Halkomäki: Tyrmäystippoja

Heipsan! Vähän on ollut hiljaista täällä Maitolaiturilla viime päivinä. Sekä Halkomäessä että Puntarissa on ollut kaikenlaista pientä ylläripylläriä jotka ovat vieneet niin ajan kuin energiankin. Meillä lapset tulivat vuoron perään päiväksi kuumeeseen, jonka jälkeen nousi merkilliset näpyt jaloista alkaen aina alaselkään ja käsiin asti. Naamakin kukki. Niitä sitten ravattiin näyttämässä ensin neuvolassa, lääkärissä ja lopulta TAYSissa asti. Kaikki lääkärit olivat ymmällään. Kukaan ei osannut varmuudella sanoa mikä oli homman nimi. Viikko siinä meni kun esikoinen homman aloitti ja pikkuveli tuli muutaman päivän jäljessä. Ja minäkin olin päivän kovassa kuumeessa siinä näiden kahden välissä, mutta säästyinpä sentään näppylöiltä. Siinä samalla kotisairaalaa pyörittäessä piti yrittää ratkaista, lähdemmekö viikoksi pohjoiseen niin kuin olimme suunnitelleet. Ja sitten kun ratkaisu oli tehty, piti pakata. Siinähän se viikko sitten hujahti.


Mutta nyt ollaan taas täällä pohjoisen mukavuuskuplassa. JEE! Tänään kävin loman toisella hiihtolenkillä. Tähän aikaan keväästä laduilla ei ole vielä pahinta ruuhkaa, ja niinpä hiihtäminen itsekseen on ehkä suurin nautinto mitä tiedän. Tai oli. Latukoneen uralle on pesiytynyt uusi ilmiö, joka aikaisemmin on vaivannut vain niitä hulluimpia kevään kiimaviikkoja. HAJUVESI. Voi morjes! En vielä ole saanut oman ymmärrykseni piiriin sellaista järkevää syytä, mikä pakottaisi ihmisen laittamaan hajuvettä hiihtoladulle. Ja runsaasti. Itse en aamulla viitsi laittaa edes deodoranttia hiihtopuvun alle, sillä mökille palatessa odottaa samojen tein suihkukeikka. Raikkaat kainalot ladulla on aivan sivuseikka, silloin kun hikoillaan niin hikoillaan kunnolla! Mutta että hajuvettä...molemmilla hiihtokerroillani törmäsin tähän ilmiöön, tänään kuitenkin kolme kertaa. Ensimmäiseen edelläni hiihtävän tuoksupilveen joutuessani vihlaisi jo mukavasti tuonne vasempaan ohimolohkoon, toisella kerralla sekä oikeaan että vasempaan, ja kolmas kerta sitten toden sanoi; migreeninhän se pukkasi aluilleen. Onneksi olin jo lähellä mökkiä niin pääsin nopeasti nappaamaan särkylääkkeen. Mietin siinä hiihdellessäni viimeisiä satoja metrejä tykyttävä pää kainalossa, että onneksi tämä ei sattunut jossain takametsän ladulla. Puhelinkin oli pakkasesta pimeänä. Kuka mut olisi pelastanut? No Äkäslompolon VPK tietenkin!

Huomenna aion kiertää kaukaa ja varmuuden vuoksi hengitystäni pidätellen kaikki +50 vuotiaat yksin hiihtävät naiset punamustissa hiihtopuvuissa. Selkeä riskiryhmä. Pitääkö tässä ruveta vaatimaan jotain hajusteettomia latuja tänne Lappiin että uskaltaa lähteä vapautunein mielin ja ilman särkylääkkeitä hiihtämään? Tähänkö on tultu?