Halkomäki: Tyrmäystippoja

Heipsan! Vähän on ollut hiljaista täällä Maitolaiturilla viime päivinä. Sekä Halkomäessä että Puntarissa on ollut kaikenlaista pientä ylläripylläriä jotka ovat vieneet niin ajan kuin energiankin. Meillä lapset tulivat vuoron perään päiväksi kuumeeseen, jonka jälkeen nousi merkilliset näpyt jaloista alkaen aina alaselkään ja käsiin asti. Naamakin kukki. Niitä sitten ravattiin näyttämässä ensin neuvolassa, lääkärissä ja lopulta TAYSissa asti. Kaikki lääkärit olivat ymmällään. Kukaan ei osannut varmuudella sanoa mikä oli homman nimi. Viikko siinä meni kun esikoinen homman aloitti ja pikkuveli tuli muutaman päivän jäljessä. Ja minäkin olin päivän kovassa kuumeessa siinä näiden kahden välissä, mutta säästyinpä sentään näppylöiltä. Siinä samalla kotisairaalaa pyörittäessä piti yrittää ratkaista, lähdemmekö viikoksi pohjoiseen niin kuin olimme suunnitelleet. Ja sitten kun ratkaisu oli tehty, piti pakata. Siinähän se viikko sitten hujahti.


Mutta nyt ollaan taas täällä pohjoisen mukavuuskuplassa. JEE! Tänään kävin loman toisella hiihtolenkillä. Tähän aikaan keväästä laduilla ei ole vielä pahinta ruuhkaa, ja niinpä hiihtäminen itsekseen on ehkä suurin nautinto mitä tiedän. Tai oli. Latukoneen uralle on pesiytynyt uusi ilmiö, joka aikaisemmin on vaivannut vain niitä hulluimpia kevään kiimaviikkoja. HAJUVESI. Voi morjes! En vielä ole saanut oman ymmärrykseni piiriin sellaista järkevää syytä, mikä pakottaisi ihmisen laittamaan hajuvettä hiihtoladulle. Ja runsaasti. Itse en aamulla viitsi laittaa edes deodoranttia hiihtopuvun alle, sillä mökille palatessa odottaa samojen tein suihkukeikka. Raikkaat kainalot ladulla on aivan sivuseikka, silloin kun hikoillaan niin hikoillaan kunnolla! Mutta että hajuvettä...molemmilla hiihtokerroillani törmäsin tähän ilmiöön, tänään kuitenkin kolme kertaa. Ensimmäiseen edelläni hiihtävän tuoksupilveen joutuessani vihlaisi jo mukavasti tuonne vasempaan ohimolohkoon, toisella kerralla sekä oikeaan että vasempaan, ja kolmas kerta sitten toden sanoi; migreeninhän se pukkasi aluilleen. Onneksi olin jo lähellä mökkiä niin pääsin nopeasti nappaamaan särkylääkkeen. Mietin siinä hiihdellessäni viimeisiä satoja metrejä tykyttävä pää kainalossa, että onneksi tämä ei sattunut jossain takametsän ladulla. Puhelinkin oli pakkasesta pimeänä. Kuka mut olisi pelastanut? No Äkäslompolon VPK tietenkin!

Huomenna aion kiertää kaukaa ja varmuuden vuoksi hengitystäni pidätellen kaikki +50 vuotiaat yksin hiihtävät naiset punamustissa hiihtopuvuissa. Selkeä riskiryhmä. Pitääkö tässä ruveta vaatimaan jotain hajusteettomia latuja tänne Lappiin että uskaltaa lähteä vapautunein mielin ja ilman särkylääkkeitä hiihtämään? Tähänkö on tultu?

Puntari: Se aika vuodesta

Taas on meneillään se aika vuodesta, kun täytyy syödä pakastinta tyhjäksi edelliskesänä kerätystä sadosta. 

Tänään päätyi puolukoita puuroon, aiemmin on pyöräytetty pirtelöt ja piirakat mansikoista ja punaherukoista. Pakastimen hyllyillä on aistittavissa jo hiukan tilan tuntua!

Tää marjapuuro tuli tehtyä mannaryynipussissa olleella ohjeella. Eikä kyllä voita meidän Leena-mummun tekemää vispipuuroa mitenkään! Mutta muksuille näyttää uppoavan, mikä on tietysti näin äidin näkökulmasta se tärkein juttu :-)

Viikonloppuna kantarellien ja hirven kimppuun, eiköhän niistäkin jotain puolihyvää saada aikaan!

Halkomäki: Tähtiä jaossa

Keveää keskiviikkoa armaat lukijamme! Ruoasta on taas puhuttu täällä Maitolaiturilla aivan liian vähän, joten siitäkin syystä nämä höpinät, jotka kietoutuvat tänään punajuuren ympärille. Ehkä jotkut muistavat, miten varmaan jo pari vuotta sitten tein päätöksen keventää meidän perheen ruokavaliota enemmän kasvispitoiseksi. Taisinpa täräyttää siinä samalla jonkun ohjeenkin eetteriin. Liha eri muodoissaan alkoi satunnaisesti tökkiä, ruokalaskut huimasivat päätä ja vatsakin kaipasi jotain helpommin sulavaa. Kovasti oli yritystä, mutta aika pian se kasvisinnostus vain kuihtui kokoon. Jämähdettiin takaisin perunamuusin, salaattien ja kasvissosekeiton turvalliseen maailmaan. Oli liian hankalaa poistua mukavuusalueelta, jauhelihapaketin ääreltä,  tuntemattomille vesille. Ruokien ja raaka-aineiden pariin, joita ei ehkä ollut koskaan maistanutkaan, saatika itse valmistanut. Siinä tuli sellainen ihmeellinen kynnys vastaan. Etsiskelin helppoja, nopeita ja maukkaita reseptejä joiden raaka-aineet saa meiltäkin lähikaupasta tai ainakin meidän kunnan alueelta. En kai sitten oikein löytänyt. Tai jotain. Plörinäksi meni!

Mutta nyt uuteen nousuun, se on varma! Hankin muutama viikko sitten Marttojen kasvisruokakirjan: Martan kasviskeittiö. Se on juuri sitä mitä kaipaankin! Kirjasta lisää myöhemmin, nyt keskitytään elämäni ensimmäiseen juurespihvikokeiluun. Mikähän ihmeen henkinen lukko siinäkin on ollut, etten ole moisia ennen valmistanut? Helppoa kuin heinänteko! Punajuuri on yksi ykkösherkuistani ja niinpä päätin aloittaa siitä seuraavalla reseptillä:

 

Punajuuripihvit

(Martan kasviskeittiö)

 

3 keskikokoista keitettyä punajuurta

2 perunaa

1 sipuli

1dl seesaminsiemeniä

1 muna (laitoin 2)

2rkl perunajauhoja

1tl suolaa

1tl rosmariinia (laitoin timjamia)

½tl mustapippuria

ripaus sitruunapippuria tai

1 rkl sitruunamehua

 

- Kuori punajuuret ja perunat ja raasta ne. Hienonna kuorittu sipuli.

Sekoita pihvien ainekset sekaisin

- Kuumenna paitinpannu, lorauta tilkka öljyä. Nosta taikinasta nokareita pannulle ja muotoile pihveiksi. Kypsennä miedolla lämmöllä molemmin puolin ja tarjoa esim. vuohenjuustokastikkeen kanssa.

 

 

 

Vuohenjuustokastike

(Martan kasviskeittiö)

 

1½dl maustamatonta jogurttia (laitoin kermaviiliä)

1 rkl hunajaa

1 pötkö/150g vuohenmaitotuorejuustoa/vuohenjuustoa

- Hienonna juusto kermaviilin joukkoon, lisää hunaja ja sekoita.

Anna tekeytyä jääkaapissa tovi ja lisää pihvien päälle.

 

Lohkoperunat

 

Pari perunaa/ruokailija

valkosipulinkynsiä

- Pese perunat ja lohko kuuteen osaan venemäiseen muotoon. Levittele pellille, lorauta päälle öljyä ja hunajaa, timjamia/rosmariinia/mustapippuria/sitruunapippuria/suolaa tms.  Nakkaa valkosipulinkynnet sekaan

-paista 200c 20 min ja alenna lämpö 150c ja paista kauniisti ruskettuneiksi

 

Vähän jännitti että mitä mun oma rakas gourmet-tuomaristo moisesta setistä tykkää. Tai lähinnä toi mies joka asuu samassa osoitteessa kuin minä. Se ei oikein ole kasviruokatyyppiä, enemmän pippuripihvipersoona. Erittäin kriittinen sellainen. Henkisesti valmistauduin jo tylyyn tuomioon, mutta sainkin kuulla pihvien olevan TOSI HYVIÄ! Ja hei, moista arviota ei meidän keittiössä ole vielä konsanaan kuultu! Olin aivan ällikällä lyöty! Kerrasta pätkähti Michelin tähti plakkariin, siltä se ainakin tuntui! Ruoka maistui meille kaikille, se oli todella hyvää. Se oli hyvää vielä seuraavanakin päivänä lämmitettynä.

 

Tästä on hyvä jatkaa, pienin askelin mennään kohti kevyempää ruokalistaa.

Kiitos ja Nam.

 

(Ja hei, sorppa noi kökön sumeat kuvat, puhelimella nappasin...)

Puntari: Ei mulla muuta...

...kuin tunnelmia eiliseltä hiihtolenkiltä. Pakkanen (-20) oli pelottanut pahimmat vellihousut pois laduilta, joten sain suihkia ylhäisessä yksinäisyydessä melkein koko lenkkini. Aurinko ja hiljaisuus siivittivät matkaa ja ladut oli loistavassa kunnossa. 

Tänään onkin ansaittu lepopäivä ja hiihdosta nautitaan vain telkkarilähetyksen välityksellä. Ulkona huhtova lumimyräkkäkin pitää menohalut hyvin kurissa :-)

Puntari: Hiihtoa ja lomaa

Hiihtoloma päästiin aloittamaan perjantaina mukavissa tunnelmissa, kun esikoinen sai hopeamitalin koulujen hiihtokisoissa. Kova jännittäjä ja uusien tilanteiden vieroksuja ylitti itsensä hienosti ja sai kilpailuun uskaltautumisesta palkinnon. Jännityksen poistamisessa oli korvaamattomana apuna tytön luokkakaveri Tytti, joka oli neuvonut Mairea olemaan turhia murehtimatta. Tais ikätoverin vertaistuki olla paljon tärkeämpää kuin äidin "henkinen valmennus".

Lauantaina köröteltiin muun suksiboksikansan kanssa tänne pohjoiseen. Matka sujui leppoisasti: pari pysähdystä, sopivasti evästä ja leluja ja Onnelin ja Annelin kertomukset piti myös pienemmän väen tyytyväisenä. 

Illalla olikin ihana kerääntyä ajopäivän päätteeksi yhteisen illallisen ääreen mummun ja papan kanssa. Hyvä ruoka ja lasillinen punkkua saivat lomafiiliksen kummasti löytymään!

Tänään lähdettiin ladulle porukalla. Kari-pappa vei tytöt Velhon kodalle munkille ja kaakaolle ja minä ja S hiihdeltiin parinkympin lenkki Latvamajalle ja takaisin. Oli kyllä ihanaa päästä suksille, etenkin kun etelän latutilanne näyttää säiden vuoksi surkealta :-(

Päiväkahvilla tankattiin pohjoiseen malliin leipäjuustoa ja lakkahilloa. Nam! Ja Pentikin Saga-astiat on aina yhtä kivoja! 

Tästä loma jatkuu ilman isompia suunnitelmia, kelien ja kunnon mukaan edetään. 

Ihanaa lomaa kaikille, jotka siitä parhaillaan pystyvät nauttimaan!

Kyllikit: Lemmen Kirjuri vol 3

Viikon romantiikkapläjäyksen aika.

 

Näistä vanhojen hyvien aikojen kirjeistä voi hyvinkin tuunata matskua ihan nykyaikaiseen baari-iltaan, mikä on oiva vinkki näin perjantai-illan kynnyksellä. Aikanaan opiskelijaelon kultaisina vuosina Kyllikit olivat viihteellä rovaniemeläisessä menomestassa, jonne saapui yllättäen potentiaalinen lauma nuoria miehiä. Yksi heistä purjehti seuraamme baaritiskille ja avasi keskustelun Tiinan kanssa: Haluatko että puhun sulle rivoja vai avohakkuista? Kummankohan Tiina valitsi? Ei taida muistaa itsekään. Nuori mies oli joku metsäalan insinööriopiskelija. Vähän oli hakusessa tuo iskutouhu, mutta ehkä metsäkoneen puikoissa sitten pätevämpi kaveri? Tällaisessa tilanteessa hiukan miellyttävämpi avausrepliikki olisi ollut vaikkapa: Tahdotteko yhdistää kohtalonne minun kohtalooni? Tai: Katsoisin lähempää yhdistystä teidän kanssanne perin onnelliseksi minulle! Kannattaa kokeilla jos tänä iltana yöelämän syke kutsuu! Raportoikaa ihmeessä tuloksista sitten tänne Maitolaiturille!!!

Toinen tämän kertaisista romantiikan opeista kohdistuu leskirouvien tavoitteluun. Jos olet sattunut tekemään äkkirikastumisen ihmeen Nokian osakekaupoilla niin tämä kirjepohja toimii loistavasti. Riittävästi vaan nöyryyttä, liehittelyä ja vaimoihmisen ylistystä kehiin niin eiköhän siinä iloisinkin leski taivu lahjoittamaan kätensä.

 

 

 

Halkomäki: Se pöhisee!

Jihuu! Lehmä on märehtiväinen ja ihminen erehtyväinen, onneksi! Minä olen luullut ettei meikäläisestä vain yksinkertaisesti ole kompostorin hoitajaksi. En vaan saa niinkin yksinkertaista prosessia kuin maatuminen tapahtumaan valvotuissa olosuhteissa. Kompostoinnin hurmiollisen harrastamisen vankinpana taka-ajatuksenahan on saada kelvollista maa-ainesta omaan puutarhaan ja kasvimaalle. Minä en ole siinä onnistunut kovinkaan hyvin. Kesäisinhän lämpökompostori pöhisee itsekseen parin kympin lämmöissä, mutta muhkean mullan sijaan sieltä ulos kaivettu aines on jotain mädäntyneen ja pilaantuneen välimaastosta. Kun kelit kylmenevät, kompostori hiipuu samaa tahtia ja lopulta jäätyy. Ja aika pian se on täpötäynnä ja umpijäässä.

Kateellisena olen kuunnellut niitä kompostointiguruja, joilla tuollainen perus-Biolani pöhistää täysillä kesät-talvet. Nämä gurut kiikuttavat talvella kuumia vesipulloja kannen alle ja tekevät kaikenlaisia omia kikkojaan että homma toimii. Nämä ovat niitä samoja tyyppejä jotka jauhava kananmunankuoretkin morttelissa jauheeksi, jotta ne voi laittaa kompostoriin maata kalkitsemaan. Huh. Minä en viitsi, jaksa enkä ehdi. Se on kuitenkin vaan kompostori.

Tänä syksynä jostain kumman syystä päätin ryhdistäytyä ja panostaa tuohon maaduttamisen ihmeeseen sen verran, että hommasin reilusti komposti&huussikuiviketta ja lappasin sitä runsaalla kouralla kompostorin kitaan aina kun vein ämpäriä tyhjennettäväksi. Lisäksi möyhentelin kompostorin sisältöä sen mukana tulleella sekoittimella. Ja katso, tapahtui ihme! Se pöhisee! On pöhissyt koko talven yli kahdenkympin lukemissa. Voi tätä onnistumisen iloa ja ihmettä!!!
Ei sitä äkkiseltään uskoisi, mikä merkitys yhdellä toimivalla lämpökompostorilla voi ihmisen itsetuntoon olla! Kai tästä jonkinlaisen merkinnän voi CV:hen laittaa?

Kompostorin apulaishoitaja Topi tyytyväisyyden partaalla!