Puntari: Äitiyden mysteerit

Yllätin kesällä itseni yhtenä päivänä itkemästä kodinhoitohuoneesta keskellä kirkasta päivää.
Jostain vintiltä löytyneen kesäkassin pohjalta oli ilmestynyt vihreä muumikuvioinen huivi, jota ripustin pesun jäljiltä kuivumaan pyykkitelineelle.

Huivin näkeminen nostatti tekojärven kokoisia kyyneleitä silmiini. Mieleeni lipuivat yhtäkkiä ne loputtoman pitkiltä tuntuneet kesäpäivät, kun tytöt olivat pieniä. Ne päivät, kun oli hirmuinen helle, levitin nöpönenärasvaa (Mairen nimitys aurinkorasvalle) pienille pullelle poskille ja kietaisin muumihuivin lapsen päähän suojaamaan auringolta. Ne päivät, jotka tuoksuivat vesimeloonille ja apilankukille, ne jotka täyttyivät uimakouluista, käsivarsikellukkeista ja rantaeväistä. Ne päivät, jotka hitaasti muuttuivat illaksi ja sain peitellä kaksi uupunutta lasta omiin sänkyihinsä.

Ja kaipaus, joka tuossa hetkessä noita elettyjä päiviä kohtaan nousi, tuntui pohjattomalta.

Lasten kasvaminen on yksi oman äitiyteni suurimmista mysteereistä.
Oikeasti noihin muistoihin nousseisiin kesäpäiviin on kuulunut myös raivareita, pissaisia pikkuhousuja, kutisevia hyttysenpuremia, ruvella olevia polvia ja yksi väsynyt äiti.
Jos jotain olen oppinut niin sen, että aika todellakin kultaa muistot.
Kun paneudun tarkemmin tuohon aikaan kun lapset olivat pieniä, muistan toki senkin, että joinain päivinä sitä vain toivoi selviytyvänsä seuraavaan päivään hengissä. Muistan toivoneeni, että lapset kasvaisivat ja minä pääsisin vähemmällä.
Ja nyt kun niin on käynyt, nyt kun ne osaavat tehdä itselleen voileivän jääkaapista, käydä itsenäisesti uimahallissa ja puhua kieliä, minä yhtäkkiä löydän itseni vetistelemästä ja kaipaamasta menneitä.

Oikeasti. Mitä hittoa?!

Tänä vuonna juhlimme hääpäivää, joka oli 14. Siinä samalla tulin paljastaneeksi Sakarille, että oikeastaan en tiedä yhtään, mitä meidän elämä on sitten, kun lapset muuttavat pois kotoa. Ja se voi tapahtua jopa jo kuuden vuoden päästä, jos täältä maalta lähtee johonkin erikoislukioon. Sillä en ole osannut luoda tuolle ajalle vielä ajatustakaan.
Enkä todellakaan ole valmis siihen.
Ja on ihan turha tulla sanomaan, että mitä sitä vielä murehtia.
Ettäs tiedätte.
Sillä minä kyllä murehdin.
Sanotaan, että lapsen kotoa muuttaminen on äidille surutyön paikka, kuin pieni kuolema.

Miten tuohon hetkeen sitten valmistautua?
Tärkeää on tietysti se klassinen hetkessä eläminen ja nauttiminen siitä, mitä on tässä ja nyt.
Mutta ehkä tärkeintä on se, että äidilläkin on pikkulapsivuosien jälkeen taas luotuna ihan oma elämä. Jokin, joka toimii turvatyynynä silloin, kun lapset pakkaavat tavaroitaan muuttolaatikoihin ja sulkevat kotioven perässään.

Tässä kesän aikana asioita on tullut prosessoitua paljon.
Kaipaus pikkulapsiajan idyllisiin kesäpäiviin on asettunut oikeisiin mittasuhteisiin, eikä tulevaisuus jonain muuna kuin 24/7 äitinä enää tunnu ihan niin pelottavalta kuin ennen.

Oikeastaan se tuntuu aika kutkuttavan kivaltakin ajatukselta. Ihan uudelta elämänvaiheelta.
Ja kun se aika koittaa ja olen (nykäsmatin sanoin) hyppyrinnokalla ihan up yours, minä aion hitto vie ponnistaa.
Pitkälle.