Halkomäki: Kyllikit meets Leinon Eino!

Huomenta!
Ja hyvää Kyllikinpäivää 2018 sulle! Onhan lippu jo nostettu?
Mahtavaa kun tällä tavalla pukkaa juhlapäivää toisensa perään, ehtiikö välissä ollenkaan toipua?

Torstaina juhlittu 101. itsenäisyyspäivä jäi historiaan sellaisena, jonka vuosiluvun muistan varmasti aina. Sellaisia itsenäisyyspäiviä ei ole montaa. Koska perinteet. Aina sitä samaa...

Mutta jotain sentään jää meikäläisenkin muistiin. Lapsuuden yksi voimakkaimmista never forget -itsenäisyyspäivämuistoista menee ala-asteen aikaan. Silloin järjestettiin Luopioisten seurantalolla koulujen yhteiset itsenäisyysjuhlat, ja minä olin muistaakseni neljännellä luokalla, Tiina ensimmäisellä. Meidän yhdistetty 3-6 -luokkamme lausui siellä juhlassa Eino Leinon runon Kansa kalliolla. Voi jee mikä valinta pienten lettipäiden ja nappisilmien lausuttavaksi! Mutta sen runon muistan lopun elämääni, ja etenkin sen säkeistön, jonka itse lausuin. Se oli tuo neljäs.


Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.

Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.

Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.

Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.

Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.

Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.

Ja sitä runoa nimittäin harjoiteltiin. Niin paljon, ja niin tunteella kun nyt vain voi. Pienen tytön sielunmaisemaan se kaivoi niin syvän muistijäljen, että en varmasti koskaan pysty kääntämään itsenäisyyden juhlinnassa sellaista kepeää vaihdetta päälle, mitä salaa toivon. Että itsenäisyysjuhla olisi muutakin kuin sotien muiston synkän ja näkymättömän viitan alla hartaasti ja vakavana kansana vietetty juhlapäivä. Itsenäisyydestä on maksettu niin suuri ja raskas hinta, että en tiedä muuttuuko sen juhlinta koskaan Suomessa ilon juhlaksi. Edes sinä päivänä, kun sen kokeneita ihmisiä ei täällä enää ole. Silloinkin varmasti muistetaan veteraanien, lottien ja tämän maan rakentajien työtä.
Siihen sellaiseen ilon juhlaan ehkä tarvittaisiin ihan oma päivänsä, vaikkapa Suomen kansallispäivä. Silloin voitaisiin juhlia ihan vaan Suomea ja suomalaisuutta, ilosta kuplivin mielin ja ylpeinä tästä maasta. Ottaa siinä asiassa vaikka mallia muista pohjoismaista kuinka se tehdään! (Mä olen aina kadehtinut ruotsalaisia, kun niillä on joulutkin niin paljon iloisempia kuin meillä!) Onhan meillä toki jo juhannus, Suomen lipun päivä, mutta siihen on turha mennä enää kajoamaan, niin syvät perinteet on siinäkin olemassa. Kansallispäivää voisi viettää jollakin muulla tavalla, kuin sepalus auki veneessä seisten ja hukkumistilastoja kasvatellen?

Meidän perheen itsenäisyyspäivän vietto on ollut yleensä melko samanhenkistä vuodesta toiseen, eikä ohjelmisto ole paljoa muuttunut. Siitä ei ole kauheasti kerrottavaa. Perinteet ovat vankat ja tämä juhla se vuoden tärkein. Mukavia itsenäisyyspäiviä olivat ne, kun joskus oltiin isän kanssa heti aamusta jänisjahdissa. Lapissakin ollaan oltu kerran, kun Talvisotahiihtoa hiihdeltiin Kiillopäällä. Pienimuotoisia kekkereitäkin ollaan joskus viritelty, mutta enimmäkseen perhepiirissä nautiskeltu kotona ihania riistaruokia punaviinilasin äärellä ja syöty rauhassa pitkän kaavan mukaan. Käyty haudoilla ja katseltu televisiosta dokumentteja, paraati ja tietysti linnanjuhlat.

 

Vuoden 2011 itsenäisyyspäivä on varmasti minulle se kaikkein ikimuistoisin, sillä silloin vietettiin meidän esikoispoikamme kastejuhlaa. Laskettu aika oli 7.12. ja kovasti toivoin, että lapsi syntyisi itsenäisyyspäivänä. Siinä olisi hieno syntymäpäivä! Mutta syntymän sijaan hän saikin sinä päivänä kasteen, ja näin tuplajuhlien päivä olikin hyvin tunteikas ja ikimuistoinen monella tapaa. Kuopuksen kastejuhlaakin toivoin sitten itsenäisyyspäivälle, mutta Suomi100 -teema täytti tuon päivän niin totaalisesti, että siitä haaveesta piti luopua.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivän kirjoitti historiaan ystäväni pieni tytöntyllerö, joka hieman yöyhden jälkeen saapui tähän maailmaan. Sain edellisenä päivänä olla hätistelemässä häntä maailmaan akupunktion avulla, ja sanoin tähtääväni hoidon lopputuloksen klo 00.05. Että saadaan pikku Suomettarelle mahtava syntymäpäivä, ylilennot, paraati ja liput salkoon! No rapialla tunnilla meni pieleen! Mutta niin mahtavaa oli herätä itsenäisyyspäivän aamuun ja lukea viestistä, että hän on nyt täällä!

 

Nyt kun itsenäisyyspäivä on takana, voidaan me täällä Halkomäessä alkaa keskittyä toden teolla joulun odotukseen ja moninaisiin valmisteluihin. Keittiössä on jo punainen joulucorneri tuttuun tapaan ja pipareitakin on leivottu. Muutama tonttu pyörii nurkissa ja valoja ja kynttilöitä poltellaan hämäränhyssyä pidellen. Tänäkin vuonna jouluun mennään hyvin vähillä vouhotuksilla. Lapset saivat kirjoittaa pukille kolme toivomusta ja aikuisten kesken koitetaan olla hankkimatta sen kummempia lahjoja. Katsotaan miten käy! Kouluun, päiväkotiin, kerhoihin ja muutamille ystäville väkerrän pienet herkkupaketit tyhjiin sokeripusseihin, paketoin kummilasten kuusenkoristeet,  leivon suklaiset joululoorat ja lopulta pakkaan varustekassit loman viettoa varten. Sitten kohti pohjoista. Siellä on koko perheen loma ja joulun ihmemaa.
Kaiken tämän keskellä koko joulukuu tuntuu olevan kuin yhtä suurta juhlaa, kun arkirutiinit peittyvät kaikenlaiseen mukavaan!

TIP TAP sullekin! Muista olla suurin piirtein kiltti! :)

Halkomäki: Kohtaamisia

Olin käymässä Tampereella kokousreissulla pikkutirpan kanssa. Ennen kokousta jalkauduimme keskikaupungille tekemään muutamia hankintoja lähestyvää juhlakautta varten ja ihastelemaan auki revittyä Hämeenkatua kiviporien jytinän siivittäessä askeleita. Lounasaikaan poikkesin suosikkikahvilaani salaatille ja kahville. Sen kerran kun isoille kylille pääsi, niin kahvilatarjonnasta oli tietenkin ihan pakko nauttia! Kurvasin vaunujen kanssa lasitetulle terassille, missä sohvaryhmällä istunut nainen tarjosi heti paikkaansa minulle kysyen, olisiko siinä helpompi olla lapsen kanssa. Parkkeerasin kuitenkin naapuripöytään kiitellen tarjouksesta, sillä korkea pöytä oli parempi ruokailua ajatellen. Salaattiani odotellessa päätin käväistä vessassa, mutta pian selvisi etten mahdu sinne vaunujen kanssa. Kysyinkin tältä sohvalla istuvalta naiselta, voisiko hän seurustella hetken vauvan kanssa jotta pääsisin vessaan. Kovasti ilahtuneen oloisena hän vastasi heti myöntävästi ja niinpä kipaisin matkoihini. Kun palasin, istui hän vaunujen vieressä juttelemassa ja vaunuista kuului iloinen kujerrus. Nainen ihasteli pientä. Kysyi nimeä, ihasteli sitäkin. Kysyi toista nimeä ja ihasteli. Elsa hymyili vaunuissa hampaaton monttu ammollaan ja näytti kaikki hurmaavimmat puolensa onnellisena saamastaan huomiosta. Nainen oli selvästi pienen tytön lumoissa.

Minun ruokani saapui ja nainen siirtyi takaisin sohvalle. Hän totesi: "On ihana katsella teitä nuoria äitejä täällä kaupungilla vauvojenne kanssa, olette ymmärtäneet ajoissa tehdä oikeita päätöksiä!" Minua nauratti ja hän kysyi, että saako kysyä ikääni. Ja onko tämä esikoinen. Kun kerroin ikäni, niin häntäkin jo nauratti! Ja kun kerroin että näitä naperoita on yhteensä kolme, niin hän hämmästeli sitä, että minä olin kolmen lapsen äitinä niin kovin hoikka, että mistään ei nähnyt että olin tehnyt kolme lasta. No sekös nauratti taas. Kerroin että juuri kotoa lähtiessä olin manannut sitä, että yhdetkään vanhat housut eivät mahtuneet enää jalkaan. Että keskivartalo oli niin paksu. Ja takapuoli leveä. Ja maha kuin pomppulinna. Että pehmustetta oli tullut useampi kilo. Hänen mielestään missään ei näkynyt mitään ylimääräistä ja olin muutenkin hurjan pirteän oloinen! No hei, kuka tahansa pienen lapsen äiti haluaa kuulla juuri nuo sanat, vaikka sitten ventovieraan ihmisen suusta, sillä kyllähän ne tuntuivat mukavalta! Vaikka ne housut eivät senkään jälkeen mahtuneet päälle. Naisella oli mukanaan koira, jota hän siinä istuskellessaan rapsutteli ja jatkoi vielä kyselyä vauvasta ja sen isoveljistä. Hän oli kiinnostunut odotusajasta ja arjen kuvioista lasten kanssa. Jotenkin niin ihanalla ja positiivisella tavalla lähestyi asioita ja kommentoi, että minullakin jäi syöminen sikseen ja antauduin jutustelulle täysin. Se oli luontevaa ja huumorintäyteistä, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme entuudestaan. Lopulta nainen kaivoi laukustaan meikkipussin ja alkoi meikata, minä keskityin syömiseen.

Sitten hän kertoi, että hänellä ei ollut omia lapsia. Että se asia oli aina ollut ihan ok. Ensimmäisessä avioliitossa miehellä oli jo lapset valmiina. Hän ajatteli, että voi keskittyä täysillä uraansa kun lapsia oli jo. Tuli myöhemmin ero. Toisessakin avioliitossa miehellä oli jo aikuiset lapset. Ja mies oli häntä yli kaksikymmentä vuotta vanhempi. Ja niin omien lasten hankinta vaan jäi. Hän oli aina ajatellut että se oli hänelle varmasti parasta niin, eikä koko asia häntä mitenkään vaivannut. Kunnes nyt. Tänä vuonna, viisikymmentäkaksivuotiaana, hän oli löytänyt itsensä äitienpäivän aamuna kävelemässä yksin pitkin Tampereen autioita katuja. Itkien. Itkien sitä, ettei hänestä koskaan tullut kenenkään äitiä. Hän kertoi, että se suru jysähti kerralla niskaan. Sanoi olevansa itselleen vihainen siitä, ettei aikanaan osannut ajatella elämää yhtään laajemmin. Että hän oli ollut niin tyhmä ja itsekäs tässä asiassa. Hän sanoi olevansa suunnattoman onnellinen kuitenkin siitä, että hänen ystävillään oli lapsia.

Kerroin, että käyn nykyään aika harvakseltaan kaupungilla. Että tällaiset hetket ovat minulle aivan luksusta. Ihanaa ruokaa, kuppi kahvia ja palanen prinsessakakkua jälkkäriksi. Pieni piristys arjen keskelle. Nainen kertoi jättäneensä vuosia sitten oman työnsä ja olevansa miehensä omaishoitaja. Ja pääsevänsä myös hyvin harvoin omille teilleen pois kotiympyröistä. Kertoi miehestään ja heidän yhteisestä arjestaan. Pienenpienestä elämästä ihan vain kahden. Minä kuuntelin ja koin suurta myötätuntoa. Nainen ei ollut katkera tai pettynyt. Hän oli hyvin valoisa ja toiveikaskin, vähäisistä yöunista ja raskaasta työstään huolimatta.

Siinä me istuimme juttelemassa kaksi tuntia. Me toisillemme täysin vieraat. Jaoimme samanlaisen elämäntilanteen, toinen hoiti kotona lapsia, toinen miestään, molemmat yhtä kiinni kodissa ja arjessa. Keskustelu toisen aikuisen kanssa oli virkistävää vaihtelua, sen huomasi meistä! Molemmille hetki kaupungilla oli odotettu henkireikä. Molemmat totesivat jo ripsivärin nostavan ihmisen naaman arkisen ilmeen yläpuolelle ja leivoskahvien siivittävän mielen ihan uudenlaisiin kepeisiin ajatuksiin. Me ymmärsimme toistemme elämäntilanteet, ilot ja surut, vaikka kummallakaan ei ollut kokemusta siitä, mitä toinen kävi läpi.

Se oli ihmeellinen keskustelu. Se olisi voinut jatkua vaikka iltaan asti.
Nainen sai meikattua ja keräsi tavaransa laukkuun. Hän otti laukun ja koiran, tuli moikkaamaan vauvaa, silitti sen poskea, ja toivotti minulle kaikkea hyvää. Hän katsoi silmiin ja hymyili. Lähti.

Elämä antaa tiellemme ihmisiä. Kohtaamisia. Toiset niistä merkityksellisempiä kuin toiset.

Sohvalla oli höyhen. Minä jatkoin kokoukseen kevein askelin.