Halkomäki: HÄN on täällä tänään!

Kona-Kaunokainen on herätetty talviunilta.  Niin virkeästi taittui taival ensimmäistä kertaa tänä keväänä että ihan mieltä lämmitti! Hitsi että mä olen kaivannut pyöräilyä, tai no, liikuntaa yleensäkin. Jotain muuta kuin puuduttavia vaunulenkkejä, jotka ovat olleet tämän omituisen talven ainoana vaihtoehtona. On ihanaa kun tulee oikeasti hiki ja olemattomissa lihaksissa tuntuu mukavaa poltetta, jeejeejee! No ei tässä kyllä vielä voi kauheasti reteillä, tänään oli vaan sellainen tunnusteleva tutustumisajo, näyttäydyttiin kylillä ja otettiin vähän mutaroiskeita runkoon lähimetsän kangaspoluilta. Raikas illan tuoksuinen metsä, hakkualueilla tuoreen puun tuoksu, kolme teertä polun reunan männyssä ja viileä viima kypärän alla. Vaan mää ja mun Kona! 




 Jonnekin kisoihinkin sitä pitäisi kai ilmoittautua. Että olisi oikein  jokin tavoite tälle kaudelle. Tahko mtb:lle lähden joka tapauksessa, ajoin tai en, jonkunhan ne tankkausmuonat on väännettävä. Tahkon rynkytysreitti ei tosin houkuttele, mutta siinä on oma kiero viehätyksensä. Mulle se ilo ei niinkään tule ajamisesta, koska mulla ei ole vaadittavaa kuntoa/tekniikkaa, vaan ilo tulee siitä, että selviää siitä reitin aiheuttamasta **tutuksesta! Kyllä. Sellainen henkinen masokisti asuu mun kypärän alla. Tiedän, että jos menen sinne ajamaan niin jo lähtöviivalla **tuttaa ankarasti. Merkillistä!
Syöte mtb taas tarjoaa sitä henkistä euforiaa, pumppaamo-osuutta ja loppunousua lukuunottamatta, ja siellä varmaan jokainen voi tuntea itsensä ihanasti oman elämänsä pyöräilykunkuksi. Syötteelle olisi vähän niin kuin pakko päästä!


Koska meikäläisen urheilijauralla ei tunneta käsitteitä peruskuntokausi, voimaharjoittelu, herkistely tai intervellitreeni, tarkoittaa se sitä että kunto on aina melko arvoituksellinen. Usein lähes olematon. Panostankin eniten siihen liikunnan riemuun.  Jotain tekniikkareeniä pitäisi kyllä ihan oikeasti päästä joskus vetämään. Mä olen sellainen vellihousukuski. Todella. Kun reitillä tulee vastaan joku haastava lutakko-kivikko -yhdistelmä, niin mä jo kaukaa katson että iiiik, mä en selviä tosta! Sitten mä valmistaudun kaatumaan ja sitten mä ajan siihen lutakko-kivikko -hässäkkään ja kaadun. Noin vain. Pitäisi osata ottaa enempi semmoinen yli että heilahtaa -asenne. Joskus se on onnistunut, usein miten ei. Ja sitten kun mulla on vielä tämä asentohuimausvika päässäni, monien muiden pikkuvikojen ohella, niin se ei ollenkaan helpota ajamista vähänkään haastavammissa olosuhteissa. On karmiva tunne, kun yrität itse kääntyä pyörällä oikealle mutta silti käännytkin vaan vasemmalle ihan väkisin. Se on OIKEASTI tosi kamalaa. Arvatkaa pystynkö ajamaan pitkospuita? Juu en. Vähänkö kypsyttää! Toistaiseksi en ole saanut tasapainotettua päätäni vielä sellaisiin asetuksiin ettei huimaus haittaisi ajamista. Ideoita?

Täältä kahden nasun ja yhden yrittäjämiehen pyörittämästä karusellista ei niin vain heittäydytä systemaattiseksi treenaajaksi, vaan silloin hikoillaan kun siihen on aikaa. Ja intoa. Viime aikoina into on ollut vaihteleva, tosin nousujohteinen, mutta aika melko olematonta. Yritänkin taas saada aikaiseksi jonkinlaisen parempi ihminen projektin, jolla laitan arkeni sellaiseen järjestykseen että homma toimisi vähän tehokkaammin. Että voisin ehtiä satulaan muutaman kerran viikossa, heilutella kahvakuulaa ja vaikka yrittää joskus hölkkäillä.  Jotain sellaista. Pienikin lisä liikuntaa olisi pala taivasta!

Tässä tekstiä naputellessani olen jo vetänyt kaksi palauttavaa sämpylää ja litran vihreää teetä. Okei, ja pari lakua. Palauttavaa. En muista koska viimeksi olisi ollut näin kiva fiilis! Mä tykkään kyllä kotiarjesta, mutta vielä enemmän mä tykkään kun saan siihen palasen jotain itsellenikin.

 

Mää, metsä ja maastopyörä. Mää oon niin liekeissä!!!