Koko lailla tasan 10 vuotta sitten jätin elämäni paskimman opiskeluperiodin taakseni ja läjäytin Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitoksen oven tiukasti kiinni perässäni.
Ei siinä opettajuudessa ja varsinaisesti paikassakaan mitään vikaa ollut, mutta jotenkin en vaan koskaan kokenut istuvani siihen ilmapiiriin. Koin itseni ulkopuoliseksi ja aika usein kyseenalaistin monet asiat, joita meidän piti siellä opiskella tullaksemme maistereiksi, mutta jotka eivät tehneet meitä yhtään paremmiksi opettajiksi.
Onneksi opiskeluvuosiin mahtui huippujakin juttuja. Harjoittelut oli rankkoja mutta antoivat tulevan työn kannalta eniten. Oli ilo työskennellä sellaisten opettajien luokassa, jotka tekivät työtä koko sydämellään, mutta eivät olleet mitään sukkapuikko hanurissa-tyylisiä elämäntapakansankynttilöitä, joiden elämässä mikään ei ole koskaan kivaa.
Opiskelukavereitakin löysin. Jannen
(musta)huumori ja kyky kääntää jokainen asia jotenkin kierolla tavalla positiiviseksi piti meitsinkin järjissään. Ja sitten löysin tutkaupseerikseni ihanan Heidin, jonka kanssa meillä oli paljon yhteistä.
Imuttelimme mm. meidän kuviksen maikkaa aina ja kaikkialla, siis ainakin mielikuvituksissamme.
Ja sitten kun Hanna sai siirron Rovaniemeltä Hämikseen, alkoi meidän yhteisessä opiskelija-asunnossa todellinen sutina.
Hannan ja Heidin kanssa erikoistuttiin ympäristötietoon. Se merkitsi sitä, että kaikki kurssit pyörittiin kyttäämässä jotain kaatopaikan jätevuori-naurulokki-pahahaju-yhdistelmää tai jätevesipuhdistamon viemärisihtiä.
Luimistelimme "koko luokan projekteissa" aina niihin helpoimpiin tehtäviin ja siinä missä opiskelijatoverit väänsivät toiminnallisia rasteja Hämeen linnan puistoon puolelle kaupungin alakoululaisista, me olimme tapahtuman tiedottajia
(=tehtiin yksi tiedote tiedotusvälineisiin, todettiin että ketään ei kiinnosta ja itse tapahtumapäivänä käytiin paikanpäällä kääntymässä todetaksemme, että ihan hyvin ne siellä kaatosateessa vetää).
Toisaalta, opettajamme Martti ei ehkä paljoa enempää odottanutkaan meiltä ympän peruskurssien jälkeen, kun pikkuisen krapulapäissämme innostuimme leikkimään keppinukketeatteria niillä ahvenilla, jotka meidän olisi pitänyt preparoida.
Erikoistumisopintojen todellinen kliimaksi koettiin kuitenkin opiskelujen viimeisenä kesänä viiden päivän mittaisella kenttäkurssilla Lammin biologisella koeasemalla. Me lähdettiin sinne jo alun alkaen vähän eri asenteella kuin muut. Team Yöperholta homma lähti lapasesta heti ensimmäisenä päivänä, kun kenttähaaveilla olisi pitänyt tutkia paikallisen niityn heinäsirkkapopulaation tiheyttä. Siinä tuloksia luokassa kokeen jälkeen laskiessamme vähän ihmettelimme, kun muilla oli sirkkoja vaivaiset 10-20 kappaletta ja meidän näytepussissa niitä vilisteli reilut pari sataa. Kunnes luimme ohjeista, että haavilla piti vetää niityllä viisi vetoa, eikä heilua ympäri sitä koko puolen tunnin aikaa, niin kuin me oltiin tehty.
Enempi parempi, vai miten se ny meni?
Heti ensimmäisenä iltana minä ja Heidi opittiin myös yhdistämään opiskelu ja huvi. Oltiin molemmat kotoa kasattu mukaan vähän nestemäistä evästä, ja koeaseman asuntolan vieressä oleva nurmikko oli täydellinen pienelle piknikille kauniissa kesäillassa. Tunnelmaa laski ainoastaan se, että illan kylmetessä me huomattiin, että koko viikon ajaksi varatut viinat oli tullut juotua sen ensimmäisen illan aikana.
Seuraavan päivän ekskursio Lammin keskustaan päästi meidän onneksi pahasta, sillä sieltähän löytyi Alko ja kaupasta hyvin varusteltu juustotiski. Eikun lisää piknik-evästä messiin.
Sen verran kaula pitkällä ja paheksuvin katsein kirkasotsaiset opiskelutoverimme katselivat illalla meidän touhuja, että piilotettiin suosiolla kossupullo Pringles-purkkiin ja siemailtiin niiden nähden vaan ihan sivistyneen oloisesti viiniä. Onneksi kurssilla oli mukana Hanna, joka pysyi paitsi koko ajan ajokunnossa hankintamatkoja varten myös huolehti siitä, että minä ja Heidi oltiin aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Homma pysyikin aika hyvin hyppysissä, tosin yhden aamupäivän retki jonnekin helteiselle harjulle paahdeympäristöä tutkimaan otti aika lujille.
Parasta opiskelullista antia kurssilla oli kuitenkin perhosten jahtaaminen. Työnjako meni niin, että minä ja Heidi maattiin siellä nurmikolla bikinit päällä ja huudeltiin Hannalle missä ilmansuunnassa mitäkin perhosia näkyi. Hanna sitten juoksi haavin kanssa niitä kiinni ruohikko ja tuulipuvun housut suhisten, ja laupeuttaan pyydysti omat yksilöt myös mun ja Heidin kokoelmiin.
Siinä vaiheessa minä ja Heidikin innostuttiin hommasta, kun alettiin päästä yöperhosjahtiin. Niitähän pyydystetään punaviinisyöttien avulla, eli jotenkin samaistuimme noihin tokkuraisiin luontokappaleisiin.
Virittelimme alkuillasta syötit koeaseman puutarhaan ja sitten menimme - no takaisin piknikille tietty. Muut opiskelukaverit paistoivat lättyjä nuotiolla ja pohtivat gradujensa aihetta ja tulevia ikälisiään
. Siinä vaiheessa kun nuotiolla alkoi soida kitara ja partiolaislaulut, niin meidän team Yöperho kaivoi etikkaeetteripurkit esiin ja hiippaili puutarhaan keräämään saaliin. Yö oli pimeä, mutta niin oltiin mekin. Vähän perhosten jälkeen mekin
sammuttiin mentiin nukkumaan.
Seuraavana aamuna alettiin sitten preparoida yön saalista. Muut olivat saaneet aika kehnosti mitään
(oho!), mutta meillä oli mitä esitellä. Siinä perhosraukkoja neulaillessamme opettajamme Martti tuli pöydän ääreen ja alkoi lähes hyperventiloida. Kävi ilmi, että siinä meidän kahden ja puolen promillen kännissä kerätyssä saaliissa oli mukana Suomessa harvinainen yöperhoslaji Keltajaloyökkönen. Nääs ja maar, sitä sitten ihmeteltiin ja hämmästeltiin ja lopulta kävi ilmi, ettei biologisen aseman historian aikana kyseistä lajia ollut koskaan havaittu siellä. Eipä siinä mitään, me saatiin hyvien kännien lisäksi Team Yöperhon kanssa nimemme koeaseman lajihistoriakirjoihin. Ja opiskelukaverit joutuivat ottamaan henkosia etikkaeetteripurkeistaan, että kestivät sen kateuden, jossa ne pyöriskeli.
Kurssin lopuksi piti läpäistä kasvitentti, jossa piti tunnistaa kymmenen kasvia. Kurssin aikana niitä opeteltiin eri retkillä reilusti yli 200. Homma meinasi kosahtaa vähän kintuille, kun tajusimme, että eihän siellä luontoretkien jonon häntäpäässä ollut paljon kasvien nimiä kuunneltu, vaan mietitty ennemminkin että Chardonnay vai Riesling?
Onneksi oli taas Hanna. Koetta edeltävänä iltana se piilotti meidän pullot, kävelytti ympäri koeaseman tonttia ja pakotti meidät painamaan mieleen niitä kasveja.
Ja arvaatte varmaan, kuinka kävi. Tietysti me läpäistiin se tentti ihan kirkkaasti. Ihan kaikki eivät.
Ja pompsista vaan, sitä oltiinkin sitten ihan kohta päteviä opettajia valmiina opettamaan lapsille kaikki se, mitä heidän tulee tietää elämästä ja Suomen luonnosta.
Nämä opiskeluajat tuli mieleen siitä, kun jututin lehtijuttua varten yhtä nuorta opiskelijaa. Hän oli tehnyt koulunsa kanssa viikon matkan Portugaliin, ja sitä siinä sitten kateellisena kuuntelin ja kuvia katselin.
Ei tehty opettajankoulutuslaitoksesta sellaisia reissuja, ei. Tosin faktahan on se, että jos jo Lammin kaltaisessa metropolissa minä ja Heidi onnistuttiin olemaan niin reippaita, niin mitähän se toiminta olisikaan ollut jossain miljoonakaupungissa.
Että ihan hyvä näin!
