Lapset ovat kasvaneet kuin varkain. Vaikka tavallaan se pitäisi tajuta, että 9 ja 7 vuotiaat ovat jo isoja, niin ei tän mutsin aivot aina meinaa pysyä menossa mukana. Välillä täytyy oikein nipistää itseä siinä vaiheessa, kun voin lähteä yksin lenkille ja jättää lapset kahdestaan kotiin tunniksi. Miten tää voi olla näin helppoa? Enää ei tarvitse jokaista pientä kauppareissua tai muuta menoa sovittaa toisen aikuisen menojen mukaan.
Oikeastaan eka "helppo" kausi koettiin jo silloin, kun nuorempi täytti 3. Silloin alkoi ihan oikeasti helpottaa: yöt menivät jo paremmilla unilla ja lapset olivat omatoimisempia. Kaukana oltiin kuitenkin siitä pisteestä, että molemmat osaavat tehdä itselleen aamu- ja iltapalat, suoriutuvat perusaskareista omatoimisesti ja heistä on ihan oikeasti apuakin monessa asiassa.
Konkreettisimmin lasten kasvaminen näkyy harrastuksissa. Ollaan aina oltu suhteellisen aktiivinen perhe eikä lapset ole olleet koskaan este matkusteluun tmv. Lähtökohta on ollut, että lapset tulevat mukana sinne minne aikuisetkin, on kyseessä sitten kirkko, kauppa tai kansallispuisto. Ja hyvin on mennyt. Hyvin pian muksutkin oppivat käyttäytymään tilanteen edellyttämällä tavalla, kun heille annetaan siihen mahdollisuus.
Harrastuksissa lapset ovat olleet mukana aika pitkälti oman tahdon mukaan. Toki niitäkin reissuja on, että muksuja saa vetää perässä, mutta monesti alkunihkeät reissut ovat päättyneet koko porukan tyytyväiseen hyrräämiseen. Vaikka ensivaikutelma olisi se, että ei huvita, niin loppujen lopuksi reissu on ollut hyvin onnistunut.
Nykyään painetaankin koko komppanian vahvuudella niin patikka- kuin pyörälenkitkin. Lasten kanssa liikutaan lasten ehdoilla ja valitaan matkat ja reitit sen mukaan. Omat treenit sijoittuvat sitten toisiin hetkiin. Yleensä onnistunut liikuntahetki on suorassa suhteessa eväiden määrään: vatsallaan se armeijakin marssii.
Tänä keväänä molempia tyttöjä on purassut suunnistuskärpänen. Rasteilla on käyty jo useana kesänä, mutta tänä vuonna kehitystä ja intoa on ollut erityisen ilo seurata. Nuorempi menee jo rastireitit täysin itsenäisesti ja vanhemman kanssa harjoitellaan C-radalla kartan suuntaamista ja järkeviä reitinvalintoja. Eilisillä iltarasteilla kuljin itse ensimmäistä kertaa Mairen kanssa C-radan ja olin aidosti hämmästynyt, miten hyvin hän maastossa liikkui ja karttaa luki. Palkitsevin hetki oli kuitenkin se, kun maaliin päästyämme Maikku vielä kysyi, että voisiko hän ihan pikaisesti juosta vielä rastireitinkin läpi. Tällaista innostusta on vaikea mennä pidättelemään...
Mediassa on paljon puhuttu viime aikoina lasten ja nuorten loppuunpalamisesta. Se on tosi tärkeä puheenaihe, sillä niitä surullisen kuuluisia tapauksia riittää, joissa vanhempien omat intohimot ovat ajaneet edelle ja lapsi on poltettu loppuun aikuisten saavuttamattomia unelmia jahdatessa.
Yhdessä jutussa kerrottiin, että oikeastaan taitoluistelu on ainoa laji, joka vaatii lajikohtaisen sitoutumisen jo todella varhain. Muiden lajien kohdalla monipuolinen liikkuminen ja eri lajien kokeilu on oikestaan vain hyvästä. Lajikohtaisen valinnan voi tehdä vasta vähän ennen täysi-ikäisyyden kynnystä.
Nyt koenkin, että vanhempana mun ainoa tehtävä on olla esimerkkinä järkevästä liikunnan harrastamisesta ja mahdollistamassa lasten omat lajikokeilut. Niin kauan, kun puhelimen pääsääntöinen käyttötarkoitus on pelkkä soittelu tai viestittely ja pelikonsoleiden perään ei edes kysellä, on aika helppo kylvää liikunnallisen elämäntavan siementä omiin mukuloihin.
Iltarastit kerran viikossa, maastopyörälenkin lähimetsissä, yu-treenit kotikentällä tai pomppusessarit trampoliinilla ovat kaikki talletuksia lapsen liikuntapankkiin, jotka kasvavat suoraa korkoa kohti aikuisikää mentäessä.
Ihana kirjoitus ja noin se just menee! Ja mikä parasta - noi talletukset on niitä, jotka vaan kasvaa ja kasvaa, vaikka välillä käy nostamassa :D
VastaaPoista