Halkomäki: Suuri on poissa

Halkomäessä on talven mittaan tapahtunut kaikenlaista ikimuistoista hässäkkää, mutta mikään ei vedä vertoja eräälle lauantaille. Aiheesta oli puhuttu jo vuosia. Pitäisi päästä eroon! Pitäisikö sille ottaa oma vakuutus? Kuka hoitaisi homman? Oli kytätty joka ikinen myrskypäivä ja jännitetty; kestääkö? Kaatuuko? Katkeaako? Lopulta eräänä marraskuisena lauantaina tulivat mystiset metsätyömiehet naapuritontilta, Marko ja Arttu. Pojat tekivät mahdottomasta mahdollisen. Melkoinen määrä erikoisvarusteita ja sahoja ja muita tarzanin tavaroita ja jättiläinen kohtasi voittajansa.

Meidän kotikuusi, sellainen kolmekymmentämetrinen. Vanha kuin taivas, vuosirenkaita löysimme 111 kpl. Komea kuin mikä, taisipa olla Aitoon korkein kuusi, oikein hyvä maamerkki jos meille opasti ihmisiä kylään. Niin komea kuusi, ettei sitä olisi millään raaskinut kaataa, siinä oli kuulkaa jotain ihan inhimillistä kun se vartioi meidän pihaa alhaalla tontin kulmassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Se oli ihan jo rakas mulle, kuului meidän porukkaan. Ja olihan se lintujen ja oravienkin koti. Että kyllä mulla oli ihan oikeasti haikea olo kun sen vanhuksen poikien käsiin luovutin. Edellisenä iltana kävin siltä pyytämässä anteeksi, että tällaiseen kaatoratkaisuun päädyttiin. Halattiin ja erottiin ihan sovussa. Lupasin, että oksien havuista tehdään nättejä joulukransseja ja halkopino tuo lämpöä meidän tupaan. Että lämmöllä muistellaan vielä pitkään.

Kisastudio pystyssä, jännitysnäytelmää seurattiin intensiivisesti kotisohvalta naapurin pikku-H:n kanssa.

Itse kaatourakkaa oli moni alan ihmisen käynyt katsomassa ja kaavaillut ties mitä nostolavoja ja kolmen päivän hommaa. Hirveän kallista ja hankalaa.  Kukaan ei siihen lopulta kuitenkaan ryhtynyt. Pojilta ei urakassa montaa tuntia mennyt, liekö sitten sitä nuoruuden intoa ja marraskuinen testosteroiniryöppy osasyynä? Oksat lähtivät alhaalta kohti latvaa yksi kerrallaan ja lopulta oli kuusen päässä enää latvatupsu. Siitä sitten runkoa tiputtelemaan muutamassa osassa. Olihan se jytinää! Kaikki meni ihan nappiin, jos nyt ei lasketa mun hortensiapuskaani, jonka aluksi luulin säästyvän, mutta johon pojat lopulta rungon alimman tyviosan täräyttivät. Todellinen napakymppi! No, saanpahan hyvän syyn lähteä toukokuussa taimikaupoille...

 

 

Tartzanit ja fanijoukko kaadolla.

 

Ilmakuva rungon päältä. Huimaa! (Kuva: Arttu)

 

Tänään aloiteltiin kuusen kaatourakan loppusiivousta kun lumet ovat mukavasti sulaneet pihasta. Jättiläisen oksathan ovat jo itsessään sen kokoisia, että niistä saisi kirveellä halottua ihan kunnollisia polttopuita. Tässä olenkin jo monta viikkoa hekumoinut itsekseni tulevaa vesuriurakkaa, mutta suvun miesväki laittoi mun haaveilleni pisteen ja ilmoitti että kaikki oksat menee hakkeeksi ja tullaan muiden toimesta nostelemaan pois pihasta. Hah. Minähän en sitä uskonut, ihan pakko oli kaivaa muutama oksa kasasta ja heilutella vesurilla kunnon hiki pintaan. Siihen päälle pöllien kantamista ja havujen kasaamista niin päivän kuntoiluannos oli pulkassa. Meillä siis heiluivat virpomisvitsojen sijaan tänään kuusen oksat! Siivousurakasta saatiin ehkä 1/10 tehtyä, ja sitten pitäisi päästä vielä eroon noista runkopölleistä. Ne on JÄRKYTTÄVÄN isoja. Jos joku plokimme lukijoista löytää itsestään sisäisen toteemipaalujen veistelijän niin tänne vaan, taltta ja vasara mukaan. Lupaan tarjota kahvia ja pullaa!

Naisen paras ystävä?



Halkomäki: Ihminen kaipaa aina jotakin...

Jos ei muuta niin perinteitä. Keväseen kuuluu kaksi perinnettä: puusavotta mökillä ja päivän reissu Tukholmaan. Puusavottaa ollaan pidetty jo varmaan kymmenen vuotta. Saha soi ja runkoja kaatuu, iso kasa pöllejä odottaa katoksessa hakkajia kesälomalle kirveen varteen. Risukasasta saa hyvät juhannuskokkoaineet. Tänä vuonna meillä oli vähän ekologisempi puusavotta vanhoja metsuriperinteitä kunnioittaen, sillä toisesta moottorisahasta hajosi käynnistysnarusysteemit, toisessa oli niin huono ketju ettei sitä saanut enää terotettua. Niinpä kaadettiin vain muutama runko ja ne karsittiin sitten pokasahalla. Kyllä, käsipelillä, ja osin myös pilkottiinkin siten! Pokasaha on siis mitä mainioin ja tehokkain peli kunhan terä on kunnossa. Voi sitä sahaamisen ja hikoilun riemua!!! Sen päälle maistui paistettu makkara ja pullakahveet, ja näin ihmisluonnon perimmäiset tarpeet oli taas tyydytetty vähäksi aikaa.
Tuhkolman reissu ei tänä keväänä toteudu. Siitä tuli odotettu perinne muinaisina työaikoina koululla; huhtikuussa lähdettiin kasien ja ysien kanssa päiväksi Tukholmaan. Hitsi miten kivoja reissuja ja mukavia muistoja!!! Aina huhtikuussa mieli halajaa sinne ihastelemaan pitkällä olevaa kevättä ja nuuhkimaan suuren maailman tuulia. No, ehkä ensi vuonna, katsotaan! Lohdutukseksi lähden pääsiäisenä käymään Tampereella!

Mikään ei ole mulle niin ristiriitainen vuodenaika kuin kevät. Odotan sitä aina kauhunsekaisella innostuksella. Aurinko paistaa ja migreenit sulostuttavat päiviäni yksi toisensa perään. Linnut vinksuttavat pihassa niin hurjalla innostuksella, että ääni tunkeutuu sisälle taloon kakofonisena konserttina. Vesi tippuu räystäiltä, aurinko paljastaa lehmännuolemat ikkunat ja ulkona saa vuoroin tasapainoilla loskassa ja jäätiköllä. Tienpenkat möllöttävät kuraisen harmaina. Ei oikein tiedä mitä ulos pukisi päälleen, hikoileeko vaiko palelee. Yhtäkkiä iltaisin ei tarvitsekaan sytyttää ulkovaloja ja aamuisin saa herätä auringonpaisteeseen. Kevät on kyllä siitä reilu vuodenaika, että se on yhtä kamala ja ihana niin maalla kuin kaupungissakin!

Parasta tässä päivässä oli se, että ilmeisesti pahin migreenikausi on vihdoin selätetty! Nyt voin hyvillä mielin suunnitella Tiinan kanssa pääsiäisen notkuvaa herkkupöytää Puntarin pitoihin. Ne ruokakekkeritkin ovat kohta kai jo perinne, toista kertaahan ne nyt järjestetään! Ja aina me syödään ihan liikaa...perinteisesti!

Halkomäki : Savottaemäntänä

Ihan plokin alkumetreillä kirjoitin siitä, että mielekkäässä elämässä on aina mukana hitunen eloonjäämiskamppailua. Sitä, että itse hoitaa elämänsä eteen tiettyjä juttuja vaikka hampaat irvessä, mutta hoitaa kuitenkin. Tietää, että pärjää, vaikka tulisi kuinka ankara talvi tai helteinen kesä, myrskyisä syksy tai kaatosateinen kevät. Tai Nasan sateliittiromua niskaan. Tai melkein mitä vaan! Kahtena viikonloppuna täällä Halkomäessä on toteutettu juurikin tätä periaatetta, ja tiedättekö mitä?! Vitsit että on niin hyvä fiilis ja iloinen mieli!!! Kroppa on kuin jyrän alle jäänyt, mutta puita on taas valmiina yhden talven tarpeiksi.  

(Suorastaan hykertelen täällä itsekseni kuin Ruurik ja Hamsteri Veikko Huovisen elokuvassa Hamsterit konsanaan...kannattaa muuten katsoa kyseinen pätkä, tai sitten lukea se kirjana. Aivan loistavia molemmat ja sopivat juurikin näin syksyyn!)

Poissa on palmupuu...

Toissa viikolla perjantaina pihasta lähti se huojuva palmupuu, joka vietti ensimmäisen elämänsä ihan vaan pihakoivuna. Siitä ehti jo tulla melkein nähtävyys meitin kylällä, ja kun moottorisahamurhaaja kiipesi siihen viimeistä kertaa saha laulaen, sain useammankin tekstiviestin siitä, miten kurjaa on että eksoottinen maamerkki nyt katoaa lopullisesti. Koivusta tuli julmettu kasa isoja pöllejä, loistavaa polttopuuainesta.

Melkoisia rytöpuita...

...oksa kerrallaan puusta alas...

Sunnuntaina kaatovuorossa oli pari pienenpää pihakoivua, jotka olivat päässeet kasvamaan sellaiseen muotoon, että näyttivät lähinnä suurilta luudilta tien laidalla.  Oma mystinen metsätyömieheni T päästi sisäisen metsurinsa valoilleen ja pisti puut nurin. Tosin välillä siihen tarvittiin hiukan ylimääräistä naruohjausta latvuston läpi kulkeneiden sähköpiuhojen takia. Ei viitsitty maksella Vattenfallin miehille sunnuntaityölisiä katkenneiden johtojen korjauksesta.

Meikäläisen työkaveri!

Meikäläisen osana oli lähinnä kevyet vesurihommat ja myöhemmin sain hurautella oksasilppurilla puiden oksat näppärästi muhjuksi. Että ihmiskroppa kiitti siitä, että pääsi pitkästä aikaa ruumiilliseen työhön!!! Siis kiitti sillä hetkellä...mutta ei enää illalla, saatikka yöllä. Yön hiljaisina tunteina oli aikaa tehdä katumusharjoituksia kun lantio huusi hoosiannaa ja pieni ihminen jossain tuolla vatsan uumenissa piti seuraksi omaa väsymätöntä ralliaan.






No, viikon mittaan olen hissuksiin siivoillut pihaa ja kuskaillut pienimmät puut pois. Tänä viikonloppuna oli sitten puusavotan toinen osa vuorossa, ja vahvistuksesi siihen saatiin naapurin senioritiimi teemalla "omat kirveet mukaan". Homma sujui kuin liukuhihnalta: T pilkkoi valtavia pöllejä halkaisukoneella käsiteltävämpään muotoon, Isä veteli ne kirveellä klapeiksi ja Äiti kärräsi niitä minulle puukatokseen pinottavaksi. Viitisen tuntia siinä vierähti, että kaikki pöllit oli polttopuina. Vielä olisi jäljellä moottorisahaurakka sahapukin äärellä; oksat pitäisi pieniä sopiviksi pätkiksi ja osa varmaan niistä vielä halkaistakin. Että kyllä riittää kirveelle töitä!






 Ihaninta oli olla ulkona upeassa syyssäässä ja puuhailla jotain hyödyllistä. Oma urakkani oli kevyt mutta tuntuisa siltikin, muut saivat hikoilla tosissaan. Kahvitaukoa ja mehuhörppyjä lukuun ottamatta työtahti oli tiivis. Yksi puukatos on jo täynnä, viereinenkin täyttyy kohtapuoliin.

Kovasti olisi tehnyt mieli napsia kirveellä klapeja ja riehua ihan kunnolla hiki irti, mutta minkäs teet. Väitän, että polttopuiden tekeminen kaikissa vaiheissaan on parasta mitä nainen voi tehdä syksyllä housut jalassa! 

Kokeilkaa vaikka!