Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

lauantai 24. tammikuuta 2015

Halkomäki: Armas Armas

 
 
Kuluneet kaksi päivää ovat palauttaneet uskoni ihmeisiin. Ja siihen, että kannattaa haaveilla.

Nuori tyttö ja sotapoika.
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten.
Kenttäpostikirjeitä.
Ajatuksia, haaveita, unelmia.
Toivoa, tunnelmia, tulevaisuutta.
Rakkautta paperilla.
 
Yhtäkkiä kirjeet loppuvat, eikä tyttö kuule pojasta enää koskaan.

Armas, mitä sinulle tapahtui?



Kirjeet kulkevat elämän mukana Suomesta Ruotsiin.
Tyttö lukee ne joka vuosi läpi.
Rakastaa salaa poikaa, jota ei ole koskaan edes tavannut.
Rakastaa. Ajattelee. Toivoo hyvää.
 
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta myöhemmin ympyrä sulkeutuu.
Armas löytyy.



Uskomaton seikkailu. Olen elänyt kaksi päivää sellaisen tunnemyllerryksen vallassa, ettei hyvä tosikaan. Vuonna 2006 sain isotädiltäni nipun kenttäpostikirjeitä jatkosodan ajalta. Näistä kirjeistä kokosin artikkelin kotipaikkakuntani Veteraanimatrikkeliin otsikolla Rakkautta paperilla. Luettuani kirjeet läpi halusin heti lähteä etsimään Armasta, josko hän vielä eläisi. Villeimmissä unelmissani saisin viedä isotätini tapaamaan tämän herrasmiehen, vuosikymmeniä kirjeenvaihdon loppumisen jälkeen. En löytänyt Armasta. En seurakuntatiedoista, en yhteystiedoista. En mistään muualta kuin yliopiston kirjoilta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Artikkeli valmistui ja asia jäi. Silti unelma Armaasta jäi elämään mieleni syövereihin.
Veteraanimatrikkeli julkaistaan vihdoin tänä keväänä. Asian noustessa taas esiin nousi myös Armas jälleen mieleeni. Torstai-iltana luin vuosien tauon jälkeen näitä kenttäpostikirjeitä ja yhtäkkiä välähti: Facebook! Periksi en anna. Kyllä nyt yksi heinolalainen sotapoika on tästä maasta löydyttävä vaikka mikä olisi!!!


Nopeasti otin kuvat vanhoista valokuvista ja rustasin ilmoituksen Facebookkiin. Sydän väpättäen. Ei ota jos ei annakaan, ajattelin. Mutta kuitenkin oli mahdollisuus, että joku jossain jakaisin kuvan, ja joku jossain tunnistaisi. Kahden ensimmäisen tunnin aikana jakoja tuli yli kaksisataa. Aamuun mennessä yli tuhat! Olin pudota tuolilta! Facebookin viestikansio pursusi vihjeistä, tsempeistä, kommenteista ja myötäelämisestä etsinnöissä. Ensimmäiset Armakset olivat ehdotettuina jo samana iltana kun ilmoituksen laitoin. Lähdin heti tarkastamaan vihjeitä ja google kävi kuumana. Perjantaina minulle soitti Yle Lahden radion toimittaja ja pyysi haastattelua verkkosivuilleen. Olivat poimineet ilmoitukseni Facebookin virrasta jo puffanneet juttua lähetyksessä. Iltapäivällä jakoja Facebookissa oli yli 4500. Viestejä tippui kuin plussapalloja. Armaksia löytyi paitsi Lahdesta ja Heinolasta, myös Kanadasta, USA:sta ja vaikka mistä kesämökkinaapureista. Oli aivan käsittämättömän hienoa saada ihmiset mukaan sellaisella innolla etsimään kanssani meille kaikille täysin vierasta ihmistä. Moni kommentoi viestissään, Oi, miten romanttista! No, eikö vaan olekin! Seuraavaan aamuun mennessä jakoja oli jo yli 10 000!

Niin uskomatonta kuin se onkin, Armas löytyi. Ei enää elossa, mutta Armaksen elämäntarina kuitenkin. Hänen tyttärensä ja poikansa. Yhden vihjeen seurauksena yksi täysin hakuammuntana lähetetty sähköposti, ja se oli siinä. Vastaus. Hänen tyttärensä. Ihminen, jolle pöydälläni olevilla kenttäpostikirjeillä oli merkitys. Hän oli varmasti aivan yhtä hämmentynyt tilanteesta kuin minäkin.

Tyttö ja sotapoika olisivat voineet vielä tavata. He olisivat ehtineet tavata, jos olisin onnistunut etsinnöissäni silloin 2006. Se todella harmittaa minua. Se olisi ollut TODELLA JOTAKIN!
Mutta on tämäkin löytö myös todella, todella tärkeä. Paitsi minulle, niin erityisesti sille tytölle.

Sotapojan tunteista en tiedä, mutta tytön tiedän.
Rakkaus ei koskaan kuole.


25 kommenttia:

  1. Wau, somen voima on uskomaton! Hienoa, että Armaksen tarina selvisi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, uskomaton! Vaikea vieläkään on ymmärtää että asia selvisi näin nopeasti! :)
      H

      Poista
  2. Upea juttu! Eipä jää kovinkaan monelle tänä päivänä moisia kirjeaarteita muistuttamaan eletystä elämästä. Rakkaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin!!! :) Ei jää oikein mitään jälkeä nykyisestä kommunikoinnista, se on harmi! Näköjään rakkaus voittaa kaiken :)

      H

      Poista
  3. Tälläiset tarinat auttavat meitä pysymään ihmisinä. Ihmisyys on kaiken olemassaolomme kivijalka. Kiitos kun jaoit myös tähänastisen lopputuleman. 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tämä ainutlaatuinen juttu! On ollut huikeaa miten ihmiset ovat eläneet tätä kanssani, ja tarina varmasti jatkuu vielä. Siitäkin sitten kirjoittelen kun kirjoitettavaa on! :)

      H

      Poista
  4. Hieno juttu, että asia selvisi ♡ ja varmasti tuolta pilven reunalta katsoo hymyillen eräs Armas. Kiitos sinulle hienosta työstä ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin toivon, että hän siellä jossain tätä hymyillen katselisi :) Somessa on hurjaa yhteisvoimaa, fb-jakoja on tullut jo yli 13 000!

      H

      Poista
  5. Ihana juttu! :) :) Voi miten elämä osaa ollakaan satuttavaa, milloin ihanilla, milloin surullisilla tavoilla ja monesti ne myös yhdistyvät, niinkuin tässä.

    VastaaPoista
  6. Hieno tarina! Olisi mahtava saada kuvianne ja tarinoitanne myös tänne:
    http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/01/22/milta-talvisodan-koti-ja-sotarintamalla-tuntui-jaa-sodanajan-kirjeita-ja-kuvia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarina on hurmaava! :)Täytyy kysyä tädin mielipidettä kirje/kuva-asiaan ja katsoa sitten mitä tehdään! Tosin ne kirjeet ja kuvat ovat jatkosodan ajalta.

      H

      Poista
    2. Ei se haittaa, vaikkeivät talvisodalta olekaan.

      Poista
    3. Täytyypä jutella asiasta tädin kanssa! :)

      Poista
  7. Aivan mahtavaa ja kiitos haastattelusta Lahden radiossa :-)
    Tuntui niin herkältä kun oma isä ja äiti ovat tavanneet kirjeenvaihdolla 1943, nyt molemmat jo nukkuneet pois, äitini pari vuotta sitten 98,5 v ikäisenä. Heidän kirjeenvaihtonsa olisi nyt luettavissa....en ole vielä tohtinut!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos kuuntelit! On hauska juttu että sielläkin olivat niin kiinnostuneita tarinasta! Kyllä tuollaiset kirjeet ovat oikea aarre, hienoa että ovat säilyneet tähän päivään asti. Ymmärrän että on aikamoinen kynnys lähteä niitä lukemaan, se laittaa liikkeelle suuria sisäisiä voimia... Mutta avaa myös portit ihan omaan maailmaansa! :)

      H

      Poista
  8. Ihanaa,vanha kirja sai tarinansa :) !

    VastaaPoista
  9. Hei! Ylen uutisista luin juttuasi ja mietin että mitähän sukua ollaan. Äitini mummu oli nimeltään Hilma Keino ja hänen veljensä Eino Keino, syntyneet Kuohijoella....oletkos tutkinut sukua? :) t: Petra Koskinen

    VastaaPoista
  10. Heippa! No mutta tämähän sattui! Eino Keino on isäni vaari, että sitä kauttahan me sukua ollaan! :)

    H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hienoa! Laitan facessa paremmin viestiä! Menee sit sinne "muut" kansioon... :)

      Poista
  11. Hei! Aivan upeaa, että Armas löytyi. Arvostan sitä, että lähdit uudelleen etsimään häntä. Kyllä Facebookista on paljon apua. Minua jäi mietityttämään se, miten Armaksen elämä eteni kirjeenvaihdon päättymisen jälkeen. Mitä tietoa saitte tyttäreltä siitä? T. Sonja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Armaksen elämä meni aika tavallista polkua: vaimo, perhe...muutti Kuopioon missä työskenteli toimittajana ja oman uutistoimistonsa parissa. Tarkempia kuulumisia vaihdetaan varmaan tässä kevään aikana kunhan tavataan kasvotusten :)

      H

      Poista
  12. Äidin kanssa on tässä kevään aikana palattu useaan otteeseen Armaksen etsimiseen ja löytymiseen ja muisteltu häntä. Kuinka kummallinen olikaan se tunne, kun huomasin ilmoituksesi facessa ja lähetin sen äidille, joka tunnisti heti kuvassa olevat kasvot :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin jännä miten tuollainen asia koskettaa...vieläkin minulla menee ihan kylmänväreet kun muistelen tuota ajanjaksoa ilmoituksen rustaamisesta Armaksen löytymiseen. Ja edelleen minua harmittaa se, etten ymmärtänyt käyttää tätä kanavaa jo aikaisemin etsimistarkoituksessa! :)

      H

      Poista