Kyllikit: Aitoon Kirkastusjuhlat 2015 osa II

Hanna:
Ihan aluksi on pakko mainita, että Kirkastuksen alkaessa itselläni oli päällä suhteellisen vahva romantiikansävytteinen tunnelataus. Se johtui edellisen päivän liikuttavasta tapaamisesta, jossa kohtasivat tammikuussa etsimäni Armaksen tytär sekä isotätini Terttu. Tuosta kohtaamisesta ehkä myöhemmin lisää plokissa. Mielentila oli siis herkillä jo valmiiksi, mikä kuitenkin sopi hyvin yhteen Kirkastusfiilisten kanssa.

Tiina räpäytti jo ilmoille Kirkastuksen tunnelmia aikamoisen satsin, joten minä ajattelin valottaa hiukan sitä, mitä tapahtui kulisseissa tänä kesänä. Ja joo, pakkohan on myös vähän hehkuttaa tämän vuoden omia Kirkkarifiiliksiä siinä sivussa.

Meillä täällä Halkomäessä on aina melkoinen kuhina Kirkastuksen aikaan. Vuosien saatossa se kuhina on muuttanut muotoaan, mutta aina on yhtä hauskaa kun tupa on täynnä, pihassa telttoja ja säpinää piisaa aamusta iltaan. Ja yöhönkin. Kirkastus on ihan kuin mikä tahansa juhlapyhä siinä mielessä, että siihen pitää valmistautua asiankuuluvasti; järkkäillä paikkoja, siivoilla, leipoa, hankkia jääkaappi täyteen ruokia ja juomia, kaivaa vieraspatjat esiin ja pöyhiä tyynyt kuohkeiksi. Luonnollisesti myös katsoa valmiiksi pussit palautuspulloille ja varmistaa että grillissä riittää kaasua. Tänä vuonna se jäi varmistamatta, hah hah. Onneksi naapuri asuu lähellä! Perheellistymisen myötä valmistautuminen Kirkastusjuhliin on tiivistynyt aina vain lähemmäksi juhlia, ja niinpä vielä lauantaiaamuna pyöräytin pellillisen mustikkapiirakkaa festarivieraille, koska perjantaina leivotusta pellillisestä oli syöty jo yli puolet. Mitään pikkupiirakoita on siis turha leipoa!

Tiina pesueineen saapui meidän hoodeille jo hyvissä ajoin ja yhdessä päivitimme jääkaapin sisältöä ja teimme suunnitelmaa illan kuvioista. Yläkertaan oli serkkutytöille pedattu siskonpeti valmiiksi lastenhuoneeseen ja kun omat nassikatkin päätyivät hajautetusti Mummuloiden hoitoon niin sain ennen neljää lähteä hyvillä mielin tekemään ensimmäistä työvuoroa. Pikaisesti sidoin vielä pihapenkin pioneista kimput päkkärin pöydille, että olisi edes jotain tunnelmatuojaa niihinkin kopperoihin. Tiina jäi vielä lisäämään ripsaria kun polkaisin Volvon kiitoon kohti Honkalaa. Kotona riitti silti vielä säpinää.  Illalla saunan täyttivät hikiset pyöräilijämiehet, joille Kirkastuksen lauantailenkistä, saunasta ja festareista on jo muotoutunut vuotuinen perinne.

Kukkia Päkkärille.



 

Mun on pakko myöntää, ettei mulla ole ikinä hajuakaan kuka artisti esiintyy Kirkastusjuhlilla minäkin päivänä. Paitsi tietysti Apulanta, perinteinen maanantain kunkku. Sillä kun ei ole mitään väliä kun kaikki kolme iltaa menee työvuorossa ja siinä ohimennen ehtii jotain keikkaa aina pätkän kuuntelemaan. Tänä vuonna kuitenkin päätin, että aion joka ilta kuunnella yhden keikan ihan kokonaan jos se suinkin töiden puolesta on mahdollista. Kun päkkärihommat oli laitettu valmiuteen ja Juhlatalon artistit moikattu niin hain Tiinan pelipaikoille. Pikaisen tsekkauksen jälkeen suuntasimme kuuntelemaan Aurooraa, joka sai heti letkeän festarifiiliksen valloilleen. Sitten oli vuorossa illan kuuma peruna. Samulin keikka. Ja sori vaan, nyt tulee mun Kirkastukseni ainoa tosihehkutus... Samulin musa on uponnut muhun jo muinaisista Peggyistä lähtien, mutta syvemmän merkityksen se on saanut Vaiheet -levyn kautta. En ole koskaan saanut nähdä ja kuulla Samulia livenä ja siksikin tämä mahdollisuus kutkutti ja liikutti mieltä. Halusin kovasti käydä häntä moikkaamassa jos osuisi kohdalle, mutta kauhukseni en tiennyt yhtään mitä olisin sanonut, koska mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea sitä. Lopulta päätinkin rohkaista mieleni ja käydä sanomassa vain MOI ja että sanat eivät nyt riitä muuhun. Se oli hyvä päätös. Kun musiikki on sydämessä niin ei siinä paljon sanoja tarvita. Samuli ymmärsi sen, ja oli jopa otettu. Sanoi saavansa sellaisesta voimaa. Ah! Sillä hetkellä tuntui, että mun elämäni oli juuri saanut täyttymyksensä ja voisin jättää koko Kirkastuksen siihen ja elää onnellisena elämäni loppuun asti vaikka sillan alla. Keräsin kuitenkin itseni ja kotiavaimeni ja menin kuuntelemaan keikan. Oi ja voi. Sitä karismaa. Ääntä. Bändiä. Tunnelmaa. Sitäkään ei voi sanoin kuvailla. Garnierit poskilla valuivat aina vain alemmaksi mitä pidemmälle keikka eteni. Tähtipölyä -kappale räjäytti sitten koko potin. Keikan jälkeen hilpasin päkkärin kautta nyyhkien kohti omaa työmaatani kun Samuli tulikin vastaan. Kysyi, täyttikö hän kaikki odotukseni ja halasi lujasti. Kerroin itseäni keräillen, että Tähtipölyä on aika arka kappale mulle, ja että toivoisin viranomaisten kieltävän se radiosoiton kokonaan, koska maantiellä se aiheuttaa mulle lukuisia vaaratilanteita. Ihan niin kuin Juha Tapion Ohikiitävää aikanaan. Sitä kykynen jo kuuntelemaan ilman että on pakko pysäyttää auto...

Se ilta oli sitten siinä. Sen enempää ei voisi pieni ihminen enää saada. Ei Kirkastusjuhlilta, ei maailmalta. Tai niinhän minä luulin. Juhlatalossa mun holhouksen alaisena olivat vielä Auroran jälkeen A. Aallon Rytmiorkesterin pojat. Sarjassamme ylisympaattiset ja yli-ihanat. Suursuosikit saapuivat Honkalaan ilman minkäänlaista raideria tai muitakaan vaatimuksia. Kylläpä heitä olikin kiva holhota, kun ei tarvinnut pokkuroida vihersmoothieita tai proteiinipatukoita pöytään, niin kuin rokkiliiterin kukot vaativat. Kaksi settiä sitä viihdyttävintä tanssimusaa laittoi ohimennen aina omankin tanssijalan vipattamaan. Vielä kun osaisi tanssia niin sitten se vasta vipattaisikin...  Lopulta hyvin sujunut ilta oli pulkassa ja Rytmiorkesterin pojatkin lupasivat tehdä comebackin sunnuntaina, niinpä Tiinan kanssa suuntasimme odottavin mielin kotikonnuille ja nukkumaan. Pienten baileys-tömpsyjen kautta tosin...

Tiinan synttäreitä juhlistettiin sunnuntaiaamuna kakulla, kahvilla ja kuohuvalla! Ja sitten saunaan...

Sunnuntai on aina siitä jännä päivä, että pitäisi pystyä keräämään itsensä sängystä aamusaunan kautta marssille sen jännitysnäytelmän myötä, että mahtuuko marssipuku päälle. Jälleen kerran nippa nappa niukin naukin. Tosin housujen nappi piti jättää auki ja ratkoa viime hetkellä eteisessä askartelusaksilla takin sivusaumojen sisäänotot auki. Mutta mitäs pienistä. Miten ne kuteet aina kutistuukin kaapissa? Lakkikin on niin tiukka, että kun sen kotona laittaa päähän, niin sitä ei saa pois hikisestä päästä kuin pihtien kanssa.
Niin kuin Tiina kertoikin, marssi oli tänä vuonna erityisen tunteikas. Jos se saa aina meidät liikutuksen valtaan, niin tänä vuonna erityisesti. Se toi niin vahvasti esille sen, että yksi oli poissa. Honkalan pihalla itketti jo niin, etten tahtonut pysyä enää tahdissa ja Tiinan kanssa koitettiin tsempata toisiamme. Päiväjuhlaa hetken seurailtuamme suunta kohti kotia, grillailua ja valmistautumista jo kohta alkavaan työvuoroon. Pöhinä oli hyvä!

Ilta meni tutulla kaavalla ja festarihumussa oli mukana myös hulvaton Aurinkojumala -bändi, josta povailimme jo Apulannan seuraajaa sitten kun Apiksen sedät eivät enää jaksa heilua. Eli joskus
2050 -luvun puolivälissä. Illan keikkavalintana meillä oli Paula, joka todella osasi ottaa yleisönsä ja loihti bändeineen Rokkiliiteriin mielettömän tunnelman. Tiinan kanssa yhdessä notkuttiin liiterin ovenpielessä ihan fiiliksissä. Ja niissä fiiliksissä oli hyvä jatkaa iltaa eteenpäin. Joskus kahden jälkeen hyvästelin Aallot ja heitimme aitoosiskomme Riinan kotimökilleen ja kömmimme itsekin petiin.

 

Tuli maanantai ja panokset koveni. Koitettiin huilata ja kerätä voimia, mutta kotona pyörivät ipanat veivät enimmän huomion joten työvuoro putkahti taas nopeasti eteen. Tiinan kanssa mietittiin, että miten muistettaisiin Elastista, joka saapuisi 15 vuoden odotuksen jälkeen Aitooseen. Mitä viedä miehelle, jolla on jo kaikkea? Tiina hankki VPK:n historiikin ja minä väsäsin kimpun kauneimmista pioneistani mitä mulla oli. Vaaleanpunaisista. Ja valkoisia akileijoja sekaan. Sen kiikutimme miehelle hetimiten kun mersu kaarsi päkkärin pihaan. Hiljaa mielessäni toivoin, etteivät pioneissa majailevat muurahaiset vaan tekisi mitään omaa yhdyskuntaa sinne Mersun repsikanpuolen kuramaton alle... Ela saattaisi tykätä kyttyrää? No hei, maaseudulla on vaaransa!

Luonnollisesti päivän keikkavalinta oli helppo tehdä ja kyllä oli mahtavaa. Alkukeikasta nappasin syliini vieressä kököttäneen ehkä noin 4vuotiaan pikkutytön, joka ei nähnyt lattiatasosta vilaustakaan Elastisesta pikkusiskon keikkuessa isänsä harteilla. Pieni painoi kuin lyijy, mutta oli selvästi onnessaan päästessään näköalapaikalle. Kun tämä tiimi jätti keikan kesken siirryin ihmistelineeksi Mairelle, ja siinä sitten yhdessä pistimme pileitä pystyyn. Kolmen sukupolven voimin kuuntelimme positiivista ilosanomaa kun Kari-Pappakin liittyi mukaan. Käsittämätön keikka ja kädet ihan kuoliossa!
Loppuillan loppuhuipennuksena oli tietysti Apulanta ja mukavista mukavin Sipe. Suuresti arvostamani ihminen, jonka tapaamisesta tulee aina yhtä rauhaisa ja hyvä olo. Apiksen rytkytellessä liiterin lankkuja yön hämärässä tyhjentelin jo Juhlatalon juomakaappeja ja häädin päkkärille pesiytyneitä ihmisiä hiljalleen pois siivouksen tieltä. Siinä vaiheessa tippa pyrki linssiin ja väsymys puseroon; miten hienot festarit taas kerran! Miten hieno talkooväki, yleisö ja bändit! Artistien ihmetykset talkoilla tehdyistä festareista, hehkutukset Aitoon hengestä ja kiitokset hyvin toimivista järjestelyistä eivät olleet hölynpölyä. Ne olivat totta. Silloin puoli kolmen aikaan se tuntui niin tosi hyvältä! Pikaisten moikkailujen kautta siirryimme Tiinan kanssa kotiin ja naapuriin saunomaan. Talkoohiki pois ja kolmen päivän nihkeänpölyiset vaatteet. Pojat jäivät vielä lauteille kun me lähdettiin kävelemään kesäsateessa kotiin, paljasjaloin, pikkuhousut ja kuoritakit päällä. Oli Kirkastusjatkot ja ihminen väsynyt, mutta onnellisimmillaan!

Halkomäki: Suuri on poissa

Halkomäessä on talven mittaan tapahtunut kaikenlaista ikimuistoista hässäkkää, mutta mikään ei vedä vertoja eräälle lauantaille. Aiheesta oli puhuttu jo vuosia. Pitäisi päästä eroon! Pitäisikö sille ottaa oma vakuutus? Kuka hoitaisi homman? Oli kytätty joka ikinen myrskypäivä ja jännitetty; kestääkö? Kaatuuko? Katkeaako? Lopulta eräänä marraskuisena lauantaina tulivat mystiset metsätyömiehet naapuritontilta, Marko ja Arttu. Pojat tekivät mahdottomasta mahdollisen. Melkoinen määrä erikoisvarusteita ja sahoja ja muita tarzanin tavaroita ja jättiläinen kohtasi voittajansa.

Meidän kotikuusi, sellainen kolmekymmentämetrinen. Vanha kuin taivas, vuosirenkaita löysimme 111 kpl. Komea kuin mikä, taisipa olla Aitoon korkein kuusi, oikein hyvä maamerkki jos meille opasti ihmisiä kylään. Niin komea kuusi, ettei sitä olisi millään raaskinut kaataa, siinä oli kuulkaa jotain ihan inhimillistä kun se vartioi meidän pihaa alhaalla tontin kulmassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Se oli ihan jo rakas mulle, kuului meidän porukkaan. Ja olihan se lintujen ja oravienkin koti. Että kyllä mulla oli ihan oikeasti haikea olo kun sen vanhuksen poikien käsiin luovutin. Edellisenä iltana kävin siltä pyytämässä anteeksi, että tällaiseen kaatoratkaisuun päädyttiin. Halattiin ja erottiin ihan sovussa. Lupasin, että oksien havuista tehdään nättejä joulukransseja ja halkopino tuo lämpöä meidän tupaan. Että lämmöllä muistellaan vielä pitkään.

Kisastudio pystyssä, jännitysnäytelmää seurattiin intensiivisesti kotisohvalta naapurin pikku-H:n kanssa.

Itse kaatourakkaa oli moni alan ihmisen käynyt katsomassa ja kaavaillut ties mitä nostolavoja ja kolmen päivän hommaa. Hirveän kallista ja hankalaa.  Kukaan ei siihen lopulta kuitenkaan ryhtynyt. Pojilta ei urakassa montaa tuntia mennyt, liekö sitten sitä nuoruuden intoa ja marraskuinen testosteroiniryöppy osasyynä? Oksat lähtivät alhaalta kohti latvaa yksi kerrallaan ja lopulta oli kuusen päässä enää latvatupsu. Siitä sitten runkoa tiputtelemaan muutamassa osassa. Olihan se jytinää! Kaikki meni ihan nappiin, jos nyt ei lasketa mun hortensiapuskaani, jonka aluksi luulin säästyvän, mutta johon pojat lopulta rungon alimman tyviosan täräyttivät. Todellinen napakymppi! No, saanpahan hyvän syyn lähteä toukokuussa taimikaupoille...

 

 

Tartzanit ja fanijoukko kaadolla.

 

Ilmakuva rungon päältä. Huimaa! (Kuva: Arttu)

 

Tänään aloiteltiin kuusen kaatourakan loppusiivousta kun lumet ovat mukavasti sulaneet pihasta. Jättiläisen oksathan ovat jo itsessään sen kokoisia, että niistä saisi kirveellä halottua ihan kunnollisia polttopuita. Tässä olenkin jo monta viikkoa hekumoinut itsekseni tulevaa vesuriurakkaa, mutta suvun miesväki laittoi mun haaveilleni pisteen ja ilmoitti että kaikki oksat menee hakkeeksi ja tullaan muiden toimesta nostelemaan pois pihasta. Hah. Minähän en sitä uskonut, ihan pakko oli kaivaa muutama oksa kasasta ja heilutella vesurilla kunnon hiki pintaan. Siihen päälle pöllien kantamista ja havujen kasaamista niin päivän kuntoiluannos oli pulkassa. Meillä siis heiluivat virpomisvitsojen sijaan tänään kuusen oksat! Siivousurakasta saatiin ehkä 1/10 tehtyä, ja sitten pitäisi päästä vielä eroon noista runkopölleistä. Ne on JÄRKYTTÄVÄN isoja. Jos joku plokimme lukijoista löytää itsestään sisäisen toteemipaalujen veistelijän niin tänne vaan, taltta ja vasara mukaan. Lupaan tarjota kahvia ja pullaa!

Naisen paras ystävä?



Kyllikit: Eheydy kanssamme Jare

Saatiin Hannan kanssa vihiä siitä, että eräs suomalainen räppäri on kertakaikkisseen loppu, slut, finaalissa, geim ouver, ja että keikkataukoa pukkaa. Niin on lähtenyt suosio lapasesta, että tauon pituus on mää-rit-te-le-mä-tön. Tarkoittaa kai sitä, että lavalle kiivetään takasin vasta sitten, kun akun varausvalo näyttää taas vihreetä.

Koska me ollaan hyvinvoinnin ammattilaisia eikä koskaan uuvuta  (pienten lasten äidit ei uuvu...eipä...), niin ajateltiin ihan yhteiskunnan ja maailmanrauhan vuoksi järjestää tälle surkealle, elämän riuduttamalle räppärille jonkinlainen toipumisretriitti. Sitäpaitsi me halutaan se takas lavalle mahdollisimman pian. Ei ittemme takia, vaan niitten kaikkien tuhansien ja taas tuhansien uupuneiden naisihmisten, jotka saavat tästä jätkästä jostain syystä hirveet kiksit. Naiset naisten puolesta, tai jotain.

No, Kyllikkien eheytysretriitti ei ole tietenkään mikään luksusloma palmujen katveessa tai koreeta kaupunkihengailua pilvenpiirtäjien ja Luikkarin liikkeiden varjossa. Eipä ei, meidän puolestamme tämä jarevillekalle saa jättää AiFouninsa ja henkivartijansa kotiin, pakata merimieskassiin parit vaihtokalsarit ja hypätä ensimmäiseen Pälkäneellä pysähtyvään onnikkaan. Siitä lähtien herran hyvinvointi olisikin täysin Kyllikkien käsissä.

Ohjelman monipuolisuus olisi toki aseistariisuvaa. Aamupäivästä mattopyykkiä, klapisavottaa, perunannostoa, salaojien kaivamista, pyykkitelineiden kasaamista, mehustamista, hilloamista ja kai se Hannan talon vinttikin täytyisi ennen talvea lisäeristää. Jossain vaiheessa päivää syötäisiin Saarioisten äitien tekemää maksalaatikkoa. Kylmänä. Kahvit juotaisiin sentään ruusukupeista, huvimajassa, ja siinä kohtaa voitaisiin puhua syvällisiä, niinku että mitä sä ajattelet sun elämästä just nyt?

Iltapäivästä siirryttäisiin Kuhmalahdelle, missä väkeä asuu huomattavasti vähemmän, kuin Keekin keskivertokeikalla on kävijöitä.
Kuhmalahdella tämä ihmisraunio saisi eheyttävän kokemuksen päästessään koeajamaan 1.4 litraisen Polo farmarin vuodelta -99. Nautintoa lisäisi auton etukonsolista löytyvä kattava c-kasettikokoelma, josta ei takuulla osu käteen ainuttakaan herran omaa äänitettä. Holiday Hits vuodelta 1985 nostaisi tunnelman kattoon, kun kaasuteltaisiin Suoraman Stockmannille (eli Löytötexiin) tuliaisostoksille. Keekki voisi ostaa sieltä Kyllikeille jotain hempeää, kuten vaikka puuterinväriset puuvillaiset Sloggi Maxit ja Nanson jättiyökkärit.

Koeajon ja ostosten jälkeen vuorossa olisikin luontevasti panohommia.
Kyllikit kattelis kyllä sujuvasti, kun Keekki mättäisi mäskiä kuurnaan. Joulusahdit toimitettaisiin aikanaan Matkahuollon kautta Saarioisten punaisessa mehukanisterissa pääkaupunkiseudulle.

Suosion ylisuureksi kasvattamaa egoa runnottaisiin maantasolle naapurissa. Vierailu lihakarjatilalle painaisi mittasuhteet oikeaan uomaan. Viissataakiloisten sonnien keskellä yksi lahtelaisruipelo alkaisi hahmottaa omaa sijoittumistaan tässä universumissa taas vähän totuudenmukaisemmin.


Kyllikkien eheyttämisretriitin ensimmäinen päivä päättyisi savusaunan löylyihin. Ovensuusta löytyisi vodkapullo, tuore vihta ja lauteilta kaksi Kyllikkiä. Tästähän joka jätkä unelmoi?!
Saunan jälkeen juotaisiin siiderit puokkiin ja käperryttäisiin
E. Heleniuksen painamiin pussilakanoihin kolmistaan.
Ja ihan turha sen jätkän olis yrittää yhtään mitään: Toisin kuin ehkä valtaosa bäkkäreillä pyörivistä mirkuista,
 EKOILLA TREFFEILLÄ ME EI ANNETA IKINÄ!

Halkomäki: Tuutko talkoisiin?

Kulunut viikko on ollut mukavaa sutinaa. Taudit on viimein selätetty ja koitettu palata normaaliin arkeen ja sen kaikkien ihanuuksien pariin; pyykkikone laulaa, tiskikone laulaa ja poskiontelot suorastaan visertää. Onneksi ei sentään viherrä. Paitsi Tiinalla. Keskiviikkona pääsin yli viikon urheilutauon jälkeen korkkaamaan iltarastit ja nauttimaan harjumaaston korkeuskäyristä Onkkaalassa. Metsät on kuivuneet nopsasti ja seuraavaksi onkin aika suunnata Konalla kohti omia kotiharjuja, ottaa tuntumaa polkuihin ja metsäautoteihin. Nyt on juuri sitä hienoa kevään ja kesän taiteaikaa kun luonnossa on vallalla melkein silmiinpistävä vaalean vihreä väri ja maaston muodot sekä polut erottuvat hyvin. Elokuussa saakin sitten jo kahlata melkoisissa pusikoissa ja arvailla polun kulkua sananjalkojen keskellä.
Alkaa ihan tulla sellainen hullaantunut olo kun taas voi hankien huvettua tehdä kaikkea kivaa, ja sitä kaikkea kivaa on tyrkyllä aivan liiaksi asti. Taas kerran olisi hyötyä siitä, että jonkinlaisen jakomielitaudin sivujuonteena pystyisi olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan.
Jos saisi valita, olisin puutarhassa ja metsässä.


Tiistai-iltana pidin pienet yhden naisen puutarhatalkoot jo legendaarisen aiheen ympärillä. Istutin nimittäin joriinit. Joriinijuurakoita kellarista kaivaessani muistelin kolmea aiheeseen nivoutuvaa ihmistä: Mattia, joka ne joriinit on istuttanut viimeiset yli viisikymmentä vuotta, Hilkka-mummuani, joka kutsui pieniä lapsen varpaitani joriinin juuriksi, ja adoptiosiskoani Miiaa, jonka kanssa juurakoiden parissa on painittu viime vuonna pariinkin otteeseen. Mukavasti olivat juurakot talvehtineet kellarin hyllyllä Ikean sinisissä kasseissa. Ennen maahan laittoa jaoin muutaman paakun pienemmiksi paloiksi ja istutin purkkeihin, Marttojen perennanvaihtopäivät lähestyvät uhkaavasti ja joriinit ovat siellä haluttua tavaraa. Muutaman juurakon otin talteen naapureillekin, joilta toissa talvi vei kaikki joriinit. Aika näyttää millaista kukkaloistoa paakuista saadaan! Onhan niissä oma hommansa, mutta koska ne ovat tällä mäellä kukkineet jo yli viisikymmentä vuotta, niin minä en ole se, joka sen kukkaperinteen katkaisee!


Torstaina pääsin osalliseksi isompia talkoita. Ystävälläni Martilla on varmaan Suomen suurin yhden miehen kasvimaa, ja sitä valtavaa aluetta olimme rapian kymmen hengen porukalla möyrimässä istutuskuntoon. Oli kauhean kivaa ja mukavaa. Kivoja ihmisiä ja mukavaa hommaa. Ja toisin päin. Mukavat ihmiset tuntuvat vetävän puoleensa samanlaisia, joten näissäkin taloissa tuli monta uutta hurmaavaa tuttavuutta. Siinä ei juuri nokka tuhissut kun vedettiin perunavaot, tehtiin multapenkit, istutettiin/kylvettiin sipulit, kyssäkaalit, parsakaalit, punajuuret, retiisit, pavut, samettikukat, tillit, retikat, porkkanat ja valkosipulit. Ja ne potut. Eli mommot. Samalla tohinalla korjattiin kasvihuoneen katto ja ohessa herkuteltiin mahat pullolleen. Yksi elämän parhaita juttuja on tehdä työtä hyvällä porukalla. Siellä me oltiin hujan hajan peltoa pyllyt pystyssä, höpöteltiin ja naurettiin. Se ei edes tuntunut työltä. Mukava tapa viettää aikaa ja saada jotain aikaiseksikin. Yksissä tuumin totesimmekin, että sellaisia päiviä pitäisi olla paljon useammin. Paljonpaljon useammin.

Kyllikkien toimesta Halkomäestä kajahtaakin nyt kesän 2012 haaste: 

JÄRJESTÄ TALKOOT! 

Aihe on vapaa, ja sehän voi siis olla mitä vaan. Jos nurkissa roikkuu paljon tekemättömiä hommia tai kerralla pitäisi rykäistä joku isompi urakka niin talkoot on ihan paras ratkaisu siihen. Jos ei muuta keksi niin herkuttelutalkootkin käy... Talkoissahan ollaan yleensä ruokapalkalla, joten iso soppakattila pöytään ja kahvit termariin, herkkupuolta voi leipoa kahvitaukojen ylläriksi. Tosin suurin ylläri taitaa kuitenkin olla se, miten mukavaa talkoilu onkaan! Hyvempi seura ja ruoka, parempi mieli!