Kaappien pönkiminen on ollut viimeisen parin viikon ajan sellainen sivutuoteharrastus. Ehkä jotain keväthöperyyttä, tai mitä lie, mutta hirveän tyytyväisen mielen olen saanut siitä touhusta! Aika rankallakin kädellä olen poistanut kirppiskasaan ihan kaikenlaista keittiökamaa, sellaista jota nyt en ole enää aikoihin tarvinnut tai joka ei muuten vaan löydä käyttötarkoitustaan meiltä. Surutta meni kiertoon kuppia ja kippoa, kakkuvuokaa ja kauhaa. Helppoahan se oli niin kauan kunnes törmäsin näihin perintökalleuksiini. Helena-mummun valurautapannut. Parasta mitä naisella voi keittiössä olla! Siis jos omistaa myös puuhellan. Ja tykkää läskisoosista.
Aikanaan kun Helena-mummu siirtyi maan päältä paremmille marjastusmaille, saimme Tiinan kanssa valita mummun tavaroista jotain itsellemme. Tiina otti ruskeakukkaiset kahvikupit ja mummun käsilaukun, minä otin paistinpannun. Myöhemmin sain sille toisen seuraksi. Niin monet kyljykset, läskisoosit ja murusoosit on tämä isompi pannu hauduttanut maailman parhaiksi. Pernaa ja kastiketta, se oli mummun motto. Siihen kaveriksi etikkasokeriliemikurkkuja ja jälkkäriksi Viialan leipomon toskakakkua. Ruokamuistoja ja ratkiriemukasta tilannekomiikkaa tämän pannun ääreltä piisaa.
Pannupoloiset ovat nyt pölyttyneet viisi vuotta leivinuunin päällä, ja joitainhan mun piti niiden suhteen tehdä. Mulla ei ole puuhellaa, jossa tuollainen pannu on ominaisuuksiltaan parhaimmillaan. Keraaminen liesi ei riitä potkultaan, kokeiltu on. Tunnearvon ja käyttöarvon ja perintökalleuden aseman saavuttaneita pannuja ei voi missään nimessä hukata pois! Niinpä päädyin kietaisemaan pannut somasti keittiöpyyhkeisiin ja kiikutin ne alakerran varastokoppiin parempia aikoja odottamaan. Viimeistään sitten kun olen itsekin mummuiässä, hommaan sen puuhellan muuraan vaikka itse ja käryttelen näillä pannuilla kunnon kylkisiivuista maailman parasta läskisoosia. Pienellä pannulla pienelle sakille, isolla pannulla isommalle. Ja kurkkuja pöytään kans!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti