Puntari: Viikonlopun virkistyssektori

Viikonloppuna tuli vietettyä laatuaikaa oikein urakalla. Lauantaipäivä kului kivojen kollegojen kanssa koulussa veso-päivää viettäen, mutta heti iltapäivällä pakattiin mukulat mummulaan ja lähdettiin kohti Hämeenlinnaa.
Minä ja S lunastettiin mun äitienpäivälahja: liput Hämeenlinnan Verkatehtaalle Samuli Edelmannin konserttiin. Pikku bonuksena S oli buukannut vielä hotellihuoneen Hämptonista, joten jäätiin sinne ihan yöksi.

Samulin konsertti oli...no, Samulin konsertti. Heti ekasta sävelestä lähtien puski kyyneleet silmiin. Ensimmäinen puoliaika oli omistettu Vaiheet-levyn biiseille, jotka sattumoisin näyttelee mun nuoruudessa merkittävää osaa (siitä vähän myöhemmin...). Hotellin vessasta mukaan käsilaukkuun napatut nenäliinat tulivat siis tarpeeseen.
Toisella puoliajalla olikin sitten vuorossa kevyempää tuotantoa. Vaikka en mikään megaluokan Samuli-fani ole mielestäni ollutkaan (siis sellainen joka heittäisi konsertissa rintsikat lavalle), niin huomasin, että oikeastaan Samuli on yksi niistä artisteista, joita vuosien varrella oon kunnellut eniten.
Kesällä 2015 Samppa käväisi myös Kirkkareilla ja silloin työkiireiden keskellä ajattelin vain piipahtaa rokkiliiterissä kuuntelemassa pari biisiä. Toisin kävi, nauliuduin silloin kuin hypnotisoituna niille jalansijoilleni koko loppukeikan ajaksi. Samanlaista magiaa oli ilmassa lauantain konsertissa.

Konsertti tiivisti yhteen monta asiaa mun nuoruudesta. Asuin Hämeenlinnassa opiskelemassa vuodet 1999-2002. Kaupunki on siis entinen kotikaupunki, joka nyt 15 vuotta myöhemmin näyttäytyi jotenkin paljon elävämpänä ja kauniimpana.
S kierrätti mua autolla pitkin kaupungin sivukatuja ja perinnemaisemia ja sunnuntaina ajeltiin vielä entisille kotikulmille Myllymäkeen. Siellä seisoi edelleen vankasti paikallaan pieni vihreä kerrostalo, jonka kaksiossa asustelin ensin vuoden yksin ja sitten kaksi vuotta Hannan kanssa. Oi niitä legendaarisia lottakanttiinimuistoja, joita sinne liittyy! Mutta OMG myös sitä ahdistuksen ja itkun määrää, mitä kyseinen kämppä pystyisi todistamaan. Samulin Vaiheet-levyä kuunnellessa tuli itkettyä itsensä uneen kerran jos toisenkin, varmana siitä, ettei elämään koskaan ilmesty sitä suurta rakkautta.
Onneksi se pelastava ritarikin löysi lopulta tiensä oranssilla Skodallaan Myllymäkeen!

Sunnuntaina, pitkin yöunien, ähkyaamiaisen ja kiireettömän lehtienlukemisen jälkeen suunnattiin puolilta päivin Tiirinkosken tehtaalle, josta oon monista blogeista lukenut. S oli käynyt siellä kesällä tiedustelureissulla ja vohvelikahveilla ja suositteli paikkaa myös.
Ja vitsit miten ihana paikka olikaan! Vanhaan navettaan oli täydellisellä tyylitajulla tehty sisustusmyymälä, jonka valikoima oli monipuolinen ja meitsin makuun täysin sopiva (rahapussi oli ainoa, joka tästä reissusta kärsi...). Puodilla oli esillä ripaus joulua, ihania Odd Mollyn vaatteita, ruokaa sekä tilan omista antimista että maailmalta, astioita, kortteja, mattoja...
Kahvilan sisustus oli persoonallisen kaunis ja S:n ilmeestä päätelleen myös sen antimet maukkaita (itse kierin vielä hotellin aamiaisen jälkeisessä ähkyssä, joten jätin vohvelit väliin). Kahvittelun lomassa saattoi lukea sisustuslehtiä ja etsiä niistä inspiraatiota (paikka tosin sinänsä oli yksi iso inspiraatio!).
Kaiken kruunasi navetan vieressä laiduntanut highlander-karja. Melkoisia karvaturreja.
Omaan ostoskassiini päätyi tavaraa lähinnä tuliaisperiaatteella, mutta tuli sitä omaan kotiinkin hankittua keraaminen talolyhty ja pari pinoa joulukortteja.
Poiketkaa ihmeessä Tiirinkoskella, jos ajelette Hämeenlinnan seudulla.

Viikonlopun virkistyssektorin viimeisteli kotikirkossamme sunnuntaina illalla ollut Taize-messu. Taize on uskonnollinen yhteisö Ranskassa, ja taize-messussa lauletaan tuon yhteisön lauluja ja itse messun kaavakin poikkeaa tavanomaisesta. Tässä messussa annetaan aikaa musiikille ja ajattelemiselle, hiljaiselle mietiskelylle. Saarnaa ei esimerkiksi ole ollenkaan. Laulujen melodiat ovat superkauniit ja meidän kotikirkon tunnelmavalaistus ja kauniit alttariasetelmat auttoivat mieltä rauhoittumaan.
Olin itse messussa esilaulajan roolissa seurakunnan kuoromme kanssa, mutta kyllä vaan omakin tunne-elämys oli jotain ihan muuta kuin "tavallisessa" kirkossa käymisessä. Jos joskus pääsette kokemaan Taize-messun, niin menkää. Suosittelen.

Näiden virkistävien viikonlopputunnelmien jälkeen talviaikaan siirtyminen ja marraskuun vastaanottaminen tuntuu aavistuksen verran kevyemmältä.
Ja jos silti kuuppa uhkaa kiehua tai synkkyys vallata sielun, aina voi palautella mieleen nämä ohjeet
:-)

Puntari: Uskomaton juttu?

"Mä olen Tiina ja mä olen tapakristitty".
Sanat kaikuivat pitkin opettajankoulutuslaitoksen valkoisia seiniä kuin missäkin alkoholistiparantolassa. Oli aloiteltu opiskeluihin kuuluvaa uskonnon kurssia ja kaikkien piti kertoa esittelykierroksella suhtautumisestaan uskontoon ja uskomiseen.

Tapakristitty kuvasi silloin parhaiten sitä, mitä uskomisesta ja kirkosta ajattelin. Pinnan alla oli kytenyt jo jonkin aikaa ajatus, että pitäisiköhän mennä ja erota kirkosta. Mitä muuta kirkko ja seurakunta tarjosi, kuin luutuneita ikiaikaisia tapoja ja tiukkapipoista menoa? Siis ihan jotain muuta kuin mitä parikymppinen opiskelijaneito elämäänsä tarvitsi.

Muistan, kuinka vastenmieliseltä jo rippikoulu tuntui. Meille tuli nuoreniltaan puhumaan yhden srk-työntekijän täydellinen tytär, joka kaiken lisäksi oli löytänyt Jeesuksen. Mua ällötti, vaikka salaa olin ehkä eniten kateellinen. Tuolle tyypille, jolla jo muutenkin on kaikkea, ilmestyy sitten vielä joku pyhä henkikin!
Rippileiri oli henkistä kärsimystä alusta loppuun saakka ja ensimmäisten ehtoollisviinien kulauttamisen jälkeen olin erittäin onnellinen, että velvollisuudet seurakuntatoiminnassa oli täytetty.

Kyseenalaistin koko kirkkohihhuloinnin vahvasti opiskeluvuosieni ajan. Kun kaverini vauva kastettiin, kysyin häneltä tiukkaan sävyyn miksi? "Se nyt vaan on tapa, vähän niinku juhannuskännit" vastasi kaverini. Hyvien naurujen lisäksi sain syyn pohtia omaa uskomistani tai uskomattomuuttani vielä lisää.

Kirkosta eroaminen kuitenkin jäi. En vaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikojen tiimellyksessä tapasin myös mukavan miehen, jonka kanssa suhde alkoi syventyä joksikin vakavaksi. Alettiin ajatella pysyvämpää sitoutumista, avioliittoa. Hääpäivä lyötiin lukkoon, kirkko ja pappi varattiin. Niin, koska se on tapa...

Aviovuodet vierivät. Seikkailut maailman merillä jatkuivat. Tuli syksy 2006. Istuin silloisen työpaikkani liikuntasalin lattialla kuuntelemassa gospel-muusikko Pekka Simojoen konserttia. Konsertin loppupuolella mulle tuli yhtäkkiä ihan valtavan hyvä ja rauhallinen tunne. Sellainen käsittämättömän luottavainen olo, että tapahtui tässä maailmassa ihan mitä tahansa, pohjimmiltaan kaikki on hyvin.
Takana oli silloin äärimmäisen raskas vuosi. Isäni oli sairastunut vakavasti ja käynyt läpi rankan leikkauksen ja syöpähoidot, mies joutunut liikenneonnettomuuden myötä yli puolen vuoden sairaslomalle, oltiin aloitettu ja saatettu loppuun yksi maatalon remontti ja siinä sivussa kannettu vielä yhtä suhteellisen raskasta henkilökohtaista murhetta. Oltiin liikuttu monessa mielessä henkisen jaksamisen äärirajoilla.
Simojoen konsertin jälkeen hyvä olo jatkui ja tunne siitä, että tällä maapallolla meitä pitää turvassaan jokin suurempi juttu, vain vahvistui. Elämässä kääntyi tietyllä tavalla uusi sivu. Ihan konkreettisestikin, sillä murheiden pilvi haihtui yltämme tehtyäni vain muutama viikko konsertin jälkeen positiivisen raskaustestin.

Suhtautumiseni uskoon ja uskomiseen, ylipäätään seurakuntaan, on muuttunut aika ratkaisevasti viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Lasten syntymisen myötä kodissamme vietettiin kastejuhlia (ei pelkästään, koska se on tapa, vaan koska halusimme niin), löysin mukavaa toimintaa seurakunnan perhe- ja lapsikerhoista ja sittemmin ystävien houkuttelemana myös seurakunnan kuorosta.
Ihaninta on ollut huomata, että seurakunnassa ei tarvitse olla yhtään hihhuli, vaan saa olla oma entinen itsensä.   Minun tapani uskoa on ihan yhtä arvokas kuin jonkun muun tapa. Vaikka sitä ei joka ilta menekään kädet ristissä nukkumaan, niin sekin riittää, jos joskus vaikka lenkillä hölkötellessään tai mettässä patikoidessaan muistaa luoda pari mukavaa ajatusta yläkertaan. Pohjimmiltaan itse ajattelen kristittynä olemisen olevan lämpöä ja hyvyyttä läheisiä kohtaan, ei mitään sen suurempaa tai mahtipontisempaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna murrosiän ja varhaisten aikuusvuosien kapina ja kyseenalaistaminen kuului kai niihin ikävuosiin. Jos muistelen lapsuuttani, silloin elin vahvasti mukana seurakunnan kerhojen ja myöhemmin alaluokkien uskontotuntien Raamatun kertomukset. Pääsiäisen ja joulun ihmeet olivat mielestäni maailman kauneimpia kertomuksia silloin, ihan niinkuin ovat tänäkin päivänä.
Yhä edelleen uskon, että satoja vuosia sitten talliin syntyi pieni lapsi ja paimenien eteen kedolle ilmestyi enkeli ilmoittamaan tämän ilouutisen.
Sen tarinan äärelle on hyvä hiljentyä tähänkin jouluun.