Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 

Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!

Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 

Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!

 

Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?