Halkomäki: AYV

Hei, olen Hanna ja olen yrittäjän vaimo.

Nykyään myönnän sen ihan avoimesti. On ollut aikoja, jolloin hipsin hiljaa takavasemmalle kun naisporukassa piti esitellä perheen yhteisiä lomasuunnitelmia. Tai livahdin keittiöön tiskaamaan jos puhe kääntyi romanttisiin perjantai-iltoihin kynttilänvalon, punaviinin ja sisäfilepihvien kombinaatiolla höystettynä. Valahdin kalpeaksi myös jos piti keskustella pariskuntien yhteisistä harrastuksista, kesäsuunnitelmista tai viikonloppulomista jonnekin ihanaan pieneen Keski-Euroopan kaupunkiin.
Olen pitänyt yhtä taloutta yrittäjän kanssa nyt kuusi vuotta, niistä viimeisimmän ihan vaimoihmisenä. Koko tämän kuusi vuotta olen hiljaa mielessäni miettinyt, kuka valopää onkaan keksinyt sanaparin yrittäjän vapaus. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Sitä, että voit valita teetkö tänään kaksitoista vai kuusitoista tuntia töitä? Tai voit valita pidätkö kesälomasi marraskuussa vai helmikuussa? Vai että syötkö lounaasi kahdelta, kolmelta vai et ollenkaan? Toki voit valita laitatko tänään siniset vai punaiset kalsarit ja minkä väriset raidat valitset tennissukkiisi, mutta siihen ainakin loppuu meikäläisen mielikuvitus siitä valinnan vapaudesta.
Yrittäjän vaimon elämä ei ole herkkua. Eikä ole kyllä sen yrittäjänkään, vaikka onhan siinä kai ne hetkensä. Kai?  

Edes lomalla luuri kiinni?

Ensimmäisen vuoden jaksoin narskutella hampaitani siitä, että mies oli töissä kuusi päivää viikossa. Perjantaina ei voinut riemuita viikonlopun alkamisesta, sillä lauantai oli vielä työpäivä. Ei siis punaviiniä. Ei leffailtoja. Ihan perus arki-ilta, paitsi että mulla oli se puolen kilon karkkisäkki kaverina. Lauantaina neljän aikaan kotiin saapui viikon väsyttämä mies, taskussa lottokuponki ja kädessä joku autolehti. Se söi, luki lehteä ja nukahti sohvalle. Sunnuntait menivät pitkillä päiväunilla ja liikuntaharrastusten parissa nopeasti ohi.  
Toisekseen kiristelin hermojani siitä, että perus työpäivä kesti aamu seitsemästä vähintään ilta seitsemään, usein kahdeksaan. Välillä oli jaksoja, ettei miestä näkynyt kotona ennen kymmentä. Ei kiva. Ensimmäisenä yhteisenä styylauskesänä tajusin, että jos haluan nauttia kesästä, teen sen yksin. Rättiväsynyt mies nukkui sunnuntaisin laiturilla tai jaksoi ajaa autolla Vehoniemen automuseoon jäätelölle. Muuten siitä ei juuri ollut näköhavaintoja. Lopulta toisena kesänä lomani ratoksi punkesin itseni väkisin rautakaupalle hanttihommiin multasäkkejä nostelemaan, siellä saatoin sentään pitkin päivää luoda romanttisia silmäyksiä toisinaan asiakkaan kanssa ohitseni pyyhältävään heilaani. Se oli vähän niin kuin sellaista työpaikkaromanssin tynkää, sanoisin. Illalla laitettiin kaupan ovet yhdessä kiinni ja oltiin yhtä myöhään kotona kumpanenkin. Kovin leppoisaa oli se! Myöhemmin huomasin, että Sirkesalon Akin laulun sanat olivat täyttä totta: annoin pikkusormen, se vei koko käden... Lomaa yrittäjä piti elokuussa viisi päivää; yleensä ajettiin kellon ympäri Ylläkselle, oltiin siellä kolme päivää ja ajettiin kotiin. Talven aikana oli pari viikon mittaista lomaa. Ja minähän olin silloin töissä, luonnollisesti.  
Muljahduksia silmämunissani aiheutti myös se, että yrittäjähelluni oli töissä jouluaattona, vappuaattona, juhannusaattona ja kaikkina pyhien välipäivinä jolloin muut lomailivat. Juhlapyhät se sitten nukkui, minä paistoin lanttulaatikoita, puhalsin ilmapalloja tai tein juhannusvihtoja.
Edelleen ketuttaa kuitenkin eniten se, ettei yrittäjä ole vapaalla edes olemattomalla vapaa-ajallaan. Puhelin soi ja se soi. Jos mies joskus pääsee kotiin pari tuntia normaalia aikaisemmin, se soi työasioita niin kauan kuin kauppa on auki, ja vielä siitä tunnin eteenpäinkin. Kun varsinainen kaupan kautta tulevien puheluiden ruuhka helpottaa ja soppalautanen on vihdoinkin lapioitu tyhjäksi, alkaa "kavereiden puhelintunti". Silloin kaverit soittelevat kysyäkseen löytyykö terassiruuveja ja mihin hintaan, voisiko huomenna tulla valitsemaan laattoja seitsemältä illalla ja heittäisikö kauppias rapiat 10 säkkiä sementtiä ohi ajaessaan heidän pihaansa. Tämä kavereiden puhelintunti saa meikäläisen aika raivokkaaksi siinä vaiheessa kun sen ajankohta on lauantai-ilta ja kello kahdeksan ja ollaan menossa saunaan. Tai sunnuntaina. Ja mikäli yrittäjä viettää vapaa-aikaansa kodin ulkopuolella, kuitenkin Pirkanmaan alueen sisäpuolella, saa hän vastata ruokaostoksillakin ohimennen kysymyksiin routaeristeen saatavuudesta tai betonimyllyn varaosista. Humalatilaiset ihmiset tulevat yöelämässä tekemään ennakoivia kauppoja tai kommentoimaan viisitoista vuotta sitten ostettua porakonetta, kuinka se jo nyt hajosi. Tämän takia yrittäjä perheineen pakeneekin lomanviettoon jonnekin, minne työasiat eivät kanna. Paitsi ehkä parin puhelun verran. Ihan hanurista on se, ettei kotona voi lomailla!!!

Kuusi vuotta ja jurppiminen on vähentynyt. Olen ehkä jo taantunut ihmisenä, tai sitten henkinen kasvuni yrittäjän vaimoksi on todella alkanut. Vielä pari vuotta sitten jaksoin uskoa että elämä siitä helpottuisi kunhan vaan saadaan palikat kohdilleen ja asiat rullaamaan. Uskoin, että jonakin päivänä saunan lauteilla meillä voidaan puhua muutakin kuin yritysasioita. Nykyään on usko koetuksella. Kerran avauduin fiiliksistäni ystävälleni Lispelle. Lispe oli tuolloin melko tuoreen yrittäjän suht tuore vaimo. Opettaja hänkin eli pitkät kesälomat ja miehensä yrityksen  kuumin sesonkiaika myös kesällä. Ja Lispellä oli  jo aivan samat fiilikset. Lispe tiesi ja ymmärsi. Jopa senkin, että mitä tarkoittaa kun yrittäjä lohduttaa kiukkuista vaimoaan sanomalla: vielä pari viikkoa niin sitten töissä helpottaa. Niin, se ei tarkoita mitään. Kun ei se helpota. Ehkä ikinä. Paitsi eläkkeellä. Tai haudassa. Ehkä. Toisiimme tukeutuen ja toisiamme ymmärtäen perustimme oman vertaistukiyhdistyksen: Anonyymit Yrittäjien Vaimot, eli AYV.  Toiveissa olisi anoa EU:n tukirahaa ja hankkia jostain vanha lasten kesäsiirtola tai tyhjä kartanorakennus järven rannalta, jonne kaikki me yksinäiset yrittäjien vaimot siis ainakin minä ja Lispe lapsinemme voisimme kokoontua viettämään parasta kesää sillä aikaa kun miehet paiskivat töitä. Sinne voisi sitten työllistää ne pari brasilialaista miespuutarhuria ilman paitaa ja ranskalaisen kokin.

Sittenköhän jo helpottaisi?