakkaan varustekassit loman viettoa varten. Sitten kohti pohjoista. Siellä on koko perheen loma ja joulun ihmemaa.
Kaiken tämän keskellä koko joulukuu tuntuu olevan kuin yhtä suurta juhlaa, kun arkirutiinit peittyvät kaikenlaiseen mukavaan!

TIP TAP sullekin! Muista olla suurin piirtein kiltti! :)

Halkomäki: Kukkopillitalon kakkuohjeita ja aamun ajatusvirtaa

Terveiset täältä kukkopillitalosta! Nyt jo kolmatta vuorokautta myrskypuuskat pistävät parastaan ja vanha talo mäen päällä saa siitä oman osansa. Viimeiset kaksi yötä on mennyt meni aika hatarilla unilla. Viime yönäkin yläkerrassa vinkui ja ujelsi, vihelsi ja ryskyi vimmatusti kun tuuli pamautteli massaansa täydellä voimalla talon päätyyn. Siinä sitten pimeydessä itsekseni mietiskelin, että lentääkö ne ikkunalasit sisään nyt vai heti. Ihme kyllä, toistaiseksi vielä ehjinä! Mutta niin kauhea konsertti oli läpi yön, että koko porukka nukkui huonosti. Kukkopillitalo. Ja kyllä, sähkökatkoja odotellessa!

Hatarista unista ja vähän väsyhköstä naamataulusta saankin sitten kivan aasinsillan...kakkuihin! Väsyneenä kun usein tekee mieli makeaa, eiks je? Onneksi tänäänkin kaapistä löytyy vähän joulusuklaiden jämiä....
Ennen joulun pyhiä leivoin muutaman kakun myyjäisiin ja pyhien mentyä leivoin lasten kanssa kotiinpaluukakkua. Nämä kaksi eri kakkua painivat sarjassa superhelpot ja nopeat. Sekoitellaan vaan! Ja helposti muokattavia ovat myös. Niitä harvoja leivonnaisia mitä lastenkin kanssa saa ilman suurempia hermoromahduksia tehtyä. Ja mikä parasta, näiden kanssa ei oikein voi epäonnistua!

Maustekakku

200g voita

5dl vehnäjauhoja

3 374dl sokeria

1 1/2tl ruokasoodaa

1tl kardemummaa

1tl kanelia

1tl inkivääriä

1tl pomeranssinkuorta

1tl neilikkaa

1/2tl maustepippuria

2dl maitoa

2 munaa

Sulata voi ja jäähdytä. Sekoita kuivat aineet keskenään. Riko munien rakenne kulhossa, lisää maito ja voisula, kaada kuivien aineiden joukkoon. Sekoita tasaiseksi.
Voitele ja jauhota 2 litran rengasmallinen kakkuvuoka, kaada taikina vuokaan ja tasoita pinta.
Paista 175c uunin alimmalla tasolla 55-60 minuuttia. Tarkista kypsyys tikulla, mutta varo paistamasta liian kuivaksi.
Anna kakun köllötellä vuoassa 15 minuuttia ennen kumoamista. Jäähtyneen kakun päälle voit sihdata tomusokeria tai laittaa samaa päällistä kuin seuraavassa ohjeessa mainitaan. Kakku säilyy hyvin peitettynä jääkaapissa ainakin viikon.

Kahvinen kotiinpaluukakku

250g voita

1dl kaakaojauhetta

1dl vahvaa kahvia

3dl sokeria

200g jogurttia (kahvi, maustamaton, tms.)

3 munaa

5dl vehnäjauhoja
(pähkinä- tai mantelirouhetta)

1,5tl kanelia

1,5tl inkivääriä

1/2tl neilikkaa

2tl leivinjauhetta

1/2tl suolaa

Sulata rasva, lisää kaakaojauhe ja kahvi, sitten sokeri, jogurtti ja munat. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan (n. 2l) ja paista 200c 45 minuuttia tai kunnes kakku on tikulla kokeiltaessa kypsä. Anna jäähtyä.

Kuorrute

(riittää kahteen kakkuun)

100g tummaa suklaata

1prk (397g) kondensoitua maitoa

koristeeksi marjoja

Paloittele suklaa, kuumenna kattilassa maitoa ja suklaapaloja kunnes suklaa on täysin sulanut. Älä keitä. Valuta hieman jäähtynyt kuorrute kakun päälle ja koristele marjoilla.

No mites se uusi vuosi on sulla vierähtänyt käyntiin? Onko hyvät pöhinät? Meillä ollaan rauhaksiin palailtu arkeen ja sopeuduttu etelän elämään ja vähäiseen lumeen. Onneksi meidän kotiinpaluupäivänä oli täälläkin taas pakkasta ja maa valkoisena, ja siitä eteenpäin saatiinkin kunnon lumipyryä ja pakkasia muutaman päivän ajan. Kiva on olla kotona ja käynnistellä harrastuksia ja punoa juonia uudelle vuodelle. Loma pohjoisessa meni sairastupaa pitäessä, mutta oli silti hyvä loma!

Olen kyllä ihan hirmuisen innoissani tästä alkaneesta Suomen synttärijuhlavuodesta! Kerrankin Suomessa tapahtuu jotain isosti, ja aina Hangosta Petsamoon juhlitaan kokonainen vuosi. Tai no ei ihan Petsamoon, mutta sinne päälaelle kuitenkin. Jotenkin tuntuu että suomalaiset on aika vaisuja juhlijoita, jos verrataan vaikka tuohon läntiseen naapurimaahamme. Nyt meillä on kyllä näytön paikka!  Aitoossa meillä Martoilla on muutamia juhlavuoden tapahtumia, joista eniten odotan heinäkuisia "Sadan sortin päiväkahveja", jotka tarjoillaan Martan päivänä täällä upeimmassa mahdollisessa miljöössä, Knaapin tilalla. Juuri siellä, missä minä lapsuuteni olen viettänyt lehmien keskellä ja navetan puuhissa Sirkka-emännän kanssa. Kokonaan remontoidut rakennukset ja kaunis pihapiiri huokuvat vanhan ajan kartanotunnelmaa ja ovatkin näin upea paikka juhlakahveille. Valmistamme sinne tosiaan sataa erilaista tarjottavaa sadan vuoden herkkukimarasta. On siinä puuhaa, mutta yhdessä tekeminen on niin tosi mukavaa! Ja muitakin mukavia tapahtumia täällä piisaa. Kyllikit koittavat erityisen aktiivisesti kiertää kotiseudun juhlavuoden kekkereitä helmat hulmuten, joten raporttia pukkaa tänne plokiinkin varmasti kerran jos toisenkin!

Muuten vuosi on vailla sen suurempia suunnitelmia. Mitään isompaa ei ole tiedossa henkilökohtaisella tasolla, katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Tarkoitus olisi pitää hyvää huolta perheestä, läheisistä ja parempaa huolta itsestä kuin aikoihin. Etenkin sydämestä. Se on raasu ollut lujilla. Toivon terveyttä, iloa ja tasapainoista elämää. Onnihan minulla jo onkin!
Jos jotain oikein todella saisi toivoa, niin toivoisin positiivisia turvapaikkapäätöksiä ystävilleni ja kaikille muillekin jotka sen vilpittömästi tarvitsevat. Ja muutamalle ystävälleni ja ystävän läheiselle toivoisin erityisesti terveyttä, erityisesti!!! Halit M&J!!!

Tämäkin alkanut vuosi on täynnä asioita, joista olla kiitollinen. Edelleenkin. Ihmisistä, jotka ovat ympärilläni, lähelläni, olen varmasti eniten kiitollinen. Lapset, puoliso, siskot, perhe, suku, ystävät, tuttavat, ihanat appivanhemmat ja miehen puolen sukulaiset, kotikylän väki. Kaikki mieleenpainuvat kohtaamiset tuntemattomienkin ihmisten kanssa ovat suuri ilonaihe. Terveys. Koti. Rauha. Suomi. Elämä. Kaikki hyvin!

Elämä on muuttunut paljon viimeisten vuosien aikana. Nyt alkaa tyyntyä. Olen jo viimeisten viiden vuoden aikana aloittanut kokonaisvaltaisen karsimisen. Tavaroista, harrastuksista, tekemisistä, menemisistä. Yksinkertaistaminen tuo uutta tilaa ja rauhaa. Antaa voimia ja uusia näkökulmia. On vapauttavaa keskittyä olennaiseen ja siihen, mikä tuo oikeasti iloa ja tuntuu tärkeältä juuri nyt. Viimeisenä ajattelin tämän vuoden aikana keskittyä omaan mieleeni, ja karsia sieltäkin pois turhaa kuormaa. Olen aina ollut kova huolehtimaan ja vähän murehtimaankin. Yritän päästä eroon siitä, ettei minun tarvitse ihan kaikkea huolehtia, eikä kaikkia maailman murheita, sotia ja vääryyksiä kantaa painolastinani. Asiat, joihin en voi mitenkään vaikuttaa, saavat tulla ja mennä. Mutta ei jäädä. Keskityn hyvään ja kannan sitä mukanani. Vähemmän on todellakin enemmän!
No, tuo ajatustaso ei ole ihan helppo juttu minulle. Mutta onneksi matka on jo hyvässä vauhdissa, monttuineen ja mäkineen!

Toivon sinullekin lukija siellä, mitä parhainta alkanutta vuotta 2017.

Myös sitä terveyttä, iloa ja tasapainoa elämään!

Tehdään tästä hyvä vuosi! Suorastaan erinomainen!

Maitolaiturilla meno jatkuu entiseen malliin, olemme Tiinan kanssa tosi iloisia kaikista teistä jotka täällä vierailette! Teitä on kuitenkin useampi sata!!!

HALIJAPUSU!

Puntari: Joulu saapui meillekin

Puntarissa on rauhoituttu toden teolla joulun viettoon. Vielä joulunalusviikko kului tiiviisti töissä ja oppilaiden joulujuhlaesityksiä valmistellen, todistuksia kirjoitellen ja uuteen lukukauteen jo henkisesti valmistautuen. Keskiviikkona vietimme joulujuhlaa ja torstaina saattelimme oppilaat joululomalle kirkossa pidetyn jouluhartauden myötä.

Meillä kävi siivooja maanantaina ja päätin, että erillistä joulusiivousta ei sen lisäksi isommin tarvita. Yksi stressi vähemmän. Ilolla olen maksanut reilun satasen kuussa siitä, että joku muu kuin minä säännöllisesti imuroi, pesee lattian, puunaa vessat, tuulettaa matot jne. Se raha menee oikeastaan suoraan mun henkilökohtaisen hyvinvoinnin lisäämiseen.
Käytinkin joulusiivouksesta jääneen ajan siihen, että sain nähdä niitä ihmisiä, joita ei näiden arkikiireiden keskellä juuri ehdi nähdä.
Alkuviikosta käytiin lapsuudenystäväni (Saiman kummitäti) luona ja päivitettiin kuulumiset puolen vuoden ajalta. Meillä on se autuas tilanne, että juttu jatkuu aina ilman suurempia lämmittelyjä suoraan siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Sama näyttää olevan myös jälkikasvumme suhteen: leikki käynnistyi n. minuutti siitä, kun oltiin päästy sisälle.

Jouluaaton aattona lähdimme kierrokselle Kangasalle. Kävimme pikaisesti moikkaamassa kummipoikaani ja hänen perhettään Ruutanassa.
Nappasin aikaa ihmisten näkemiseen siivouksen lisäksi myös leipomisesta, ja jätin kaikki suunnitellut joululeivonnaiset tekemättä. Sen sijaan kävin Kangasalla Paakarista hakemassa muutaman suklaaleivoksen joulukahvipöytään. Konditorian myyjä antoi lapsille kauniisti koristellut ja pakatut piparit, ja joulumieli nousi heti potenssiin kymmenen.
Anoppilassa poikkesimme glögillä ja karjalanpiirakoilla, jonka jälkeen suuntasimme vielä viimehetken ostoksille. S-marketissa oli partiolaiset pakkaamassa ihmisten ostoksia, ihana idea! Pakko oli sujauttaa pari euroa kiitokseksi partiopojalle hyvästä palvelusta.
Löytötexistä haimme hautakynttilät ja ulkotulet ja kassajonossa koin ihanan yllätyksen, kun bongasin opiskelukaverini Saijan perheineen. Pikaiset halaukset ja kuulumiset saatiin vaihdettua Saijankin kanssa.
Sitten piipahdimme vielä pikaisesti ystäväperheen luona viemässä joulumuistamiset heille. Nämä kaikki vierailut olivat itselleni sitä, mitä kaipasinkin. Ajattelin ennen, että joulumielen löytymiseen vaaditaan hirveä kiire ja työlista, mutta kyllä se oma joulufiilis löytyi nimenomaan tästä pienestä tonttuilukierroksesta ystävien luona.

Kangasalta lähtiessä kävimme kierroksen Pälkäneellä ja Luopioisissa isovanhempien ja muiden läheisten haudoilla. Vaikka hautausmaa tulvi vettä ja ilma oli kurja, kynttilämeri oli jo aaton aattona vaikuttavan kaunis. Mieli rauhoittui kummasti siellä kävellessä.

Kotona tehtiin illalla vielä pienet valmistelut tyttöjen kanssa. Minä tein lihapullia, Saima pilkkoi ainekset rosolliin, Maire kirjoitti joulupuheen ja yhdessä koristeltiin kuusi ja pipareita.
Iltasaduksi piti vielä lukea Mauri Kunnaksen Koiramäen Talvi -kirjasta se osuus, jossa kerrotaan Koiramäen väen joulunvietosta. Se kuuluu meidän jouluun (ihan niinkuin kaikki Kunnaksen jouluaiheiset kirjat).

Aattona herättiin riisipuuronkeittoon ja Sakarikin kotiutui töistä. Laitettiin mies heti nukkumaan ja jatkettiin kodin pieniä valmisteluja. Joulurauhan julistuksen jälkeen tehtiin päätös, että tänä vuonna ei mennä lainkaan kirkkoon, vaan rauhoitutuaan kotiin. Alettiin valmistella joulusaunaa kuntoon ja keiteltiin kahvit puoli neljäksi, kun mummu ja pappa saapuivat meille joulunviettoon. Aatto kuluikin perinteisen kaavan mukaan herkkuineen, lahjoineen ja saunotteluineen. Valvottiin lähes puoleen yöhön ja muisteltiin kaikkia lapsuuden jouluja ja niitä aikoja, kun meillä oli hevosia Aitoossa.

Joulupäivänä otettiin rennosti. Tehtiin taidetta joulupukin antamilla pastelliliiduilla ja vesiväreillä. Osa otti päiväunet. Kirjoja ja lehtiä luettiin. Syötiin vielä porukalla jouluateria ja kahvin kanssa nautittiin Mairen ja Saiman tekemät mustikkatuorejuustojälkiruuat.  Mummun ja papan lähdettyä katseltiin Gilmoren tyttöjen uusia jaksoja, syötiin karkkia, luettiin kirjoja, saunottiin yli tunti (jalkakylvyn kera) ja illalla vielä herkuteltiin juustoilla ja kekseillä ja joulupukin tuomilla herkkuoliiveilla.

Tapaninpäivän aamuun nukuttiin hyvin ja sikeästi. Tuulinen sää on nyt selkenemässä jopa lähes aurinkoiseksi ja tänään olisi tarkoitus uskaltautua jo uloskin vähän liikkumaan.
Mieli ja keho onkin saanut sekä henkistä että ihan konkreettista ravintoa lähipäivinä runsaasti, joten tästä on mukava jatkaa joululoman viettoa!

Halkomäki: Vuoden aikoja

Join aamukahvia ja katselin keittiön ikkunasta lintujen tohinaa ruokintapaikalla. Ilmassa leijaili samea sumu, päivä oli vielä kymmeneltäkin pimeyden värittämä ja taivasta peitti paksu harmaa pilvikatto. Näytti siltä kuin maisema olisi kutistunut, vetäytynyt kasaan. Jännä hetki ja fiilis.

Kahvi maistui ihanalta. Pöydällä paloi kynttilä, takassa hiillos haki viimeistä hehkuaan. Minä ja marraskuu. Me tullaan hyvin toimeen! On aina tultu.

Tässä ajassa kuluneen vuoden tapahtumat saavat aivan erityistä hohtoa. Miten kevään värit olivatkaan niin hentoisen kauniita, miten kesän aurinko hehkuikaan ihanasti, ja kuinka syksyn syvät sävyt löivät silmille mielettömän loistonsa. Marraskuussa tuntuu helposti, että elämä on aina tätä. Aina sataa ja on harmaata. Mustaa. Pimeää. Voi tätä suomalaisen osaa ja arpaa elämässä!

Selailin kuvia puhelimesta. Pienet hetket, niistä onni koostuu.

Halkomäessä odotellaan joulukuuta saapuvaksi. Lisää valoja ja värejä, ensimmäinen adventtikin lähestyy. Marraskuu saa olla harmaa ja hissuksiin, mutta siitä noustaan joulukuuhun uusin voimin. Jaksetaan viikko vielä, eiks joo!