Halkomäki: Pako saareen

Terveisiä kesästä! Jihuu!

Kesäloman alettua pakkasimme reput ja siirryimme mukavuuksien ääreltä askeettisen mökkielämän pariin. Huvila ja huussi, kaasuliesi ja rantasauna. Niin paljon tapahtui kevään aikana, että oli ihan vaan pakko päästä pois kotoa ja rauhoittumaan olennaisen pariin. Koululaiset etenkin tuntuivat olevan kaikesta sekaisin kuin seinäkellot, ja suorastaan vaativat mökille pääsyä HETI!

Vaikka mökillä pyörii samat arjen perusrutiinit kuin kotonakin, on siellä kuitenkin ihan toisenlainen elämänmeno. Ja jotenkin minä rauhoitun siellä paljon paremmin kuin kotona. Kotikouluaika oli antoisa, mutta rankka. Myönnän, että sen loppuminen on toisaalta helpotus, vaikka varsin mukavia suunnitelmia oltiinkin tehty toukokuun loppuun saakka. Omien haasteidensa kanssa kamppaileva tokaluokkalainen tarvitsi paljon tukea ja läsnäoloa, vieressä istumista, kannustusta, rajanvetoa ja selvät sävelet kaikesta tekemisestä. Eskarilainen juhli ikäkautensa mukaisen uhmaiän pyörteitä, ollen yleensä täysin yhteistyökyvytön ja jääräpäinen äyskijä ja tiuskija. Ei osaa, ei haluu, ei viitti. Ja kaksivuotias. No. Kaksivuotias. Kuvitelkaa nyt. Välillä istui veljien vieressä hymyssä suin tekemässä värityskirjaa silmät säihkyen, seuraavassa hetkessä oli siirtynyt äänettömästi vessaan, missä kasteli käsisuihkulla kaiken seiniä myöten ja liotti vessapaperirullasta paloja lavuaariin niin että se tietysti tukkeutui ja tulvi yli. Tai puristeli juuri ostetun hammastahnatuubin lavuaariin mistä hieroi sitä kaikkialle, eikä vähiten hiuksiinsa. Tai kiipesi yläkertaan ja purki vaatelipaston viidestä kerroksesta kaikki viikatut vaatteet lattialle kasaksi. Purki myös olohuoneen dvd-levyt lattialle kansilehtiä myöten, suttasi koululaisen kirjoja, karkaili pihalle kahden kerroksen ulko-ovista, kaivoi nokea takasta, kaatoi puoli litraa mustikkasoppaa keittiön matolle ihan vaan koska osasi. Sen lisäksi että halusi tietenkin aktiivisesti osallistua aina myös ruoanlaittoon työpöydällä istuen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Näiden kolmen pikkutyypin yhdistelmällä päivät olivat siis melkoisia. Toiset tosi mukavia, jotkut jopa ihan superihania, ja jotkut sitten niitä, jolloin ajattelin että jos en satu kuolemaan koronaan, kuolen varmasti aivoverenvuotoon. Muutama ilta meni itku kurkussa. Joku supermutsi olisi varmasti pyörittänyt tämän yhtälön helposti vaikka vasemmalla kädellä, mutta tällaisella hengettömällä tapauksella se otti koville. Jaksamisen äärirajat paukkuivat. Olihan siinä tietenkin kotikoulun ja harrastusten etätehtävien lisäksi muutkin haasteensa jotka toivat vielä lisäkuormaa, ei vähiten huoli läheisten selviämisestä. Kovia aikoja, ihan kaikille. Jokaiselle omalla tavallaan.
No sitten jatkuikin koulu ja piti taas sopeutua siihen normiarkena. Ja kohta alkoi kesäloma, uusi normiarki! Ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona keittiön pöydän ääressä, iho auringosta hehkuvana, järviveden pehmentämät hiukset laineilla ja Kukkia-järven auringonlaskujen kulta silmissä. Pyykkikone pyörii.

Mökkielämä tietää pannukahvin ja kaurapuuron keittämistä aamulla ja valtavien ruokamäärien kulumista pitkin päivää. Lasten energian kanavoimista milloin uimiseen, milloin kalastukseen, milloin remppahommiin papan kanssa tai puusavottaan. Yöllä nukutaan mökin parvella ilman peittoja lintujen laulaessa avoimen ikkunan takana. Aamupalan laittelen usein yksin, ihan omassa rauhassa. Lapset nukkuvat sikeästi kuin murmelit. Aamukahvia on ihana juoda terassilla lempeän lämpöisinä aamuina ja katsella tyyntä järvenselkää auringonvalossa. Sama pieni oma hetki mahtuu myös iltaan, kun kaikki lapset ovat unilla. Iltatee ja lukemista. Ihan luksusta!

Ensimmäinen lomaviikko oli lapsilla taas sellainen, että kaikkea olisi pitänyt saada ja ehtiä tehdä, eikä mihinkään oikein jaksaneet keskittyä. Mutta nyt kun ovat löytäneet omat suosikkipuuhansa, viettävät aikaa niiden parissa. Aamuinen mato-onkimeditaatio toistuu keskipäivällä ja illalla. Virveliä heitellään, katiskaa koetaan. Uiminen on tietenkin myös lempipuuhaa, samoin melominen ja suppailu. Ja iltaisin saunotaan, sen jälkeen onkin kaikilla uni herkässä. On ihana nähdä lasten silmistä se kesän ja siitä nauttimisen ilo, mikä tuikkii katseessa iltapalapöydässä päivän juttuja kerratessa. Kukaan ei kaipaa televisiota tai muita viihdykkeitä, kun voi tehdä kaikkea muuta mukavaa. Vaikka tekemistä on paljon, silti nukkumis- ja syömisrutiinit pysyvät mökilläkin, vaikkakin vähän toisenlaisella aikataululla kuin kotona. Se pitää paketin kasassa. Ja mun pääni!

Muutama päivä ollaan tässä taas kotosalla ja sitten juhannuksen viettoon takaisin mökille.  Puutarhahommia ja muutamia lasten menoja luvassa tälle viikolle. Ja leipomista. Ihanat kesäpäivät jatkuvat sääennusteiden mukaan. Erilainen kesä, ja just siksi taas se paras kesä! Nautitaan!

Halkomäki: Tätä tää nyt on!

 Tätä on mulla ja sulla ja hänellä ja meillä ja varmaan teillä ja heilläkin. Tätä karanteenielämää. Kaikilla vaan vähän omanlaistaan ja omiin olosuhteisiin muovautunutta erikoistilanne-elämää. Olin kirjoittanut juuri ennen koronaa sellaisen viittä vaille valmiin tekstin tänne plokiin, ja piti sitä siinä sitten jatkaa vielä hiukan. No jäi jatkaminen. Kun meidän kotikoulurumba lähti pyörimään, niin siinä kävi hyvin pian selväksi ettei tarvitse plokin pariin palata ennen kuin arki normalisoituu. Päivät kun täyttyvät aamusta iltaan lasten jutuista ja illalla sitä raahustaa mieluiten vain sänkyyn. Juuri kun olin vuosien olotilojen jälkeen saanut itselleni energiatasot sille mallille, että vihdoin iltaisin jaksoin jo puuhastella jotain omia juttujani...ja ajattelin, että pitkästä aikaa aktivoidun tänne, koska kirjoittamista on ollut niin kova ikävä. Ja nyt tuli tämä. Mutta kuinkas kävikään. Kyllä, olen iltaisin aivan silmä poskella. Mutta myös päätin, että tämä on nyt mun juttuni, just nyt tässä ajassa. Vaikka kerran viikossa, mutta kuitenkin! Koska kaikki mun kaksi harrastustani, pilates ja akvarellimaalaus ovat nyt tauolla, on pakko saada jotain omaa edes hetkeksi.

 

Viimeisten viikkojen aikana olen ollut entistäkin onnellisempi siitä että asun maalla. Ja että on oma kotitalo, piha ja puutarha. Ja vähän kasvimaan tynkääkin. Kyllä mulle olisi kauhukuva viettää näitä päiviä, jotka muuttuvat viikoiksi, ja siitä hiljalleen kuukausiksi, jossain pienessä kaupunkiasunnossa asfalttiviidakon keskellä. Vaikka salaa sellaisesta välillä haaveilenkin, niin tässä tilanteessa se veisi lopunkin järjen. Sekä minulta, että lapsilta. Tänäänkin tunsin syvää onnellisuutta kotikoulun välitunnilla, kun sain upottaa pistolapion multaan ja nakata ruohopaakkuja kottikärryihin tiuhaan tahtiin. Päästellä eskarin uhmasta ja koululaisen rutinasta tulleita höyryjä pihalle. Katsella kun kaikki kolme tenavaa painatti pitkin pihoja pikkuruisilla polkupyörillään.

Tänään oli pitkästä aikaa tyyni ja lämmin päivä, oikein sellainen ihana kevätpäivä. Alun pilvisyyden jälkeen saatiin aurinkoakin. Puutarhassa kasvit heräilevät hiljalleen, ikkunalla pelargonit kasvattavat uusia vihreitä lehtiään. Maljakossa omenapuun väkkyräisiä oksia koristaa pienet nuput. On ihana seurata tätä kasvua! Vaikka sama ilmiö toistuu joka vuosi, tänä vuonna se on sykähdyttänyt minua enemmän kuin aikoihin. Ehkä se on sitä, että tässä taas jaksaa katsella ympärilleen, ja jaksaa myös katsoa omaan sydämeensä. Mistä se nauttii, mistä saa voimaansa. Vauva-ajat ovat takanapäin ja tänä vuonna jää ehkä vähän aikaa ja energiaa myös oman pihan juttuihin. Aika monta kesää se onkin pärjännyt omillaan, vain ruohonleikkuri ja trimmeri kaverina. Jospa tänä kesänä ihan tukiverkot pioneihinkin! Ja kasvimaalle muutakin kuin muksujen omat porkkanat. Kasvimaalla tehtiin koko perheen voimin raivaushommia viikko sitten, ja toiveissa olisi perustaa uusi vadelmapenkkihässäkkä vanhan jo taantuneen tilalle. Yksi kasvatuslaatikko mansikkaa lisää, lapsille herneitä ja minulle sipulia. Kompostikasaan pari kesäkurpitsaa. Siinähän sitä jo huimaa tavoitetta! Kirjalaatikon uumenista kasvimaakirja huutelee mun nimeäni nyt vahvasti, mutta nähtäväksi jää jaksanko vielä vastata sen kutsuun. Onhan se kevät ensi vuonnakin.

 

Olen myös todella onnellinen siitä, ettei tämä poikkeustila puskenut päälle lokakuussa. Vaikka se ei itselleni olisi ollut mikään kynnyskysymys, tiedän että monelle se olisi sitä ollut. Olen myös tosi onnellinen omasta palokuntalaistaustastani juuri nyt. Olen suuren osan elämääni harjoitellut kaikenlaisten poikkeustilanteiden varalle, joten suhtautumiseni tähänkin aikaan on hyvin rauhallinen. Tämä on "onneksi vain tällainen virus". Ei ydinlaskeuma. Tai sota.
Myös Marttailuharrastus on auttanut näkemään tämän ajan haasteena ja mahdollisuutena muutokseen, mitenkään asian vakavuutta vähättelemättä.
Olen onnellinen siitä, että minulla on ihan hyvät työkalut selvitä tästä poikkeustilasta. Kunhan vain muuten selviän hengissä! Kotiäidin elämä on viimeiset liki yhdeksän vuotta pyörinyt täällä kotona perheen ydinasioiden ympärillä, ja sitä se tekee edelleen. Nyt siihen on lisättynä kaikenlaisia haastekertoimia, joita yritän parhaani mukaan ottaa haltuun.

 

Huomenna jatkuu lapiohommat välitunnilla. Multaa kynsien alle, niin elämä tuntuu elämältä!

Pysykää kotona, pysykää terveinä! 

Ei mitään hätää, sanoisi meidän kaksivuotiaskin.

Voima olkoon kanssamme!

 <3 

Puntari: Joulupostia Jeesukselle

Moi Jeesus

On tullut kelattua viime päivinä aika paljon näitä sun lähestyviä synttäreitä, ja heitän nyt aika villin ehdotuksen. Ymmärrän, jos loukkaannut, mutta mieti tätäkin vaihtoehtoa, jooko?

Ajattelin, että jos peruutettaisiin nämä sun synttärit. 

Eikö sullakin ole vähän vaivaantunut olo? Meininki ei ole enää entisensä. Fiilis on vähän sama, kuin lapsuuden synttärijuhlissa, jonne äiti pakotti kutsumaan koko luokan ja osa tuli paikalle vain kakun ja sipsien vuoksi. Tai sitten vähän isompana, kun pidit bileet, jonne porukka tuli hillumaan pelkän ilmaisen viinan perässä tyhjentämään sun faijan baarikaappia.
Sori nyt, mutta vähän sellainen olo mulla on näiden sun synttärien kohdalla: jengille on ihan se ja sama, kuka on sankari, kunhan saa kinkkua, kuusen ja lahjoja.

Sitä paitsi ne lahjat. Onko vähän sunkin mielestä karannut lapasesta? Kun ennen tenaville annettiin villasukat, Barbie-nukke ja uudet sukset, nykyään mikään ei riitä. Tuntuuko sustakaan yhtään reilulta, että kiinalaisipanat painavat pää märkänä kamaa liukuhihnalle, ja niitä roudataan konttikaupalla valtamerten halki ihmisille, joilla on jo kaikkea?
No ei mustakaan.
Ok, tässä välissä vois tietty heittää syyllistävän katseen niiden kolmen viisaan miehen suuntaan, että mitäs aloittivat. Mutta joku tolkku niilläkin jampoilla oli: yksi lahja per nokka ja se oli siinä. Ja aika handmade-osastoahan ne kulta, mirha ja suitsukkeet olivat, ei ollut taiwanin poika koonnut komponenteista ja liittänyt mukaan kolmesataasivuista käyttöopasta.

Tai mitäs Jeesus, jos ei kuitenkaan lopetettaisi näitä sun synttäreitä ihan kokonaan? Tehtäisiin niistä vain sellaiset vähän pienemmän porukan bileet.
Sellaiset, joihin saisi osallistua ne, jotka ovat löytäneet sun lähettämän kutsun sydämestään. Ne, joille ulkoiset puitteet on oikeastaan ihan se ja sama. Ne, joille riittäisi talli ja seimi ja taivaalla loistava tähti, pimeä yö, paimenet ja lampaat kedolla. Ja enkelin ilosanoma. Hiljaisuus ja rauha.
Sellaiset bileet, joissa läheisille annettu aika olisi lahjoista suurin, käden löytävä käsi ja toiselle annettu hymy tärkeintä jaettavaa.

Sellaisista bileistä taitaisit sinäkin Jeesus diggailla?!

Terkuin frendisi Kuhmalahden Puntarista,

Tike

Halkomäki: Kesäelämä kestokassissa

Tervetuloa lokakuu! Syyskuu sujahti ohitse aivan hirmuisella vauhdilla ja vei kesän mennessään. Riitti silti vielä lämpöisiäkin päiviä, mutta myös  jo niitä ihanan raikkaita ja aurinkoisia, yöpakkasten huurruttamia aamuja. Nyt tuntuu siltä että elämä ehkä tästä asettuu vähän rauhallisempaan rytmiin.

Elokuu oli vielä loman viimeisten päiviä huumaa ja luopumista kesän vapaudesta. Koulut alkoivat, harrastukset valtasivat hiljalleen kalenterin rivejä. Kestokassirivistö eteisessä harveni hiljalleen. Mökkikassit, uimareissukassit, mummolakassit, tätiläreissukassit, päiväreissukassit, jalkapalloreenikassit, likapyykkikassit, telttaretkinyssäkät, rinkat, reput ja epämääräiset varavaatehässäkät olivat kesän aikana ehtineet vallata eteisen, ja tuntui että näiden viritysten setviminen haukkasi aina melkoisesti aikaa. Olen ihan hitsin tyytyväinen että niitä ei enää tuolla loju! Voisi sanoa, että koko kesä oli meillä pakattuna Pirkka-kestokasseihin, noin tiivistetysti! (Mihin me ennen pakattiin kun ei ollut kestokasseja..?)
Elokuussa toteutettiin myös meidän tokaluokkalaisen pitkäaikainen haave omasta huoneesta, siitä voisin kirjoitella tuonnempana vähän enemmän. Pienen budjetin muutos ja tosi mukava lopputulos!

Syyskuussa alkoi harrastusjutut, mikä meillä tarkoittaa mahdollisimman paljon lähiharrastamista omalla kylällä. Esikoisella VPK:n nuoriso-osasto ja koulun kerhot silloin kun siltä tuntuu, ja molemmilla pojilla pianotunnit. Torstaisin pojat käyvät myös Kuvataide- ja käsityökoulu Emilissä Pälkäneellä, pääosin naapurin organisoimalla yhteiskyydityksellä muiden aitoolasten lasten kanssa. Siinä on mielestäni ihan maksimaalisesti harrastustoimintaa 6 ja kohta 8-vuotiaalle. Kaiken ohessa kuitenkin "harrastetaan" täällä kotinurkissa monen sortin liikuntaa, leikkiä ja puuhaamista, joten sille levolle ja kainaloajallekin pitää olla aikansa. Kunhan nämä ikiliikkujat vain malttaisivat!

Minullakin on pitkästä aikaa ihan ikioma harrastus! Ja se tuntuu tosi ihmeelliseltä. Marttailua en enää laske harrastukseksi, se on jo niin elämäntapa. Akvarellimaalaus jäi pari vuotta sitten kuopuksen syntymän myötä, eikä siihen tilalle ole oikein tullut mitään. Monestakin syystä. Mutta nyt! Kauan haaveilemani Method Putkisto Pilates alkoi täällä Aitoossa. Minä, kolme vuotta melko hengettömässä tilassa olleena sain todeta jo ensimmäisellä tunnilla, että minähän jaksan ja pystyn! Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Olipa ihanaa! Saada liikettä lihaksiin ja niveliin, venyä ja hengittää. Vaikea edes kuvailla sitä oloa mikä tuntien jälkeen on, mutta se on niin kokonaisvaltaisen ihana. Huikean asiasisällön lisäksi meillä on huippusymppis ohjaaja ja ehkä myös melko hulvaton ryhmä. On helppo olla mukana!

Viime päivinä olen myös innostunut puuhailemaan pihalla aurinkoisten päivien siivittämänä. On ihmeesti ollut energiaa sellaiseen, ja toisaalta olen ihan vaan tietoisesti tehnyt päätöksen, että silloin kun on mahtava ilma, olen ulkona niin paljon kuin mahdollista. Lataudun siellä niitä siistejä sisähommia varten. Kesällähän meidän pihassa ei tapahtunut mitään. Vain ajoittaiset ruohonleikkuupuuhat katkaisivat vehreän kasvun kohinaa. Pujo, nokkonen ja elämänlanka saivat rauhassa rehottaa koko kesän. Kukkapenkit olivat aivan oman onnensa nojassa. En vaan ehtinyt enkä jaksanut, päivät menivät lasten kanssa aamusta iltaan, ja paljon oltiin myös mökillä. On vaan pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, eikä nypittyy piha ole siinä kärkipäässä. Se on enemmänkin sitten niitä fiilistelyosaston hommia. Maailma ei kaadu vaikka pujo vähän valtaakin alaa ja tontin nurkassa on kaksimetrisiä nokkosia, eiks niin?

Mutta nyt sitten lokakuuta. Laitoin rapulle kanervia ja kynttilälyhdyn, lapset toivat puput siihen fiilistelemään. Pimenevät illat tuntuvat mukavalta kun päivällä on saanut nauttia ruskan upeista sävyistä. Omenahillo tuoksuu keittiössä ja aamuisin saa taas keittää kaurapuuroa. Elämä on ihmisen parasta aikaa!

"Lokakuu ei ole joka kuu:
Päivät pienet pilvelliset,
yöt pitkät ja pimeät.
Halla hanhen siiven alla,
talvi joutsenen takana"

Puntari: Kangasala-Jukola, mitä jäi käteen?

Tänään tulee kuluneeksi tasan 3 kuukautta kotikaupunkini suurimmasta tapahtumasta ever eli Kangasala-Jukolasta.

Ilmoittauduin hyvissä ajoin syksyllä tapahtuman talkooporukkaan ja sainkin kutsun tulla kirjoittavaksi toimittajaksi tiedotuspuolelle. Jo huhtikuussa pidetyssä talkooväen infotilaisuudessa oli suuren urheilujuhlan tuntua - tieto kaikkien aikojen suurimmasta Jukolasta oli sekä innostava että vähän kauhistuttava. Kuinka me oikein pärjättäisiin? Omassa liiankin tuoreessa muistikuvassa  oli Lappeenrannan pysäköintikaaos ja jokusena iltana heitin yläkertaan toiveen, että Kangasalaa ja sen peltoparkkeja siunattaisiin kuivalla kelillä. Niin sitten lopulta kävikin ja tapahtuma onnistui säänkin suhteen mitä parhaiten.

Meidän perhe talkoili tapahtumassa laajalla sektorilla. Sakke päräytti mönkkärillä kisakeskukseen jo perjantaina ja minä seurasin perässä autolla tytöt ja kansallispuvut mukanani. Maire kenraaliharjoitteli tanhuporukkansa kanssa päälavalla, Sakari kävi maastokatselmuksella EA-organisaation kanssa ja minä tsekkasin mediakeskuksen faciliteetit. Homma alkoi hahmottua mukavasti ja Heponiemeen rakennettuun kisakeskukseen valui väkeä jo perjantaina tasaiseen tahtiin. Tyttöjen kanssa pyörähdettiin nopeasti läpi Puolustusvoimien osasto, käytiin lentämässä hävittäjäsimulaattorilla, ampumassa jollain hemmetin painavalla sarjatulikonekiväärihässäkällä sekä opittiin, miten miinoilla saa kätevästi pysäytettyä kolonnallisen autoja. Tarpeellisia jokanaisen taitoja.

Lauantaina palattiin heti aamusta kisakeskukseen. Napattiin Sahalahdelta kyytiin Kuhmalahden Kisan venla-vahvistus Tuuli. Pääsimme mukavasti ilman ruuhkia perille ja kävimme heittämässä rinkat ja mittavat eväskassit Kisan puolijoukkueteltalle. Minä huomasin unohtaneeni porukan edustuspaidoista osan kotiin, mutta niin vaan saatiin nekin ennen venlojen starttia paikalle.

Oma Jukolani oli tällä kertaa hiukan erilainen. En joutunut tärisemään jännityksestä vielä lauantaina, sillä oma juoksuosuuteni oli siirtynyt viime tipassa venla-joukkueesta veljeksien puolelle.
Olikin toisaalta ihan hauska seurailla naisten valmistautumista, starttia ja osuuksien kulkua ilman paineita mistään.
Työvuoroni mediakeskuksessa alkoi viideltä. Menin paikalle ajoissa ja löysin kuvaajaparini Keijon, joka oli roudannut satakiloista kuvauskalustoaan jo pari päivää ja oli tietysti aivan rikki. Istutin Keken tuoliin, annoin viidentoista minuutin hartiahieronnan ja komensin sitten miehen takaisin ruotuun.
Kävimme ensin tekemässä juttua ensiapuorganisaatiosta, missä Sakari talkoili maaliensiavun mönkkärimiehenä. Lisää paikallisväriä löytyi toiselta juttukeikalta eli seurakunnan järjestämältä Hiljaisuuden polulta. Siellä meidän suunnistusjoukkueen manageri Monika veti oikean työnsä puitteissa laavulla hommiaan.
Joka puolella näkyikin tapahtuman ajan tuttuja kasvoja. Kyseessä oli selvästi koko kaupungin yhteinen ponnistus.
Viimeinen juttukeikkani oli Jukola-juhlassa, missä Mairen tanhuesitys sujui hienosti ja Hornet-näytös pisti g-housut tutisemaan ihan maassa asti.

Iltasella kokoonnuimme Kisan porukalla teltalle. Naiset olivat tehneet upean suorituksen venloissa ja se nosti myös veljesjoukkueen tunnelmaa. Otettiin yhteiskuvia, fiilisteltiin tulevaa maastoa ja valettiin sellaista puolivalheellista "hyvin se menee" tunnelmaa. Pian Marko lähtikin jo venyttelemään lähtökarsinaa kohti.
Oli tosi juhlallinen näky, kun armeijan kuljetuskoneen saattelemana melkein 2000 suunnistajaa juoksi metsään.
Lähdön katselemisen jälkeen kaivauduin teltassa makuupussiin toiveena saada edes vähän unta. Korvatulpat eivät kuitenkaan paljoa auttaneet, kun aluekuulutukset kaikuivat tyynessä kesäyössä peltoaukeaman yli teltalle. Puolella korvalla kuuntelin aina mikä joukkue tuli kärjessä vaihtoon. Kuuntelin tyttöjen tyytyväistä tuhinaa viereisistä makuupusseista ja havahduin aina oman joukkueen suunnistajan tullessa telttaan.
Siinä kesäyötä valvoessa ehti mieleen tulla monenlaista ajatusta. Kiitollisuutta siitä, että sain olla osana tuota meidän suunnistusporukkaa ja tällaista tapahtumaa. Jännitystä, että kuinka kunto ja pää kestävät oman osuuden. Surua ja haikeuttakin, koska siskoni appiukko oli saatettu edellisenä päivänä haudan lepoon.

Jossain vaiheessa kahden jälkeen Sakari alkoi herätellä itseään omalle osuudelleen. Marko oli nostanut avauksessa Kisan joukkueen sijoitusta tuhat pykälää (!) ja joukkueen toinen Marko eteni kakkososuudella myös tasaisen varmasti.
Oman osuuteni vuoro oli Sakarin jälkeen. Venyttelin ylös puoli neljän aikaan, tsekkailin online-seurannasta kuinka Hinkkalan täplä liikkuu kartalla, hörppäsin vähän mustikkakeittoa ja puin edustuskamat päälle. Keli vaikutti viileältä ja nappasin teltalta Saken untuvatakin päälleni ennen vaihtopuomille lähtemistä.
Aamu oli upea. Aurinko kurkotteli ensimmäisiä säteitään jossain puurajan takana ja sumu leijui kisakeskuksen yllä. Edellispäivän monituhatpäinen kuhina oli kisakeskuksesta hiljentynyt, mutta tasaisena virtana suunnistajia sekä tuli metsästä että lähti sinne.
Kärkyin oman joukkueen punaista paitaa vaihtosuoralta, mutta aikani sain odotella, ennen kuin tuttu hahmo nilkutti polvivaivaisena vaihtoon. Urheasti S raahautui vaihtopuomille, antoi osuuskartan mulle ja pikaiset suukotkin siinä vaihdettiin. Ei muuta kuin Bon Voyage!

Suunnistus lähti sujumaan hyvin ja hölkkäkin maistui. Palautin mieleeni keväällä kouluvierailulla kuulemani Tappara-legenda Pekka Saravon sanat: Menestyminen edellyttää sitä, että altistaa itsensä myös mokan mahdollisuudelle. Päätin pitää sitä tämän reissun ohjenuorana ja antaa mennä fiilispohjalta ilman mitään henkisiä käsijarruja. Päätin myös totella suunnistusmentorini ja minut lajin pariin aikanaan houkutelleen Pian sanoja: Nauti!
Reissu oli upea. Ei haitannut, vaikka putosin muniani myöten suo-ojaan (josta minut veti ylös tuntematon mutta kaikin puolin ihana suunnistuskaveri), vaikka pummasin pari rastia pahasti, tein säälittäviä reitinvalintoja ja vaikka välillä meinasi kunto loppua ihan totaalisesti. Kun sain viimeisen rastin leimattua, saavuin loppuviitoitukselle, kuulin joukkuekavereiden kannustuksen ja avasin kropasta ne viimeisetkin hanat, olo oli kuin maailmanmestarilla!
Ilme kirkastui entisestään, kun sain kuulla nostaneeni (omasta mielestäni umpisurkealla) suorituksellani joukkueen sijoitusta 50 pykälää.

Jukolan paras hetki oli kuitenkin vasta edessä. Hipsimme S:n kanssa teltalle ja herätimme onnittelulaululla meidän 12-vuotissyntymäpäivää viettävän esikoistyttäremme. Kaivoimme rinkasta synttärilahjan ja aloitimme juhlapäivän viettoa perheen kesken.
Synttäriseremonioiden jälkeen kävin saunassa ja pääsin takaisin kisakeskukseen sopivasti seuraamaan Jukolan palkintojenjakoa. Molemmat tytöt olivat siellä jakamassa palkintoja ja homma meni tosi hienosti.
Sen jälkeen olikin meidän perheen Jukola-velvollisuudet suoritettu. Istuttiin hetki ihmettelemässä menoa upeassa aurinkoisessa kelissä, kierreltiin Jukola-kauppoja ja nähtiin tuttuja. Ja Helmisen Raipe.

Vihdoin puolen päivän jälkeen mentiin pistämään leiri kasaan ja siirryttiin parkkikselle. Reilu tunti jonoteltiin alueelta pois, kun osuttiin juuri pahimpaan lähtöruuhkaan, mutta onneksi oli vielä evästä mukana. Kotiin palasikin väsynyt mutta erittäin onnellinen porukka. Pistettiin pyykit koneeseen, paistettiin pakastepizzat ja tietysti katseltiin Jukolan lähetystä Areenasta.
Ylpeänä sai ihailla televisiokuvan välitykselläkin, millaisen tapahtuman pienen kaupungin keskisuuri suunnistusseura Kangasala SK oli saanut meidän vapaaehtoisten kanssa kasaan! Hyvä me!

Puntari: Tilaa kovalevylle

Tänä kesänä päätin opetella uuden taidon. Yksin olemisen.
Vaikka onkin ihanaa olla äiti, vaimo, ope, sisko, lapsi ja ystävä, on myös ihanaa olla ihan vain minä itte.
Ennen kesälomaa kuulutin rempseästi perheelle, että tänä kesänä aion ottaa KAKSI kokonaista viikkoa lomaa ihan vaan itselleni. Olihan se nyt epäreilua, että jokaikisen lomapäiväni aikana lapset pyörivät jaloissa.
No, loma tuli ja loma meni ja miten kävi mun lomaviikkojen? Eihän ne tietenkään toteutuneet. Missä välissä olisi ollut oikeasti se hetki, että olisin muka irtautunut kahdeksi kokonaiseksi viikoksi pois tästä sirkuksesta :-D

Sain silti olla lomalla yksin. Kokonaiset 12 tuntia.
Pidin perinteisen kesäväliarvioinnin mökillä entisille oppilailleni, ja kun heidän iloinen seurueensa oli poistunut joskus klo 23 kieppeillä, tajusin olevani rannassa ihan yksin. Ypönä.
Hetken kävelin rantaviivaa pitkin kuin orpo piru. Olin jo menossa nukkumaan, kunnes hetken mielijohteesta kävin raapaisemassa tulet kiukaan alle. Saunan lämmetessä sytyttelin kynttilöitä mökkiin ja laiturille. Kesän upein auringonlasku oli muuttunut hiljalleen tummuvaksi kesäyöksi.
Menin saunaan, join oluen, uin peilityynessä järvessä keskiyöllä. Heitin lempeitä löylyjä ja löhösin lauteilla.
Saunan jälkeen istuin pitkälle yli puolen yön mökissä, kuuntelin Radio Suomen yöohjelmaa ja raapustelin pieneen muistikirjaani ylös kesän fiiliksiä. Sitä, tätä ja tota, ajatuksia, jotka sillä hetkellä sattuivat päähän pälkähtämään.

Hyvinnukutun yön jälkeen heräsin upeaan, lämpimään aamuun. Keittelin pannukahvit ja aamupuurot,  laitoin aurinkorasvat iholle. Uikkarit jalkaan, suppilauta vesille ja retkelle.
Lauta lipui unenomaisen kevyesti peilityyntä järvenpintaa pitkin. Oli vielä epätodellisen hiljaista, vain lintujen aamuviserrykset Pajulanjärven saarista kantautuivat korviin.
Matalikkojen kohdalla ihailin pohjassa ilottelevia kalaparvia ja vesikasvien raukeaa liikehdintää.

Kahden tunnin suppailun jälkeen saavuin kotirantaan. Heitin pitkäkseni suppilaudalle, makasin siinä hetken silmät kiinni vettä, ilmaa ja aurinkoa aistien.
Rantauduin, menin mökkiin, otin santsikupin kahvia ja kuuntelin radiosta merisään. Maailmalla tuntui kaikki olevan mallillaan.

Vartin päästä mökin pihaan kaartoi auto, sieltä vyöryivät ulos siskonpojat ja vanhempani. Siitä vartin päästä rantaan putkahti oma perhe.

Kahdentoistatunnin yksinolo oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Mieli oli puhdistunut, sen kovalevylle oli tullut kummasti tilaa ja energiaa pyörittää taas tätä monitahoista palettia, jota kutsutaan perhe-elämäksi.
Noihin kahteentoista tuntiin ja niiden fiiliksiin palaan varmasti syksyn ja talven aikana monesti. Niissä on rauha, jonka edelleen saan palautettua mielen muistikortilta eläväksi tähän hetkeen.

Kuva: S.Hinkkala

Puntari: Pari sanaa ikäkriisistä

Paidan alla

Aikuinen on asiallinen, vastuuntuntoinen,

järkevä.

Kun aikuinen saa lapsia, hänestä tulee

vielä vastuuntuntoisempi ja järkevämpi,

suorastaan niin, että hän itsekin puutuu.

Mitä aikuinen tekee paitansa alla

roihuavalle elämälle?

(Kaisa Raittila)

Neljäkymmentä on pelottava ikä. Siinä iässä ihmisestä tulee se, joka hän on.

(Charles Peguy)

Vuosi sitten se jysähti tajuntaan: ihan massiivisen järkyttävä ikäkriisi.

Kaikki lähti liikkeelle näin jälkikäteen ajateltuna siitä, kun hyvän ystäväni isä kuoli lyhyehkön mutta vakavan sairauden jälkeen. Yhtäkkiä huomasin miettiväni, mitä on tapahtunut tässä välissä. Viimeisen muistikuvan mukaan salakuljetimme viisitoistavuotiaina pussikaljaa hänen huoneensa ikkunasta sisään, ja nyt seisoin suruvalittelukukat kädessäni heidän eteisessään.
Tuntui, että elämä oli vyörynyt vauhdilla ylitsemme ja nuoruusvuosien huoleton huuma forever youngeineen oli peruuttamattomasti menetetty.

Omassa horisontissa alkoi häämöttää lisäksi nuo maagiset luvut neljä ja nolla. Ja vaikka kuinka nykypäivänä toitotetaan, että neljäkymmentä on uusi kaksikymmentä, niin ei se vaan ole.
Tajusin sen viimeistään silloin, kun seisoin viime kesänä alasti peilin edessä Ranskassa armottoman paljastavassa eteläeurooppalaisessa auringonvalossa ja katselin vartaloani: raskausarpien raidoittamaa lantionseutua ja tissejä, pakaroihin ilmestynyttä kumpareikkoa, kaulan roikkuvaa ihoa ja silmien ympärille ilmestyneitä ryppyjä.
Samaan aikaan itketti ja nauratti: itketti se seikka, että parikymppisenä tuhlasin ihan vakavalla naamalla useita kymmeniä euroja selluliittivoiteisiin joita lätkin silloin silkinsileisiin pakaroihini, ja nauratti se, että tuo peilin nainen todellakin olin minä. Se sama nainen, joka henkisesti tunsi itsensä parikymppiseksi hottikseksi, mutta joka fyysisesti voisi alkaa vilkuilla ennemmin maksimekkojen kuin pikkubikinien perään.

Sitten jossain vaiheessa alkoi iskeä myös hirveä vitutus: miehet ne vaan komistuu vanhetessaan, niihin pukkaa sellaista punaviinin, sikareiden ja vanhojen nahkahuonekalujen kaltaista charmia, kun taas naisen habitus alkaa muistuttaa ajan hampaissa linttaan astuttua tekonahkakenkää tai työtasolle liian pitkäksi aikaa unohdettua keräkaalia. Paniikin omaisesti aloin miettiä, mitä tapahtuu omalle parisuhteelle, kun parikymppiset munahaukat yhtäkkiä tajuavat oman aviomieheni markkina-arvon (se pirulainen on alkanut vielä harmaantua sillai rikhardgeremäisen ihanasti).

En sentään täysin masentunut enkä lamaantunut. Keksin, että on alettava toimia nyt ja heti. Koska kuolema ja sitä edeltävä hidas jäkälöityminen uhkaa, on pistettävä pyörät pyörimään.
Lähdimme miehen kanssa ruskareissulle Lappiin, patikoimme ihania päiväreissuja ympäri tuntureita ja yhtenä iltana saunassa ilmoitin harkitsevani avioeroa. Mies joi oluensa tyynesti loppuun ja totesi, että mitä jos nyt vielä katteltaisiin.
Kävimme parisuhdeterapiassa, käänsimme seitsemäntoista vuotta kestäneen suhteemme pimeimmätkin kolkat päivänvaloon ja minä lupasin hengittää syvään.

Kirjoituskurssilla kevättalvella Helsingissä terapoin itseäni puskemalla paperille kaiken sen paskan, jota jostain syystä olin vuosia sisälleni kasannut. Konmaritin sieluni synkimmätkin sopukat pukemalla ne tekstien muotoon ja sitten päästin niistä irti.
Tunnustin, että vanheneminen pelottaa ihan helvetisti, vaikka sitä ei kai nyky-yhteiskunnassa ollut katu-uskottavaa sanoa ääneen.
En minä ollut valmis siirtymään siihen elämänvaiheeseen, jossa kukaan ystäväpiiristä ei enää mene naimisiin tai saa lapsia, vaan lähipiirin uutiset pyörivät sairauksien, kuoleman tai kansanedustajaehdokkuuden ympärillä.

Jossain vaiheessa kevättalvea tuli eteen se ajatus, että ehkä elämään on kuitenkin suhtauduttava juhlana. Päätin järjestää kunnon bileet nelikymppisyyden kunniaksi.
Ja hei, jos esiintyjiksi saa (Aitoon Kirkastusjuhlien pienellä avustuksella) mm. Anssi Kelan, Lauri Tähkän ja Atomirotan, niin kelpaa mulle!
Värkkäsin kutsut, leivoin mokkapalat ja kannoin laatikkokaupalla viinaa lapsuudenkotiini. Paikalle saapuivat tärkeimmät ihmiset, nostettiin maljat ja Kirkastuslippu ja loppuilta menikin sitten kylkiviiva-aistin varassa Kirkkareiden festarialueella.
Seuraavana aamuna, kun äiti keitti mulle kahvia ja tarjosi Panadolia keittiön yläkaapista, tuntui (kaiken sen kankkusen keskellä) tosi hyvältä : Minä olen edelleen lapsi ja äiti on äiti. Joku hoivaa minuakin, vaikka olenkin aikuinen. Salaa olin myös hieman ylpeä itsestäni, että tässäkin iässä osaa vielä heittää vaihteen vapaalle ja antaa festarifiiliksen viedä.

Synttärijuhlien (krapulan) jälkeen heräsin ihmisenä uudestaan. Ikäkriisi oli kaukainen muisto vain! Huomasin seisovani onnellisena, ikääntyneenä, mutta edelleen ihan suht hemaisevana naisena rakkaan aviopuolisoni rinnalla. Minä hengitin, parisuhde hengitti, elämä hengitti. Alkoi tuntua taas hyvältä, sellaiselta omalta itseltä.
Huomasin, että olen entistä enemmän se Tiina, joka olin parikymppisenä, rypyistä ja selluliitista viis. Se, joka tanssi isosiskon poikaystävälle alasti sambaa, syöksyi sammutusauton kyydissä pelottomana tulipaloihin, veti pari mustikkasiideriä liikaa Samelin tupareissa ja söi yhteen menoon kolme nuotiomakkaraa Riisitunturin päiväpatikalla (miehelle jäi yksi...tyytyi siihen...pakkohan tämän on olla tosirakkautta). Olin vuoden aikana luonut nahkani uudelleen, kaatanut elämän leegopalikat lattialle tarkasteltavaksi ja järjestellyt ne samat palikat uudelleen mieluisampaan järjestykseen. Prosessi oli kivulias, mutta ehdottoman tarpeellinen. Vähän kuin viisaudenhampaan poisto.

Ja entäs ne kymmenen vuoden päässä siintävät viiskymppiset? Siihen mulla on mietittynä jo suhteellisen pätevä ratkaisu.
 Itseäni ja aviopuolisoani suojellakseni sekä kriiseilyä välttääkseni olen aloittanut tiedustelut, löytyisikö Venäjältä mitään firmaa, joka vetäisi mut syväjäähän vuosi ennen juhlapäivää. Siitä sitten synttäripäivänä pienen sulattelun kautta kuoharilasi käteen, kukkaseppele päähän ja Kirkastusjuhlille festaroimaan!
Mä en pelkää!