Halkomäki: Sanattoman sanoja

 

"parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia"

 

 

Joku viisas on kai näin joskus sanonut, kun tuo lause on painettu aforismikirjaan jos toiseenkin. Viime viikon lauantain perusteella allekirjoitan ajatelman, vaikkakin sillä lisäyksellä, että kyllä joistakin asioista joutuu vähän joskus maksamaankin. Tavalla tai toisella.
Koko kulunut viime viikko oli hirmuisen mukava ja tapahtumarikas. Siinä oli kuitenkin yksi ilta, jonka ajatteleminenkin nostaa edelleen ihokarvat pystyyn. Sitä iltaa olin odottanut koko kesän, ja Tiinan kanssa oltiin punottu juonikaaviot valmiiksi yhteistä reissua varten. No, ihan ainahan ei käy niin kuin haaveillaan...ainakaan meille.

Tampere Filharmonia järjesti Tampereen Sorsapuistossa ilmaiskonsertin, johtajanaan veikeä pörröpää Santtu-Matias Rouvali. Olihan sinne pakko mennä, tällaisen vanhentuneen ex-viulistin etenkin. Ja etenkin kun en ollut koskaan ennen nähnyt kokoonpanoa livenä. Saatikka Santtu-Matiasta. Lämppäribändi Lucretia and The Dumb Stuff Band kuulosti groovea, soulia ja funkia -teemallaan myös erinomaiselta setiltä. Tiinan kanssa kuviteltiin itsemme sinne Sorsapuiston aurinkoon viltille köllöttelemään kylmän kuoharipullon ja valtaisan eväskorin kanssa. Se se olisi jotakin ihan täydellistä! Mutta täydellistäkin voi olla niin monella tapaa, jopa ylitäydellistä, sen tämä lauantai osoitti.  Kävi nimittäin niin, ettei Tiina sitten päässytkään tulemaan sinne viltille.

Ajelin hyvissä ajoin iltapäivästä Tampereelle, vähän haikeilla mielin kylläkin. Aurinko paisteli pilvettömällä taivaalla. Käppäilin keskustaan ostamaan evästä picnicille; mansikoita, täytettyä croissanttia, kahvia, juotavaa ja karkkipussin. Joo. Panttereita. Hirvee nautinto mulle. Ja pari naistenlehteä. Olin päättänyt ottaa maksimaalisen ilon, levon ja autuuden irti näistä vapaista tunneista. Tosimarttahan olisi vääntänyt ne eväät itse, mutta ihan tositosimarttana valitsin kuitenkin sen oikotien onneen kun kerran mahdollisuus oli. Tuntia ennen lämppäribändin aloitusta valtasin hyvältä pelipaikalta tilan viltille ja mätkähdin vaakatasoon nauttimaan eväistä ja elämästä. Puisto alkoi täyttyä pikku hiljaa.

Lämppäribändi aloitti ja lunasti samojen tein kaikki odotukset. Letkeä meno valtasi puiston ja tasainen kuohuviinipullojen poksahtelu rytmitti tunnelman ihan jamitteluasteelle. Mässäsin mansikoita, lueskelin ja haaveilin syksyn tulevasta lomareissusta Nizzaan. Bändi pisti bileitä pystyyn ihan toden teolla ja välillä oli minunkin pakko nousta ylös vähän notkistelemaan päivän juoksu-urakasta jämähtänyttä lantion seutua. Tiinan kanssa vaihdeltiin tekstiviestejä olotiloista ja fiiliksistä ja lopuksi Tiina laittoi viestin:" Jos näet Santtu-Matiasta niin a) pörrötä sen tukkaa ja b) muista kutsua se meidän kans saunaan!?!" Roger!

Puolen tunnin tauko esiintyjien välillä täytti puiston äärimmilleen. Pienimmätkin vihreät kaistaleet vilttien välissä täyttyivät picnicporukoista, ja jotkut virittelivät jopa puiden oksiin roikkumaan sellaisen hempeän harsokatoksen, jonka alle kattoivat ranskalaishenkisen bistrosetin notkuvalla herkkupöydällä. Aika romanttista! Huikeasti olivat ihmiset panostaneet päivään, sillä tarjoilut vilteillä olivat ravintolatasoa ja juomavalikoimissakin löytyi. Väkeä oli lapsiperheistä kaveriporukoihin, nuorista iäkkäämpiin ja yksinäisistä fiilistelijöistä suuriin seurueisiin. Yhtäkkiä olo oli kuin ulkomailla! Ja kun Filharmonia aloitti, oli Sorsapuisto aivan tupaten täynnä. Nurmialueet täynnä, hiekkakäytävät täynnä. Kukaan ei päässyt liikkumaan yhtään minnekään.

 

Ihan rehellisesti sanottuna en oikein tiedä mitä Filharmonian konsertista kirjoittaisin. Ei siihen ole sanoja. Puitteina olivat lämmin ja tyyni suomalainen kesäilta, laskeva aurinko ja vehreä puisto kaupungin talojen ympäröimänä. Sen keskelle liki sadan soittajan orkesteri. Kapellimestarina ilmiömäinen nuori lahjakkuus. Laulussa Tampereen oma poika Tero Harjunniemi. Ohjelmana suosituimpia klassikoita. Ja kyllä se soi, Tampere Filharmonia. Se soi! Tiedättekö sen tunteen, kun ihmisestä tuntuu niin hyvältä, ettei sitä oikeasti meinaa kestää? Kun on ihan lamaantunut, että voiko tämä olla tottakaan, voiko olla mitään näin hienoa? Kun jokainen sävel porautuu rintalastan alle ja värisee siellä. Voi että. Minä olin niin onnessani siellä että meinasin haljeta. Ja samaan aikaan mua suretti taustalla se, ettei siinä viltillä vieressä ollut KETÄÄN, kenen kanssa jakaa se kaikki. Välillä vähän vaan vilkaista toista...tiedättehän?! Vaikka siinä ympärillä oli ne vajaa kymmenen tuhatta ihmistä seuraamassa samaa konserttia, mutta just siinä MINUN VILTILLÄNI ei ollut ketään. Onneksi apuun tulivat naapuriviltin ihanat opiskelijapojat. Konsertin puolivälissä eräs heistä pujahti viereeni kysymään, maistuisiko lasi kylmää roseta! Ja todellakin maistui! Ihanat pojat! Kiitos!

Konsertti vain huipentui loppua kohti Tero Harjunniemen tarjoillessa väliin tunnelmapaloja upealla äänellään. Miten sellainen ääni voikaan tulla ihmisestä niin vaivattoman oloisesti, niin syvältä ja soida niin kirkkaasti ja kuulaasti? En ymmärrä. Ja viimeisetkin ymmärryksen rippeet katosivat siinä vaiheessa kun ohjelmassa vuoroon tuli kolmiosainen sarja elokuvasta Star Wars. Tuntui että soitto täytti vähintäänkin koko universumin, sellaisella voimalla se vyöryi ja valtasi koko tilan. Kuinka kauas se ilmoja pitkin kiiri, voin vain arvailla. Vuoron perään kyyneleet valtasivat silmät, vuoroon kylmät väreet nostivat ihokarvat pystyyn. Koita siinä nyt jotenkin kestää se kaikki! Huikeiden tahtien hiljennyttyä ajattelin, että nyt oli pajatso tyhjennetty. Mutta mitä vielä. Tero kipusi lavalle ja lauloi yön musiikkia musikaalista Oopperan kummitus. Pökerryttävän ihanaa. Huh. Ihan taivaissa! Ja mitä vielä. Siihen ihan kaikeksi lopuksi orkesteri soitti yllätyksenä tangon Täysikuu. Voitte vain arvailla, tanssittiinko siellä puiston suurten puiden katveessa hiljaa poski poskea vasten? Kyllä. Siis monet muut tanssivat, minä en. Yhdestä tanssista siinä hetkessä olisin maksanut vaikka miljoonan. Niiltä opiskelijapojilta en tohtinut enää viinin lisäksi yhtä tangoa ruveta tinkaamaan, vaikka mielessä kyllä kävi. Oi, se olisi ollut jotakin. Ainutkertainen fiilis. Tunnelma. Musiikki. Kesäilta. No, kaikkeahan ei voi saada, ja minä olin jo saanut enemmän kuin pieni ihminen voi ikinä käsittää. Kun puisto lopulta hiljeni, jouduin ihan tosissani miettimään kantavatko jalat autolle asti. Ei niinkään se viini, vaan se kaikki muu...

Ilta Sorsapuistossa oli kyllä niin huikea kattaus, että se menee minun elämäni upeimpien iltojen kärkikolmoseen ihan heittämällä. Niin järisyttävän upea se oli. Leijuin. Leijun vieläkin.

 

Ja vaikka konsertti ilmainen olikin, jouduin siitä jonkinlaisen hinnan silti maksamaan. Tai siltä se ainakin tuntui, kun kotona yhden aikaan yöllä silmä poskella täyttelin kermakakkuja seuraavan päivän synttärijuhlia varten. Mutta se oli pieni hinta se...