Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 

Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!

Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 

Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!

 

Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?

Halkomäki: Kohtaamisia

Olin käymässä Tampereella kokousreissulla pikkutirpan kanssa. Ennen kokousta jalkauduimme keskikaupungille tekemään muutamia hankintoja lähestyvää juhlakautta varten ja ihastelemaan auki revittyä Hämeenkatua kiviporien jytinän siivittäessä askeleita. Lounasaikaan poikkesin suosikkikahvilaani salaatille ja kahville. Sen kerran kun isoille kylille pääsi, niin kahvilatarjonnasta oli tietenkin ihan pakko nauttia! Kurvasin vaunujen kanssa lasitetulle terassille, missä sohvaryhmällä istunut nainen tarjosi heti paikkaansa minulle kysyen, olisiko siinä helpompi olla lapsen kanssa. Parkkeerasin kuitenkin naapuripöytään kiitellen tarjouksesta, sillä korkea pöytä oli parempi ruokailua ajatellen. Salaattiani odotellessa päätin käväistä vessassa, mutta pian selvisi etten mahdu sinne vaunujen kanssa. Kysyinkin tältä sohvalla istuvalta naiselta, voisiko hän seurustella hetken vauvan kanssa jotta pääsisin vessaan. Kovasti ilahtuneen oloisena hän vastasi heti myöntävästi ja niinpä kipaisin matkoihini. Kun palasin, istui hän vaunujen vieressä juttelemassa ja vaunuista kuului iloinen kujerrus. Nainen ihasteli pientä. Kysyi nimeä, ihasteli sitäkin. Kysyi toista nimeä ja ihasteli. Elsa hymyili vaunuissa hampaaton monttu ammollaan ja näytti kaikki hurmaavimmat puolensa onnellisena saamastaan huomiosta. Nainen oli selvästi pienen tytön lumoissa.

Minun ruokani saapui ja nainen siirtyi takaisin sohvalle. Hän totesi: "On ihana katsella teitä nuoria äitejä täällä kaupungilla vauvojenne kanssa, olette ymmärtäneet ajoissa tehdä oikeita päätöksiä!" Minua nauratti ja hän kysyi, että saako kysyä ikääni. Ja onko tämä esikoinen. Kun kerroin ikäni, niin häntäkin jo nauratti! Ja kun kerroin että näitä naperoita on yhteensä kolme, niin hän hämmästeli sitä, että minä olin kolmen lapsen äitinä niin kovin hoikka, että mistään ei nähnyt että olin tehnyt kolme lasta. No sekös nauratti taas. Kerroin että juuri kotoa lähtiessä olin manannut sitä, että yhdetkään vanhat housut eivät mahtuneet enää jalkaan. Että keskivartalo oli niin paksu. Ja takapuoli leveä. Ja maha kuin pomppulinna. Että pehmustetta oli tullut useampi kilo. Hänen mielestään missään ei näkynyt mitään ylimääräistä ja olin muutenkin hurjan pirteän oloinen! No hei, kuka tahansa pienen lapsen äiti haluaa kuulla juuri nuo sanat, vaikka sitten ventovieraan ihmisen suusta, sillä kyllähän ne tuntuivat mukavalta! Vaikka ne housut eivät senkään jälkeen mahtuneet päälle. Naisella oli mukanaan koira, jota hän siinä istuskellessaan rapsutteli ja jatkoi vielä kyselyä vauvasta ja sen isoveljistä. Hän oli kiinnostunut odotusajasta ja arjen kuvioista lasten kanssa. Jotenkin niin ihanalla ja positiivisella tavalla lähestyi asioita ja kommentoi, että minullakin jäi syöminen sikseen ja antauduin jutustelulle täysin. Se oli luontevaa ja huumorintäyteistä, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme entuudestaan. Lopulta nainen kaivoi laukustaan meikkipussin ja alkoi meikata, minä keskityin syömiseen.

Sitten hän kertoi, että hänellä ei ollut omia lapsia. Että se asia oli aina ollut ihan ok. Ensimmäisessä avioliitossa miehellä oli jo lapset valmiina. Hän ajatteli, että voi keskittyä täysillä uraansa kun lapsia oli jo. Tuli myöhemmin ero. Toisessakin avioliitossa miehellä oli jo aikuiset lapset. Ja mies oli häntä yli kaksikymmentä vuotta vanhempi. Ja niin omien lasten hankinta vaan jäi. Hän oli aina ajatellut että se oli hänelle varmasti parasta niin, eikä koko asia häntä mitenkään vaivannut. Kunnes nyt. Tänä vuonna, viisikymmentäkaksivuotiaana, hän oli löytänyt itsensä äitienpäivän aamuna kävelemässä yksin pitkin Tampereen autioita katuja. Itkien. Itkien sitä, ettei hänestä koskaan tullut kenenkään äitiä. Hän kertoi, että se suru jysähti kerralla niskaan. Sanoi olevansa itselleen vihainen siitä, ettei aikanaan osannut ajatella elämää yhtään laajemmin. Että hän oli ollut niin tyhmä ja itsekäs tässä asiassa. Hän sanoi olevansa suunnattoman onnellinen kuitenkin siitä, että hänen ystävillään oli lapsia.

Kerroin, että käyn nykyään aika harvakseltaan kaupungilla. Että tällaiset hetket ovat minulle aivan luksusta. Ihanaa ruokaa, kuppi kahvia ja palanen prinsessakakkua jälkkäriksi. Pieni piristys arjen keskelle. Nainen kertoi jättäneensä vuosia sitten oman työnsä ja olevansa miehensä omaishoitaja. Ja pääsevänsä myös hyvin harvoin omille teilleen pois kotiympyröistä. Kertoi miehestään ja heidän yhteisestä arjestaan. Pienenpienestä elämästä ihan vain kahden. Minä kuuntelin ja koin suurta myötätuntoa. Nainen ei ollut katkera tai pettynyt. Hän oli hyvin valoisa ja toiveikaskin, vähäisistä yöunista ja raskaasta työstään huolimatta.

Siinä me istuimme juttelemassa kaksi tuntia. Me toisillemme täysin vieraat. Jaoimme samanlaisen elämäntilanteen, toinen hoiti kotona lapsia, toinen miestään, molemmat yhtä kiinni kodissa ja arjessa. Keskustelu toisen aikuisen kanssa oli virkistävää vaihtelua, sen huomasi meistä! Molemmille hetki kaupungilla oli odotettu henkireikä. Molemmat totesivat jo ripsivärin nostavan ihmisen naaman arkisen ilmeen yläpuolelle ja leivoskahvien siivittävän mielen ihan uudenlaisiin kepeisiin ajatuksiin. Me ymmärsimme toistemme elämäntilanteet, ilot ja surut, vaikka kummallakaan ei ollut kokemusta siitä, mitä toinen kävi läpi.

Se oli ihmeellinen keskustelu. Se olisi voinut jatkua vaikka iltaan asti.
Nainen sai meikattua ja keräsi tavaransa laukkuun. Hän otti laukun ja koiran, tuli moikkaamaan vauvaa, silitti sen poskea, ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Hän katsoi silmiin ja hymyili. Lähti.

Elämä antaa tiellemme ihmisiä. Kohtaamisia. Toiset niistä merkityksellisempiä kuin toiset.

Sohvalla oli höyhen. Minä jatkoin kokoukseen kevein askelin.