Halkomäki: Suuri on poissa

Halkomäessä on talven mittaan tapahtunut kaikenlaista ikimuistoista hässäkkää, mutta mikään ei vedä vertoja eräälle lauantaille. Aiheesta oli puhuttu jo vuosia. Pitäisi päästä eroon! Pitäisikö sille ottaa oma vakuutus? Kuka hoitaisi homman? Oli kytätty joka ikinen myrskypäivä ja jännitetty; kestääkö? Kaatuuko? Katkeaako? Lopulta eräänä marraskuisena lauantaina tulivat mystiset metsätyömiehet naapuritontilta, Marko ja Arttu. Pojat tekivät mahdottomasta mahdollisen. Melkoinen määrä erikoisvarusteita ja sahoja ja muita tarzanin tavaroita ja jättiläinen kohtasi voittajansa.

Meidän kotikuusi, sellainen kolmekymmentämetrinen. Vanha kuin taivas, vuosirenkaita löysimme 111 kpl. Komea kuin mikä, taisipa olla Aitoon korkein kuusi, oikein hyvä maamerkki jos meille opasti ihmisiä kylään. Niin komea kuusi, ettei sitä olisi millään raaskinut kaataa, siinä oli kuulkaa jotain ihan inhimillistä kun se vartioi meidän pihaa alhaalla tontin kulmassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Se oli ihan jo rakas mulle, kuului meidän porukkaan. Ja olihan se lintujen ja oravienkin koti. Että kyllä mulla oli ihan oikeasti haikea olo kun sen vanhuksen poikien käsiin luovutin. Edellisenä iltana kävin siltä pyytämässä anteeksi, että tällaiseen kaatoratkaisuun päädyttiin. Halattiin ja erottiin ihan sovussa. Lupasin, että oksien havuista tehdään nättejä joulukransseja ja halkopino tuo lämpöä meidän tupaan. Että lämmöllä muistellaan vielä pitkään.

Kisastudio pystyssä, jännitysnäytelmää seurattiin intensiivisesti kotisohvalta naapurin pikku-H:n kanssa.

Itse kaatourakkaa oli moni alan ihmisen käynyt katsomassa ja kaavaillut ties mitä nostolavoja ja kolmen päivän hommaa. Hirveän kallista ja hankalaa.  Kukaan ei siihen lopulta kuitenkaan ryhtynyt. Pojilta ei urakassa montaa tuntia mennyt, liekö sitten sitä nuoruuden intoa ja marraskuinen testosteroiniryöppy osasyynä? Oksat lähtivät alhaalta kohti latvaa yksi kerrallaan ja lopulta oli kuusen päässä enää latvatupsu. Siitä sitten runkoa tiputtelemaan muutamassa osassa. Olihan se jytinää! Kaikki meni ihan nappiin, jos nyt ei lasketa mun hortensiapuskaani, jonka aluksi luulin säästyvän, mutta johon pojat lopulta rungon alimman tyviosan täräyttivät. Todellinen napakymppi! No, saanpahan hyvän syyn lähteä toukokuussa taimikaupoille...

 

 

Tartzanit ja fanijoukko kaadolla.

 

Ilmakuva rungon päältä. Huimaa! (Kuva: Arttu)

 

Tänään aloiteltiin kuusen kaatourakan loppusiivousta kun lumet ovat mukavasti sulaneet pihasta. Jättiläisen oksathan ovat jo itsessään sen kokoisia, että niistä saisi kirveellä halottua ihan kunnollisia polttopuita. Tässä olenkin jo monta viikkoa hekumoinut itsekseni tulevaa vesuriurakkaa, mutta suvun miesväki laittoi mun haaveilleni pisteen ja ilmoitti että kaikki oksat menee hakkeeksi ja tullaan muiden toimesta nostelemaan pois pihasta. Hah. Minähän en sitä uskonut, ihan pakko oli kaivaa muutama oksa kasasta ja heilutella vesurilla kunnon hiki pintaan. Siihen päälle pöllien kantamista ja havujen kasaamista niin päivän kuntoiluannos oli pulkassa. Meillä siis heiluivat virpomisvitsojen sijaan tänään kuusen oksat! Siivousurakasta saatiin ehkä 1/10 tehtyä, ja sitten pitäisi päästä vielä eroon noista runkopölleistä. Ne on JÄRKYTTÄVÄN isoja. Jos joku plokimme lukijoista löytää itsestään sisäisen toteemipaalujen veistelijän niin tänne vaan, taltta ja vasara mukaan. Lupaan tarjota kahvia ja pullaa!

Naisen paras ystävä?