Puntari: Yksi passiivisuusranneke, kiitos!

- Mä olen hukannut mun lenkkarit. Ja Garminin, tunnustin sunnuntaina mökillä Hannalle.

Oltiin juuri päätetty juoda aamukahvien sijaan aamukuoharit.

- Universumi yrittää nyt selkeesti sanoa sulle jotakin, Hanna tuumasi.

Ja oikeassa oli.

Oli kulunut nimittäin vasta viikko kesäloman alkamisesta. Sen viikon aikana oli ehditty jo parit yleisurheilukoulut, K-Plussa jalkapallokoulu, pentutreffit Espoossa (kyllä, meillä on koira!), päivä Särkänniemessä, jalkapallomatsi Valkeakoskissa ja niin edelleen. Ehkä olikin siis ihan hyvä, että ne lenkkarit oli hukassa tämän viikon ja lepäsin sen, minkä pystyin.

Oikeasti en ole kaivannut edes Garminia, tuota uskollista ystävää, joka mittaa ranteesta pulssini, laskee askeleeni ja ilmoittaa kuluttamani kalorit. On parempi ilman sitä. Jossain vaiheessa talvea totesinkin, että oikeasti kaipaisin ranteeseeni passiivisuusrannekkeen, joka pakottaa hidastamaan ja pysähtymään ja joka kehuu jokaisesta levätystä hetkestä.
Aktiivisuusranneke oli alkanut nimittäin ahdistaa, niinkuin moni muukin asia.

Se on jännä tunne, kun kovalevy korvien välissä täyttyy. Tavallaanhan sitä ei edes tunnusta itselleen, vaikka kaikki mittarit huutaa hoosiannaa. Sitä alkaa unohdella asioita ja tavaroita, tiuskia itselleen sisäisesti ja kaikki ennen iloa tuottanut alkaa menettää hohtoaan. Asioita tekee robottimaisesti, koska on pakko. Itselleen vakuuttelee koko ajan, että tää nyt on joku vaihe, joka menee pian ohi. Että pysähtyä nyt ei ainakaan kannata, eikä valittaa, sillä mitä musta sitten ajateltaisiin. Luuserin leima koristi omassa mielessä otsaa jo valmiiksi, ilman mitään syytä.

Voin helposti kuvitella, miltä rankasti työuupuneesta tuntuu. Sen on pakko olla todellinen helvetti. Itse uskalsin ja osasin hakea muutosta heti, kun aloin tunnistaa sen, että en enää tunne itseäni. Saimme työpaikalle työnohjausta, jonka yhdessä istunnossa sanoin, että koen olevani enää vain varjo siitä, mitä olen joskus ollut ja mitä voisin olla. Että en riitä kenellekään, en edes itselleni.
Samaan syssyyn sain lähetteen työterveyspsykologille, kun kävin joululomalla valittamassa outoja silmäoireitani työterveyslääkärille. Tällä ihanalla nuorella naislääkärillä oli aikaa kysyä, miten töissä ja elämässä noin muuten menee. Olin odottanut joululoman palauttavaa vaikutusta kuin kuuta taivaalta. Todellisuus oli kuitenkin sitä, että pari päivää ennen joulua kaatunut ja pahasti päänsä lyönyt anoppi taisteli samaan aikaan sairaalassa hengestään ja kannattelin siinä surussa ja epätoivossa koko perhettä koko loman läpi. Eipä siinä juuri voimavaroja kerätty. Ja tuo nuori naislääkäri näki silmistäni myös sen, naputteli lähetteen psykologille ja sanoi: Jos yhtään tuntuu siltä, varaat ajan.

Kaksi kuukautta mietin ja sitten varasin. Minut otti vastaan empaattinen ihana psykologi, jonka kanssa juttelimme tunnin. Ei pelkästään kuormittavista, vaikeista ja negatiivisista asioita, vaan myös niistä, joista koin saavani voimaa. Joissa koin onnistuneeni. Jo ensimmäisen kerran jälkeen lähdin töihin vastaanotolta levollisin mielin. Psykologi voimaannutti mut todellisesti sanomalla, että "sinut on Tiina palkattu työhösi opettamaan lapsia. Sinun tehtäväsi ei ole hoitaa esimerkiksi kuraattorin, poliisin, äidin, psykologin tai ystävän rooleja."
Kahden tapaamiskerran jälkeen totesimme, että meitsin mittaristo on kääntynyt väpättämään varovasti vihreälle. Että kiitos ja heippa!

Vasta toukokuussa tajusin, kuinka järkevä olin ollut. Osasin jopa vähän sisäisesti kehua itseäni. Jos olisin odottanut, että joku muu jossain vaiheessa muuttaa asioita puolestani, olisin varmasi päässyt henkisesti paljon pahempaan jamaan. Sellaiseen, josta ei toivuta parilla psykologikäynnillä ja kesälomalla. Olinkin ollut tajuamattani aika fiksu ja reipas, enkä yhtään luuseri.
Sen tajuamisen jälkeen oli kutkuttavan vapauttava fiilis lähteä kesälomalle (etenkin kun oppilaani muistivat minua ihanalla laululla kevätjuhlassa ja vanhemmat kiittivät yhteistyöstä: olin sittenkin kaiken sen riittämättömyyden keskellä riittänyt ja tehnyt jotain oikein).

Tänä kesänä en aio tehdä mitään (vaikka sitä ei ehkä alkutekstin luettelon perusteella voisi uskoa...). En ainakaan mitään pakollista. Olen raivannut kalenterin tyhjäksi Kirkastusjuhlia lukuunottamatta. Ei Jukolan viestiä, ei Tahko MTB:tä, ei mitään "perinteistä pakollista".
Aion tuulettaa nuppia täysin palkein joutilaisuuden ja suunnittelemattomuuden keskellä. Menen ja teen jos huvittaa. Kumma kyllä, nyt on tuntunut tosi kivalta mennä ja tehdä vähän kaikkea.

Ja ne lenkkaritkin löytyivät. Eilen kävin tekemässä kesän ekan juoksulenkin. Ilman garminia. Vaikka päivän aktiivisuustavoite ei ehkä täyttynytkään, tärkein tapahtui silti: pää ja sydän tuntuivat sen jälkeen hitsin kevyiltä! Askeleissakin oli ihan uudenlaista imua.