Halkomäki: Kun rakastuu ihan melkein vahingossa...

 

"Elämä on arvaamatonta.

Koska tahansa voi tapahtua jotain ihanaa."

 

 

 

 

Nyt plokiin mätkähtää sellainen historiallis-matkailullinen setti. Näistä maisemista on ennenkin kuultu ja tullaa vieläkin kuulemaan. Kaikilla matkoilla on kuitenkin alkunsa:

Marraskuussa 2003 lähdin koulumme Comenius-projektin merkeissä vierailulle Nizzaan, missä sijaitsi yksi kolmesta ystävyyskoulustamme. Kukaan muu opettajista ei oikein halunnut lähteä, joten minä uhrauduin, hehheh.  En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Ranskassa, saatikka Nizzassa, joka kuulosti minun silmissäni vähän sellaiselta jetset -paikalta. Jostain kumman syystä en sitten paneutunut tulevaan matkakohteeseeni koulun projektitöitä lukuun ottamatta oikeastaan ollenkaan, ja muistankin sen ällistyksen ryöpyn, kun lentokoneen ikkunasta näkyi huojuvia palmuja. PALMUJA! Ranskassa kasvaa palmuja!
No, maalaistytölle selvisi aika monta muutakin ällistyttävää asiaa Nizzasta ja elämänmenosta siellä. Muutaman päivän mittaisen ja tiukasti ohjelmoidun vierailun aikana ehdin rakastua marraskuiseen +25c lämpötilaan, paikalliseen ruokaan ja viiniin, historiallisiin tarinoihin, arkkitehtuuriin, mereen ja sen kiviseen rantaan, huviloihin, Alppien jylhään profiiliin, kahviloihin, keskiaikaisiin mukulakivikatuihin, laventelin ja rosmariinin tuoksuun, valkoisiin pitsipäivänvarjoihin, oliiveihin, kenkäkauppoihin, saippuakauppoihin, kukkatoriin ja antiikkimarkkinoihin ja...ja...ja. Rakastuin. Todella. Ja myös siihen vieraanvaraisuuteen, jota kollegat meille sydämestään tarjosivat.

 

Toukokuussa 2006 pääsin taas työreissulle Nizzaan, saman projektin päätöstapaamiseen. Pääsin Alpeille nauttimaan lounasta hulppeissa maisemissa, pääsin Monacoon katsomaan formulasirkuksen rakentumista, ajamaan katuradan ympäri ja ihmettelemään kilpa-autoja suurten rekkojen uumenissa. Cannesin elokuvajuhlilla kävimme ihmettelemässä punaisia mattoja, valtavia fanilaumoja, turvamiesten volyymiä ja hulppeita puitteita rannalle rakennetuissa olohuoneissa. Pääsin myös kokemaan palasen tavallista nizzalaista arkea, kun majoituin hotellin sijasta erään opettajapariskunnan luona heidän kodissaan. Rakastuin Nizzaan yhä syvemmin.

 

 

 

 

 

 

Kun kevällä 2011 meille tarjoutui Tiinan kanssa mahdollisuus lähteä kaksistaan hummailemaan jonnekin pikku lomalle, halusin ehdottomasti viedä Tiinan Nizzaan. Tiesin, että sekin viihtyisi siellä! Ja viihtyihän se. Missään muualla kun ei pysty juomaan kannullista talon viiniä ilman hitaita silmiä!!! Nyt Tiina perheineen hinkuu sinne alvariinsa. Minä olin siellä juurikin syyslomalla perinteiseen tapaan Maijan ja Liisin kanssa. Kaksi ystävääni, entistä työkaveria. Oltiin hoodeilla samaan aikaan kun Tiinankin perhe. Meidän porukalla reissu oli neljäs, tosin minä olen ollut yhdeltä reissulta pois pienimmän käkikellon syntymän vuoksi. Tämä kotiäidin lakisääteinen vuosiloma pitää ihmisen järjissään ja takaa edullisemmat ryppyrasvaostokset. Ja kummilapsille ihanat kuusenkoristeet joululahjaksi. Aurinkoinen fiilis lomalta säilyy pitkälle talveen!

 

 

 

 

 

 

Aina Nizzaan on vaan yhtä ihana mennä! Minulla visiittejä on takana seitsemän. Tiedän, kuulostaa ihan perinteiseltä suomijunttituristilta matkustaa kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan, mutta Nizza tarjoaa aina jotain uutta. Ja kyllä mä muuallakin olen tässä välissä käynyt... Se on jotenkin ihanalla tavalla aivan jotain muuta kuin rakas Suomi. Tai Helsinki. Tampere. Turku. Siitä on helppoa ja edullista matkustaa päiväreissuja ympäriinsä, ja sinne voi mennä samaan aikaan sekä kaupunki-, ranta- ja vuoristolomalle. Siellä syö ja juo edullisesti kun tietää missä kannattaa käydä. Siellä on ihanaa vaan istua kahvilassa ja nauttia auringosta ja ihmisvilinästä tai kävellä vanhan kaupungin torilla ja kujilla. No, mitäpä sitä selittelemään, se pitää itse kokea!

Kuvat ovat syysloman reissulta Villa Ephrussista Nizzan kupeesta.
Aivan uskomattoman hieno paikka, kannattaa käydä jos hoodeilla liikkuu!

 Enpä olisi uskonut, että yksi sattumalta kohdalle osunut työmatka voi tuoda elämääni jotain noin ihanaa. Paitsi Nizzan, myös ikuisia ystäviä sieltä.

Elämä on arvaamatonta!

PIN BON!

Puntari: Ei mikään oo niin ihanaa...

...kuin kulkea öisiä katuja
kevätaikaan
kun maa alkaa tuoksua...

Ei voi mitään, mutta mulle Tommi Läntisen Kevät ja minä on se yksi ja ainoa oikea kevätbiisi. Se, joka saa hymyn korviin ja sydämen pamppailemaan riemusta: taas yksi synkkä ja kylmä talvi selätetty ja valo alkaa voittaa.

Biisiin liittyy toki paljon kivoja muistoja. Muistan kuinka minä ja Hanna laulettiin sitä Lahdessa klo 3 yöllä, kun käveltiin (hiukan jatkoille venyneistä) iltariennoista kohti kotia. Mulla oli päällä mun kobrahousut (jotka löytyy vieläkin vintistä ja joihin en todellakaan enää mahdu!) ja oltiin nuoria ja nättejä ja onnellisia. Elämä edessä, Lahden yö takana. Lumet oli just sulaneet, yö ei ollut enää säkkipimeä, vaan siinä oli jo aavistus seuraavan aamun valosta. Tulevaisuus oli täynnä määrittelemättömiä valintoja ja lukuisia mielenkiintoisia ovia. Oi niitä aikoja!!!

Yleensä keväällä ahdistun ja nytkin oon pelännyt sitä kurjaa tunnetta saapuvaksi. Toisaalta viime keväänä ahdistus jäi väliin, kun oltiin kevät reissussa. Eihän siellä Nizzan maisemissa yksinkertaisesti voinut ahdistua. Sen reissun jälkeen aloin ymmärtää Suomen itsemurhatilastojakin. Jos meillä menee huonosti meillä MENEE huonosti: oloa ei ainakaan helpota puolen metrin hanki, nurkan takana vaaniva ainainen pimeys, taivaalta satava räntä ja nalkuttava puoliso.
Mitä ranskalaisilla sitten on? Vaikka menisi huonosti, heillä on aina aurinko, heillä on meri ja vuoret, laventelipellot, jumalaiset leivonnaiset, halpa viini ja kylän bistro, jonne voi vetäytyä nalkuttavan akan ulottumattomiin. Papparaiset pelaavat petanquee ja viheltelevät ohi lenkkeileville nuorehkoille naisihmisille ja teinit lojuvat toistensa sylissä puistoissa.
Tähän ei voi muuta kuin todeta entisen köksämaikkani Maijan sanat: Elämä on epäreilua!

Ihanaahan se on, ettei ahdista. Tänäänkin käänsin nokan kohti aurinkoa ja seisoin pihalla ajattelematta sen kummemmin mitään. Lupasin itselleni, että en stressaa ensi syksyn työkuvioista enkä mistään. Otan vastaan sen mitä tulee. Ja aina silloin, kun alkaa oikein ketuttaa, voin muistuttaa itseäni yhdestä asiasta:
Kesällä pääsen taas hetkeksi meren, vuorten, viiniköynnösten ja laventelipeltojen äärelle.
Elämä ei ole hassumpaa!

Puntari: Pariisi keskellä Kangasalaa

Heti aluksi todettakoon, että tässä jutussa pitäisi olla mukana ehdottomasti myös äänet, tuoksu ja lämpö!

Kangasalan Lepokodin ovella tulvahti meitä vastaan tänään nimittäin hurmaava vohveleiden ja kahvin tuoksu. Jo ulkokuistilla saimme toivotta bonjour kahdelle viehättävälle nuorelle neidolle, jotka ohjasivat meidät sisään kansainvälisen ravintolapäivän kunniaksi järjestetyn vohvelikahvilan tunnelmaan.

Vohvelikahvilan järjestelyiden takana olivat Kangasalan Pitkäjärven ja Pikkolan koulun ranskankielen valinnaisryhmien oppilaat. He keräsivät tempauksellaan rahaa ensi keväänä toteutuvaa leirikouluaan varten.
Ja kuulkaas, nämä leirikoululaiset eivät tyytyneet mihinkään tavanomaiseen! Ensinnäkin myyjät ja muu henkilökunta olivat pukeutuneet ranskalaisnäytelmien henkeen viimeistä piirtoa myöten.

Palvelua sai suomeksi tai ranskaksi ja myös kahvilan opasteet oli kirjoitettu molemmilla kielillä. Lepokoti sinänsä ympäristönä antoi loistavat puitteet kahvilalle.

Vohveleiden täytteet oli suunnitellut huippukokki Arto Rastas. Suolaiseksi täytteeksi sai valita joko savukinkkutäytteen tai aurinkokuivattutomaatti-vuohenjuusto-tahnan (luonnollisesti maistoin molempia). Makea vaihtoehto oli kirsikoita ja kermavaahtoa tai metsämarjoja ja kermavaahtoa. Trés bon!

Kahvittelun lomassa oppilaat kertoivat tarinoita itsestään, eli ranskaksi esittelivät "roolihahmonsa". Lisäksi saimme kuulla upean musiikkiesityksen.

Oppilaat pääsevät ensi keväänä viettämään 10 päivää Pariisissa, Nizzassa ja Etelä-Ranskassa sijaitsevassa ystävyyskoulussa. Tällaista toimintaa tukee kyllä erittäin mielellään! Uskon, että leirikoulu motivoi nuoria sekä ennen että jälkeen matkan. Ei muuta kuin bon vacance!

Puntari: Pyörällä Nizzassa

Talvella, kun kerrottiin meidän Ranska-suunnitelmista kavereille, multa kysyttiin miten sain Saken suostuteltua tuollaiseen reissuun. Että miksi juuri Etelä-Ranskaan? Suostuttelu oli itse asiassa helppoa: kerroin sille, että siellä on toooosi paljon maantiepyöräilijöitä. (Hannan kans kesällä -11 Nizzassa ihmeteltiin sitä väkimäärää, mikä suhasi rantateitä maantiepyörillään ja tietysti raportoitiin siitä kotijoukoille).

Reissun lähtökohtana oli siis se, että meidän ja kahden kuukauden vaatteiden lisäksi mukaan pitää pakata mahdollisimman paljon pyöriä. Lentokone suljettiin kulkuneuvona pois heti kättelyssä ja todettiin, että helpoin tapa saavuttaa kohde on ajella autolla halki Euroopan. Niinpä meidän Transportterille varattiin paikka Finnlinesilta  Helsinki-Travemunde välille.
Pakkaamisessa täytyi tietysti olla tarkkana: kaikki turha ylimääräinen jätettiin kotiin, mutta toki matkaan pakattiin mm. pilatesrulla, 3 kahvakuulaa ja viisi polkupyörää. Lähtöä tehtäessä tilanne oli hyvä: takakontissa oli tilaa vielä n. 50 cm katonrajassa, mikä tarkoitti sitä, että tuliaisiakin voitaisiin hankkia.

Minä ja likat tyydyttiin yhteen pyörään per naama, mutta Saken täytyi toki saada oma menopeli niin maantielle kuin maastoonkin. Mulla oli vanha Konani varustettuna kapeammilla renkailla, Sakella joku santakrutsi ja kupe. Tytöillä tietty normipyörät, millä kotonakin ajelevat.

Ranska osoittautui pyöräilymaana juuri niin hyväksi kuin oli ajateltukin. Nizzan ympäristö tarjosi sopivasti haastetta korkeuserojen muodossa. Meillä oli onneksi sellainen työnjako, että S kävi ensin tiedustelulenkillä ja kertoi sitten, minne mun kannattaisi / ei kannattaisi mennä. Suosikki lenkiksi mulle muodostui ajo läheiseen Aspremontin kylään. Meiltä oli sinne reilun 10 km yhtäjaksoinen nousu. Onneks maisemat oli niin hienot ja matkalla riitti hulppeita taloja ihailtavaksi, joten tavallaan sitä ylämäen kauheutta ei aina edes tajunnut. Takaisin kotiin tultiinkin sitten jarrut savuten ja pelkokertoimet huipussaan.

Legendaarisella Nizzan Promenadella kävin fillarilla vain kerran. Sinne oli meiltä vajaa 6 km matka, mutta kun sinne piti sukkuloida nopeatahtisen kaupunkiliikenteen seassa, niin meinasi käydä mulle vähän stressaavaksi. Promenadella ajelu olikin sitten ihan leppoissaa, kun siellä oli oma pyöräkaistansa.
Muutenhan Nizzassa pyöräilyväylät ovat aika tuntematon käsite. Kun lähti liikenteeseen, siellä todella oli liikenteessä. ONNEKSI pyöräily tuntui olevan kiinteä ja rakastettu osa paikallista kulttuuria. Kertaakaan en kohdannut vihamiehistä suhtautumista autoilijoiden toimesta, vaan tietä annettiin ja mutkateillä osattiin arvioida ajovauhdit niin, että siellä mahtuivat kaikki tienkäyttäjät kulkemaan. Tiukimmissa ylämäissä autosta saatettiin jopa avata ikkuna ja huutaa "bon courage" tmv. kannustavaa. Ja vaikka mä hinkkasin teitä vanhalla pyörällä enkä näyttänyt yhtään proolta, niin ohitse vilahtaneet tyypit (jotka näyttivät ajoasuineen ja pyörineen kuin suoraan Tour de Francelta eksyneiltä) aina moikkasivat tai näyttivät peukkua.

Sakke kävi ajelemassa maantiellä pitkiä lenkkejä ja testaamassa joitain legendaarisia nousujakin, joissa mm. Armstrong on aikanaan kuntoaan testannut. Lisäksi S röykytti Krutsillansa paikallisia vuorenrinteitä ylös-alas, sillä seurauksella, että kämmenluu murtui toisesta kädestä ja pyöräilyt oli muutamaksi viikoksi jätettävä ohjelmasta pois. Itse totesin sen, että maastopyörä olis ollut aika turha kapine mulla reissussa, sillä reitit olivat tosi haastavia joka puolella.

Tyttöjen kanssa pyöräily jäi vähemmälle kuin oltiin kuviteltu. Koska meidän talo sijaitsi jyrkähkössä rinteessä, olisi sieltä lähtiessä tarvinnut ajaa vaativa alamäki ja kotiin tullessa päästä se sama mäki ylös. Ei niin helppoa hommaa 4- ja 5-vuotiaiden kanssa. Pyöräilyä varten S löysi alueelta pari metsäistä puistoaluetta, joissa paikalliset viettivät viikonloppupiknikkejä ja joista löytyi tasaista aluetta pyöräilyyn ja pelailuun. Niinpä pakkasimme pyörät autoon ja kävimme näillä alueilla likkojen kanssa fillaroimassa.

Parasta reissussa oli tietysti se aikatauluttomuus, joka mahdollisti panostamisen kuntoiluun. Monesti vuoroteltiin lastenhoitoa niin, että toinen meni aamupäivällä liikkumaan ja toinen iltapäivällä. Ja jos haluttiin molemmat hoitaa treeni pois jo aamusta, niin S lähti usein pyöräilemään ja mä tein rankahkon kahvakuula/lihaskuntotreenin kotipihassa. Auringossa Välimerta katsellen sekin oli aika kivaa (myös naapureiden mielestä, jotka luultavasti eivät olleet koskaan kahvakuulaa nähneetkään).

Ai niin, ja oli Nizzassa ehkä maailman ihanin pyöräliikekin. Paikallinen Spessun store oli paitsi iso ja hyvä valikoimiltaan, niin siellä oli myös oma leikkinurkkaus lapsille! Mehän viihdyttiin siellä useampaankin otteeseen koko perheen voimin.