Halkomäki: Sisko sydänsydänsydän!

me

Telkkarissa on alkanut joku ihqu realitysarja siskoksista. Jostain kumman syystä meitä ei Tiinan kanssa ole kysytty mukaan! Ihmettelen sitä suuresti, mulla kun on kuitenkin olemassa maailman paras sisko. En yhtään tiedä minkälaista settiä sarja tarjoaa, mutta jotenkin rohkenisin väittää, että me oltais voitu tuoda siihen oma pikantti lisämme. Tämä tylsän tavallinen elämämme kun kätkee sisäänsä hetkiä, joissa ei aina ole tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Voisin hyvin kuvitella tuotantoyhtiön kuvaajat tärisemään loppukesän koleana täysikuun yönä Silmontien risteykseen syväpään suon reunaan, missä Tiina seisoo polviaan myöten turvehöttöisessä vedessä Nikoninsa kanssa ja huutaa kuin hinaaja. Minä juoksen siellä vähän kauempana harmaassa kapeaolkaimisessa mekossa niittyvillojen keskellä, huudan vähintään yhtä lujaa ja koitan huitoa ympärilläni inisevää mustaa hyttysten parvea pois kimpustani. Valtava keltainen kuu mullottaa taustalla. Lopputuloksessa näkyi kivasti ne hyttysten veriset läntit mun kasvoissani ja olkapäillä. Mutta hei, mageet kuvat tuli! Samaisen Tiinan villin taidekuvausinnostuksen vallassa seisoin kerran Sappeentien varressa erästä kallioleikkausta vasten mustissa, erinomaisen pienehköissä mustissa pitsialusvaatteissa. Siitä ohi körötteli eräs paikallinen papparainen tunturimopollaan. Jäi katsomaan taakseen niin että meinasi pyörähtää niskat ympäri. Meni ehkä noin kolme minuuttia kun jo ajeli sieltä takaisinpäin. Olipa nopea kauppareissu! Kulki siitä aika monta autoakin ohi ja vähän kauhuissani odottelin että koska joku soittaa poliisit, etenkin kun Tiina siitä pisti mua vielä kahlaamaan jonkun tilallisen heinäpeltoon. Itsensäpaljastelija tuhoamassa viljelijän satoa Sappeentien varressa ei ole kovin tavallinen näky!
Lukuisista Lapin reissuista saisi myös eksoottista materiaalia. Milloin ollaan tunturissa vyötäröä myöten jumissa hangessa ja eksyksissä. Milloin saadaan Rovaniemen baarissa lähestymisiä "haluatsä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?" -asetelmalla. Kirkastusjuhlat olisivat pullollaan sensaatiohakuista materiaalia.  Helsingin taannoisesta erotiikkamessujen reissusta tulisi todellinen maalaissiskokset maailmalla -huumoripläjäys. Vieläkin pyrkii vesi silmiin sitä muistellessa. Myös monenlaisia remonttitilanteita on ollut, missä punnitaan sekä naiseus että tyylitaju. Ihan oman kokonaisen jaksonsa olisi varmaan saanut myös siitä päivästä, kun tämä meidän viimeisin vauva syntyi. Tiinahan oli mukana sairaalassa ja itse siellä leikkauksessakin mun tukihenkilönä. Siellä se otti itsestään leikkaussaliselfieitä myssy päässä ja huulet tötteröllä samaan aikaan kun mulla verenpaineet lepatti jossain pakkasen puolella ja voin todella huonosti. Se kehitteli heti omat jutut ainoan huoneessa olevan miehen, sen vähän varttuneemman symppiksen anestesialääkärin kanssa, ja totesi myöhemmin olevansa siihen ehkä vähän ihastunut. Ja siinä vaiheessa kun kätilö ilmoitti vauvan olevan tyttö, me molemmat taidettiin ihan hysteerisesti vaan itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun kumpikin odotti sieltä kolmatta pippelisankaria saapuvaksi. Että miten tässä näin kävi? Myöhemmin mietin, että olikohan se meidän reagointi ihan normaalia?  Mutta ois näyttänyt varmasti hyvältä telkkarissa...

 

Mutta kaikkein parasta sisko on kuitenkin siinä ihan tavallisessa peruselämässä. Just siinä, missä niitä kameroita ei näy, ja mitä kukaan ei jaksaisi edes kuvata. Mä tiedän, että se on aina ottamassa koppia kun tarve vaatii, potkimassa persauksille oikealla hetkellä ja ostamassa hedelmähappokuorintavoidetta just silloin, kun mun naamani on harmaimmillaan. Se ei koskaan väheksy, mutta joskus kyllä kyseenalaistaa. Se tietää mikä on lerma, mikä töräle ja miksi minä en käytä enää keltaisia vaatteita. Sille voi soittaa ihan vaan sitä, että nyt se komppostori sitten jäätyi.  Huoliskohan se tuotantoyhtiö sellaista puhelua siihen sarjaan?

No, joka tapauksessa, sisko on aina sisko, ja aina paikallaan. Kaksi vuotta sitten juuri näihin aikoihin sain postissa tämän kortin. Tiinalta. Se tiesi, että mä kiikuin kahden vaiheilla opintojen aloituksessa. Hirveästi teki mieli toteuttaa pitkäaikainen haave, mutta hallitus ei ollut siitä kovin innoissaan. Oli huono aika ja kaikkea. Kun kortti tuli, kävelin siitä suorilta koneelle ja laitoin ilmoittautumisen kurssille menemään. Kiitti sisko! Nyt on paperit taskussa ja mennään jo jatko-opintoja.