Paidan alla
Aikuinen on asiallinen, vastuuntuntoinen,
järkevä.
Kun aikuinen saa lapsia, hänestä tulee
vielä vastuuntuntoisempi ja järkevämpi,
suorastaan niin, että hän itsekin puutuu.
Mitä aikuinen tekee paitansa alla
roihuavalle elämälle?
(Kaisa Raittila)
Neljäkymmentä on pelottava ikä. Siinä iässä ihmisestä tulee se, joka hän on.
(Charles Peguy)
Vuosi sitten se jysähti tajuntaan: ihan massiivisen järkyttävä ikäkriisi.
Kaikki lähti liikkeelle näin jälkikäteen ajateltuna siitä, kun hyvän ystäväni isä kuoli lyhyehkön mutta vakavan sairauden jälkeen. Yhtäkkiä huomasin miettiväni, mitä on tapahtunut tässä välissä. Viimeisen muistikuvan mukaan salakuljetimme viisitoistavuotiaina pussikaljaa hänen huoneensa ikkunasta sisään, ja nyt seisoin suruvalittelukukat kädessäni heidän eteisessään.
Tuntui, että elämä oli vyörynyt vauhdilla ylitsemme ja nuoruusvuosien huoleton huuma forever youngeineen oli peruuttamattomasti menetetty.
Omassa horisontissa alkoi häämöttää lisäksi nuo maagiset luvut neljä ja nolla. Ja vaikka kuinka nykypäivänä toitotetaan, että neljäkymmentä on uusi kaksikymmentä, niin ei se vaan ole.
Tajusin sen viimeistään silloin, kun seisoin viime kesänä alasti peilin edessä Ranskassa armottoman paljastavassa eteläeurooppalaisessa auringonvalossa ja katselin vartaloani: raskausarpien raidoittamaa lantionseutua ja tissejä, pakaroihin ilmestynyttä kumpareikkoa, kaulan roikkuvaa ihoa ja silmien ympärille ilmestyneitä ryppyjä.
Samaan aikaan itketti ja nauratti: itketti se seikka, että parikymppisenä tuhlasin ihan vakavalla naamalla useita kymmeniä euroja selluliittivoiteisiin joita lätkin silloin silkinsileisiin pakaroihini, ja nauratti se, että tuo peilin nainen todellakin olin minä. Se sama nainen, joka henkisesti tunsi itsensä parikymppiseksi hottikseksi, mutta joka fyysisesti voisi alkaa vilkuilla ennemmin maksimekkojen kuin pikkubikinien perään.
Sitten jossain vaiheessa alkoi iskeä myös hirveä vitutus: miehet ne vaan komistuu vanhetessaan, niihin pukkaa sellaista punaviinin, sikareiden ja vanhojen nahkahuonekalujen kaltaista charmia, kun taas naisen habitus alkaa muistuttaa ajan hampaissa linttaan astuttua tekonahkakenkää tai työtasolle liian pitkäksi aikaa unohdettua keräkaalia. Paniikin omaisesti aloin miettiä, mitä tapahtuu omalle parisuhteelle, kun parikymppiset munahaukat yhtäkkiä tajuavat oman aviomieheni markkina-arvon (se pirulainen on alkanut vielä harmaantua sillai rikhardgeremäisen ihanasti).
En sentään täysin masentunut enkä lamaantunut. Keksin, että on alettava toimia nyt ja heti. Koska kuolema ja sitä edeltävä hidas jäkälöityminen uhkaa, on pistettävä pyörät pyörimään.
Lähdimme miehen kanssa ruskareissulle Lappiin, patikoimme ihania päiväreissuja ympäri tuntureita ja yhtenä iltana saunassa ilmoitin harkitsevani avioeroa. Mies joi oluensa tyynesti loppuun ja totesi, että mitä jos nyt vielä katteltaisiin.
Kävimme parisuhdeterapiassa, käänsimme seitsemäntoista vuotta kestäneen suhteemme pimeimmätkin kolkat päivänvaloon ja minä lupasin hengittää syvään.
Kirjoituskurssilla kevättalvella Helsingissä terapoin itseäni puskemalla paperille kaiken sen paskan, jota jostain syystä olin vuosia sisälleni kasannut. Konmaritin sieluni synkimmätkin sopukat pukemalla ne tekstien muotoon ja sitten päästin niistä irti.
Tunnustin, että vanheneminen pelottaa ihan helvetisti, vaikka sitä ei kai nyky-yhteiskunnassa ollut katu-uskottavaa sanoa ääneen.
En minä ollut valmis siirtymään siihen elämänvaiheeseen, jossa kukaan ystäväpiiristä ei enää mene naimisiin tai saa lapsia, vaan lähipiirin uutiset pyörivät sairauksien, kuoleman tai kansanedustajaehdokkuuden ympärillä.
Jossain vaiheessa kevättalvea tuli eteen se ajatus, että ehkä elämään on kuitenkin suhtauduttava juhlana. Päätin järjestää kunnon bileet nelikymppisyyden kunniaksi.
Ja hei, jos esiintyjiksi saa (Aitoon Kirkastusjuhlien pienellä avustuksella) mm. Anssi Kelan, Lauri Tähkän ja Atomirotan, niin kelpaa mulle!
Värkkäsin kutsut, leivoin mokkapalat ja kannoin laatikkokaupalla viinaa lapsuudenkotiini. Paikalle saapuivat tärkeimmät ihmiset, nostettiin maljat ja Kirkastuslippu ja loppuilta menikin sitten kylkiviiva-aistin varassa Kirkkareiden festarialueella.
Seuraavana aamuna, kun äiti keitti mulle kahvia ja tarjosi Panadolia keittiön yläkaapista, tuntui (kaiken sen kankkusen keskellä) tosi hyvältä : Minä olen edelleen lapsi ja äiti on äiti. Joku hoivaa minuakin, vaikka olenkin aikuinen. Salaa olin myös hieman ylpeä itsestäni, että tässäkin iässä osaa vielä heittää vaihteen vapaalle ja antaa festarifiiliksen viedä.
Synttärijuhlien (krapulan) jälkeen heräsin ihmisenä uudestaan. Ikäkriisi oli kaukainen muisto vain! Huomasin seisovani onnellisena, ikääntyneenä, mutta edelleen ihan suht hemaisevana naisena rakkaan aviopuolisoni rinnalla. Minä hengitin, parisuhde hengitti, elämä hengitti. Alkoi tuntua taas hyvältä, sellaiselta omalta itseltä.
Huomasin, että olen entistä enemmän se Tiina, joka olin parikymppisenä, rypyistä ja selluliitista viis. Se, joka tanssi isosiskon poikaystävälle alasti sambaa, syöksyi sammutusauton kyydissä pelottomana tulipaloihin, veti pari mustikkasiideriä liikaa Samelin tupareissa ja söi yhteen menoon kolme nuotiomakkaraa Riisitunturin päiväpatikalla (miehelle jäi yksi...tyytyi siihen...pakkohan tämän on olla tosirakkautta). Olin vuoden aikana luonut nahkani uudelleen, kaatanut elämän leegopalikat lattialle tarkasteltavaksi ja järjestellyt ne samat palikat uudelleen mieluisampaan järjestykseen. Prosessi oli kivulias, mutta ehdottoman tarpeellinen. Vähän kuin viisaudenhampaan poisto.
Ja entäs ne kymmenen vuoden päässä siintävät viiskymppiset? Siihen mulla on mietittynä jo suhteellisen pätevä ratkaisu.
Itseäni ja aviopuolisoani suojellakseni sekä kriiseilyä välttääkseni olen aloittanut tiedustelut, löytyisikö Venäjältä mitään firmaa, joka vetäisi mut syväjäähän vuosi ennen juhlapäivää. Siitä sitten synttäripäivänä pienen sulattelun kautta kuoharilasi käteen, kukkaseppele päähän ja Kirkastusjuhlille festaroimaan!
Mä en pelkää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti