Halkomäki: Armas Armas

 

 

Kuluneet kaksi päivää ovat palauttaneet uskoni ihmeisiin. Ja siihen, että kannattaa haaveilla.

Nuori tyttö ja sotapoika.

Seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten.

Kenttäpostikirjeitä.

Ajatuksia, haaveita, unelmia.

Toivoa, tunnelmia, tulevaisuutta.

Rakkautta paperilla.

 

Yhtäkkiä kirjeet loppuvat, eikä tyttö kuule pojasta enää koskaan.

Armas, mitä sinulle tapahtui?

Kirjeet kulkevat elämän mukana Suomesta Ruotsiin.

Tyttö lukee ne joka vuosi läpi.

Rakastaa salaa poikaa, jota ei ole koskaan edes tavannut.

Rakastaa. Ajattelee. Toivoo hyvää.

 

Seitsemänkymmentäkaksi vuotta myöhemmin ympyrä sulkeutuu.

Armas löytyy.

Uskomaton seikkailu. Olen elänyt kaksi päivää sellaisen tunnemyllerryksen vallassa, ettei hyvä tosikaan. Vuonna 2006 sain isotädiltäni nipun kenttäpostikirjeitä jatkosodan ajalta. Näistä kirjeistä kokosin artikkelin kotipaikkakuntani Veteraanimatrikkeliin otsikolla Rakkautta paperilla. Luettuani kirjeet läpi halusin heti lähteä etsimään Armasta, josko hän vielä eläisi. Villeimmissä unelmissani saisin viedä isotätini tapaamaan tämän herrasmiehen, vuosikymmeniä kirjeenvaihdon loppumisen jälkeen. En löytänyt Armasta. En seurakuntatiedoista, en yhteystiedoista. En mistään muualta kuin yliopiston kirjoilta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Artikkeli valmistui ja asia jäi. Silti unelma Armaasta jäi elämään mieleni syövereihin.
Veteraanimatrikkeli julkaistaan vihdoin tänä keväänä. Asian noustessa taas esiin nousi myös Armas jälleen mieleeni. Torstai-iltana luin vuosien tauon jälkeen näitä kenttäpostikirjeitä ja yhtäkkiä välähti: Facebook! Periksi en anna. Kyllä nyt yksi heinolalainen sotapoika on tästä maasta löydyttävä vaikka mikä olisi!!!


Nopeasti otin kuvat vanhoista valokuvista ja rustasin ilmoituksen Facebookkiin. Sydän väpättäen. Ei ota jos ei annakaan, ajattelin. Mutta kuitenkin oli mahdollisuus, että joku jossain jakaisin kuvan, ja joku jossain tunnistaisi. Kahden ensimmäisen tunnin aikana jakoja tuli yli kaksisataa. Aamuun mennessä yli tuhat! Olin pudota tuolilta! Facebookin viestikansio pursusi vihjeistä, tsempeistä, kommenteista ja myötäelämisestä etsinnöissä. Ensimmäiset Armakset olivat ehdotettuina jo samana iltana kun ilmoituksen laitoin. Lähdin heti tarkastamaan vihjeitä ja google kävi kuumana. Perjantaina minulle soitti Yle Lahden radion toimittaja ja pyysi haastattelua verkkosivuilleen. Olivat poimineet ilmoitukseni Facebookin virrasta jo puffanneet juttua lähetyksessä. Iltapäivällä jakoja Facebookissa oli yli 4500. Viestejä tippui kuin plussapalloja. Armaksia löytyi paitsi Lahdesta ja Heinolasta, myös Kanadasta, USA:sta ja vaikka mistä kesämökkinaapureista. Oli aivan käsittämättömän hienoa saada ihmiset mukaan sellaisella innolla etsimään kanssani meille kaikille täysin vierasta ihmistä. Moni kommentoi viestissään, Oi, miten romanttista! No, eikö vaan olekin! Seuraavaan aamuun mennessä jakoja oli jo yli 10 000!

Niin uskomatonta kuin se onkin, Armas löytyi. Ei enää elossa, mutta Armaksen elämäntarina kuitenkin. Hänen tyttärensä ja poikansa. Yhden vihjeen seurauksena yksi täysin hakuammuntana lähetetty sähköposti, ja se oli siinä. Vastaus. Hänen tyttärensä. Ihminen, jolle pöydälläni olevilla kenttäpostikirjeillä oli merkitys. Hän oli varmasti aivan yhtä hämmentynyt tilanteesta kuin minäkin.

Tyttö ja sotapoika olisivat voineet vielä tavata. He olisivat ehtineet tavata, jos olisin onnistunut etsinnöissäni silloin 2006. Se todella harmittaa minua. Se olisi ollut TODELLA JOTAKIN!
Mutta on tämäkin löytö myös todella, todella tärkeä. Paitsi minulle, niin erityisesti sille tytölle.

Sotapojan tunteista en tiedä, mutta tytön tiedän.

Rakkaus ei koskaan kuole.