Perjantaina survottiin fillareita ja ukkoja autot täyteen ja suunnattiin Savon sydämeen. Tahkolla odotti paitsi mukavan kuivat maastopyöräreitit, myös reilut 2000 muuta pyöräilijää. Sehän vetää mielen aina yhtä virkeäksi!
Reissuseurueemme oli tuttu jo takavuosilta, ja melkoisia konkareita oli matkassa: tällä reissulla taidettiin noviiseistakin leipoa suurmestareita ja osa jo kolkuttelee vuorineuvoksen titteliä.
Hannalle ehdotetaan ensi vuodeksi jotain Kultainen esiliina -huoltajapalkintoa.
Tutuista kaavoista ei poikettu missään suhteessa. Perjantaina haettiin numerot, heitettiin pikainen kalustontestauslenkki ja todettiin, ettei se Tiinan takavanne taaskaan pyöri. Osat nurmikolle, korjaussarjaa pakista ja homma valmis. On se hyvä, että huolto pelaa!
Sillä välin kun pojat räpläs vehkeitään, Hanna pyöräytti kunnon tankkauspannun pöytään. Salaisten ainesosien piti taas siivittää meidät seuraavana päivänä huippusuorituksiin. Sitä paitsi eihän mikään, missä on pekonia voi olla pahaa tai terveellistä.
Aamu valkeni ja kukko lauloi. Aurinko paistoi ja aamupala maistoi. Pojat söi uskollisesti paljon ja kaikkea, itselläni pieni päänsärky verotti ruokahalua. Korjasin ravintovajeen ottamalla pari napsua Ibumaxia.
120 km miehet ja kuudenkympin kuumaryhmä lähtivät jo ysiltä, joten pian pojat heittivätkin juomareput selkään ja lähtivät kohti lähtökarsinaa. Itse vielä mietin siinä vaiheessa Rainerin kanssa, että lähteäkö reitille, vai mentäiskö sittenkin alelipuilla suoraan kylpylään.
Suurin taistelu tämän vuoden Tahkolla käytiinkin meikeläisen korvienvälissä. Ei nimittäin huvittanut yhtään. Olin keskiviikkona telonut nilkkani iltarasteilla ja se oli vielä suhteellisen kipeä. Annoin henkisesti itselleni luvan keskeyttää Kinahmilla, jos jalka vähänkään tuntuu kipeältä.
Kympin lähtökarsinasta sitä kuitenkin löysi taas itsensä. Takavanne ei edellisillan korjaustoimenpiteistä huolimatta liikahtanut vapaaehtoisesti mihinkään, vaan fiilis oli jotakuinkin sellainen, kuin yrittäisi liikkua asvaltilla potkukelkalla. Kurvasin Hanskin huoltoteltalle 10 minuuttia ennen lähtöä ja varikkopilttuun ihmemiehet taikoivat mulle uudet jarrupalat ja pyörivän takavanteen! Jihaa!
Starttipyssyn pamauksen jälkeen henkinen fiilis alkoi helpottaa. Mennään kilometri kerrallaan ja katsotaan mihin se riittää. Alkureitistä pääsin johonkin livelähetykseenkin höpöttelemään, ollaanhan sitä jo Tahko mtb:n mainoksistakin tuttu kasvo :D
Meillä häntäpään menijöillä oli aikaa vaihtaa muutenkin ajatuksia ja kokemuksia reitistä. Mummonmäessä alkoi jo tuntua siltä, että päivästä voisi tulla ihan kivakin. Nilkka oli oireeton ja jaloissa puhtia. Kinahmin päältä lähtevässä laskussa mulla oli ihan voittajafiilis ja ajo kulki (ottaen huomioon että kyseessä oli kesän eka maastolenkki) hyvin. Sitten tökkäsin johonkin kantoon ja ajoin sivuun, ja about 200 äijää veti ohi. Olin aika tehokkaasti tulpannut ne taakseni. Sori vaan!
Monessa kohtaa reissua mentiin elämän ja kuoleman rajamailla. Pahimman näköisistä pannuista vastasivat onneksi muut kuin minä, tosin pari kertaa keräilin itseäni ja pyöräänikin pöpelikön puolelta. Näyttävimmistä kaatumisista vastasi yksi jamppa ennen Eskolan huoltoa olevassa alamäessä: veti pusikkoon kuudella kierteellä kerien, mutta ei satuttanut onneksi itseään ("mä olen vanha endurokuski, ei meitä satu").
Huoltopisteet ja tiepätkät olivat kaivattua lepoa ja niistä otinkin kaiken irti. Retkeilyfiilis säilyi koko reissun ajan leppoisana ja kokemus oli jokseenkin eheyttävä viimevuotisen mutapoteroissa pyörimisen jälkeen. Totesin, että kannatti taas tulla.
Monenlaista kammenpyörittäjää siellä matkalla meni ohi ja tuli selkä edellä vastaan. Krampit tuntuivat olevan päivän sana. Ei voinut kuin nostaa hattua päästä pitkämatkalaisille, joita alkoi suhahdella ohi jossain puolivälissä saagaa.
Näiden jätkien kohdalla oli aina sellainen epätodellisen kunnioituksen fiilis, joka huipentui tähän hetkeen reitillä:
Yksi 240 km menijä huikkasi "oikealta ohi" ja minä kuittasin, että "tervetuloa vaan". Mies jäi ohitustilanteessa siihen rinnalle, katsoi minuun, sanoi "kiitos ja tsemppiä" ja antoi vielä mulle ylävitosen ennen kuin katosi horisonttiin. Arvatkaa vaan, tuliko mulle tippa linssiin. No tuli! Siis tuollaiset tyypit, jotka ovat kunto- ja taitotasoltaan ihan eri planeetalta ja voisivat vaan murista ohimennessään, käyttävät aikaansa tällaisen tavallisen kuntoilijan psyykkaamiseen. Aivan mieletöntä!
Niin sitä mentiin vanhoilla höyryillä maaliin asti. Loppulaskun alkuosassa ollut kivenmurikkaränni koitui mun etuvanteen kohtaloksi, saldona kaksi katkennutta pinnaa ja kivat hulahulavanne-efektit. Jyrkimmät pätkät sitten taluttelin ja alhaalla käänsin pinnat pois väpättämästä miten sattuu, että pystyin kisuttelemaan lopun alamäkipolun ja kävelyreitin maaliin asti. What a feeling taas siinä vaiheessa, kun kuuluttaja spiikkasi meitsin maaliin ja totesin, että tässähän tehtiin uran kolmanneksi paras aika kuudellekympille. About sama mitä Henri Ojalalla meni 120 kilometriin. Ne tekee, ketkä osaa :D
Maalissa meillä oli edessä päivän kohokohta, kun seurueemme seniori Rainer täytti pyöreitä vuosia ja oltiin järjestetty sille yllärinä ihan oma VIP-huolto maalialueelle. Oli painatettu banderollia ja pistetty kuohuvat kylmään, oli mansikoita ja vaahtokarkkeja ja kaikkee...
Sitä ennen kävin vastaanottamassa Sakarin maaliin, joka teki omat enkat 120 kilsalla ja oli sopivan ryvettyneen oloinen ja kaikkensa antanut. Kummasti sitä vaan toisenkin onnistumisesta tulee itselle niin hyvä fiilis! Muutkin seurueemme 120 kilsan menijät pääsivät tällä kertaa maaliin asti, ainoa keskeytys tuli Teemulle, jonka rengas räjähti atomeiksi kuudenkympin kisan puolivälissä.
Rainer tuli maaliin messevien kuulutusten ja onnittelulaulujen kera ja siitä alkoikin sitten paadippappiidipaadi-meininki!
Mökillä laitettiin sauna lämpiämään, Rähinän isolerssit grilliin ja palautusjuomaa kitusiin. Ilta-auringon lämmössä oli mukava vaihtaa kokemuksia, nauraa vatsalihakset kipeiksi ja tehdä suunnitelmia tuleville vuosille. Syötiin Nilsiän Liepuska-leipomosta (vahva suositus!) tilattu synttärikakku, juhlittiinhan seurueessamme ikävuosia yhteensä 137 vuoden edestä ja kakun kanssa maistui Rainerin tarjoama kuohuva. Iltahämärissä savottaemäntä saatteli meidät vielä piipahtamaan Piazzalle pienehkön juomarastin kautta. Olo oli aika messevä!
Onkin aika esittää mitä nöyrimmät kiitokset taas kerran. Etenkin kisajärjestäjille, huoltopisteiden iloisille ja kannustaville työntekijöille, kanssakilpailijoille hyvistä hermoista ja huumorintajusta, Luojalle siitä, ettei luonut Kinahmista yhtään korkeampaa ja amerikkalaisille siitä, että keksivät maastopyöräilyn!
Ensi vuonna tavataan taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti