Mikä mua oikein vaivaa?
Syksy ja alkutalvi on ollut outo, siis kirjallisuusmielessä. Siinä missä aikaisempina syksyinä luen kirjoja liukuhihnalta, tänä vuonna ei ole oikein mikään kolahtanut. Koskaan aiemmin en oo jättänyt näin montaa kirjaa kesken kuin nyt. Ja vieläpä suosikkikirjailijoilta! Sori vaan Juha Itkonen, et saanut mua syttymään. Kiitti ja hei Cecilia Ahern, kerrontasi ei tällä kertaa kolahtanut. Tack onh adjö. Kirja kiinni ja takaisin kirjastoon.
Nyt jo vähän ahdistaa avata uutta kirjaa tai käydä edes kirjastossa. Mitä jos taas parin ensimmäisen luvun jälkeen totean, että kiitti mutta ei kiitti?
Jotain valonpilkahduksiakin sentään on. Helena Liikanen-Regnerin Maman Finlandaise -kirjan ahmin parissa päivässä, Jenni Pääskysaaren ja Mikko Kuustosen Isän tyttö - Tytön isä vanheni lukemattomien listalla vain jouluaaton ja päivän. Olisko tästä vedettävissä se johtopäätös, että tällainen realistisempi kirjallisuus nyt vaan iskee paremmin. Pää ei kestä kertomakirjallisuutta? Kovalevy täyttynyt tarinoista?
Uuteen vuoteen lähden muutenkin omituisin fiiliksin. Aikaisemmin tammikuun eka päivä on tuonut sellaisen raikkaan tuulahduksen henkisesti: Nyt kaikki on mahdollista! Pöytä on puhdas! Edessä on vaikka mitä kivaa ja ihmeellistä!
Tänä vuonna vuosi vaihtui, minä ja ajatukseni pysyimme samana. Ei kutkuttavaa jännitystä uuden kalenterivuoden kohdalla. Ei odotuksia, suunnitelmia, tavoitteita. Oikeastaan en edes tajunnut, että vuosi vaihtui.
Nyt kun aattelee taaksepäin viimeistä kymmentä vuotta, niin onhan tässä ollut omat pyörityksensä. Remontti ja kaksi lasta noin päällimmäisenä. Olisko tässä nyt kyseessä vähän sellainen olotila, kuin olisi kymmenen vuotta pyörinyt hurrikaanin silmäkkeessä ja tullut lopulta roiskaistuksi jonkun texasilaisen pellon laitaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti