Puntari: Ajatuksia menneisyydestä

Eilen intouduin uuden tietsikan myötä (sivuthan latautuvat ja aukeavat, hurraa!) katselemaan vanhoja blogikirjoituksiamme. Hauskaa oli. Mieletöntä, että vuodesta 2011 elämä on tallentunut tänne, ainakin osittain. Paljon asioita on tullut kirjoitettua, joita ei nyt enää muuten muistaisi.

Eksyin myös Luonnokset-kansioon bloggerin työpöydällä. Sinne siis tallentuvat ne tekstit, jotka syystä tai toisesta jäävät julkaisematta, vähän kuin ilmaan roikkumaan. Ajatus on katkennut tai sitten teksti ei ole ikinä taipunut julkaistavaan muotoon. Meidän Luonnoksissa oli vain 14 tekstiä, joten aika matalalla sensuurilla näitä juttuja tänne verkkoon taidetaan syytää.

Yksi juttu oli kuitenkin semmoinen, jonka haluan julkaista nyt 2,5 vuotta myöhemmin. Tämä on kirjoitettu siis 2.5.2012. Lapseni olivat silloin 3 ja 4,5 vuotiaita. Tällaista olen ajatellut silloin...

"Sain hyvältä ystävältäni keskiviikkona sähköpostia. Nauroin varmaan vartin vedet silmissä. Riina oli löytäny sähköpostiarkistostaan mun lähettämän viestin vuodelta 2005.
Oltiin silloin Aitoon Kirkastusjuhlien rääppiäisristeilyllä Hannan ja Riinan kanssa, ja muuta (maihin jäänyttä) kaveriporukkaa ajantasalla pitääkseni olin tehnyt kevyen referaatin reissun tunnelmista. Ei puuttunut vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, ja jos voisin, julkaisisin tekstin tässä. Vaan en voi: liian paljon yksityiskohtaista selontekoa ihmisistä, jotka eivät välttämättä halua astua julkisuuteen tätä kautta. Se mitä Isabellalla tapahtuu, se Isabellalle jää, you know!?

Aloin sitten ihan vähän kelata itseäni sen meilin lukemisen myötä.
Vuosia tuosta reissusta ja kesästä (virallinen JetSet-kesä) on kohta 7, ja sen jälkeen meitsi ja meitsin elämä on muuttanut aika totaalisesti suuntaa.
On tullut aika v-tusti velvollisuuksia. Esim. laittaa joka päivä ruokaa tsiljardi kertaa. Enää ei riitä, että tempaisee omaan napaansa jonkun nuudelipussin kuiva-ainekaapin periltä, vaan oikeasti täytyy keittää, höyryttää, ruskistaa, paistaa, pussittaa ja pakastaa ihan urakalla.
Sen lisäksi pitää jaksaa nousta aamulla ja leikkiä olevansa pirteä. Illalla sinniteltävä hereillä kauemmin kuin kaksi energiapakkausta. Jossain välissä pestään pyykit, kuurataan keittiö, imuroidaan, lämmitetään sauna, harrastetaan liikuntaa, madotetaan kissa, tehdään työtä ja tyhjennetään tuhkat pesästä.

Niin, että mahtuisiko tuohon listaan vielä viihteellä käyminen? Juu ei.
Ajatuksena se on ihan houkutteleva. Esim.katselin että Apulanta olis keikalla tässä lähistöllä. Sinne mä hei meen! Kunnes vilkaisu kalenteriin osoittaa, että mies lähtee seuraavana aamuna klo 6.30 töihin joten mun on oltava yksin vastaanottamassa kotona koko pikkuihmisten muodostama aamutsunami. Ruksit Apulannan keikan päälle. Ei vielä, ei ennen kuin lapset osaavat ottaa itse jugurttia jääkaapista ja kunnioittavat sitä, että äiti haluaa vielä nukkua.


Mitä tulee sitten JetSet-kesään 2005 ja sen nostattamiin muistoihin. Mä uskon, ainakin haluan uskoa, että sellaisiakin kesiä vielä tulee. Ei ehkä ihan niin päätöntä menoa ihan kaikilla sektoreilla, mutta satunnaisia vapautuneita irtiottoja nyt kuitenkin. Hyvää seuraa, marjastusta kahvikonjakkipullo taskussa ja timanttikorvikset korvissa, Salarakas-risteilyitä sivistyslautakunnan puheenjohtajan kanssa (terkkuja Juhalle!), bändijatkoja (ainakin Hannalle...) ja seikkailuretkiä Helsingin yöelämään..."

Sitten teksti ja ajatus onkin katkennut. On ehkä täytynyt taas rynnätä hoitamaan niitä ainaisia velvollisuuksia. Muistan kyllä tuon kevään ja nuo ajatukset nyt, kun tekstin luen. Silloin ajattelin, että mulla ei varmaan tässä elämässä tule enää koskaan olemaan yhtään kivaa :-( Se oli oikeasti aika pelottavakin ajatus, kun mikään ei oikein edes hymyilyttänyt.
Olisko ollut saman kesän Kirkkarit, kun jotenkin ihmeen kautta musta tuntui ekaa kertaa tosi pitkään aikaan, että siivet kantavat ja jossain tuolla pehmeiden poutapilvien takana on tosi kirkas aurinko. Ja sen jälkeen alkoi helpottaa tosi paljon!

Ja nythän on jo suorastaan helppoa. Lapset on kasvaneet, nyt ne jo oikeasti laittavat itselleen aamupalaa, katsovat videoita aamulla ja äiti saa hetken nukkua pidempään viikonloppuna. Moni asia on muuttunut parempaan suuntaan, minäkin varmaan ihmisenä. Toivottavasti ainakin!

Kyllä ihminen tarvitsee muutakin kuin kotioloja 24/7. Siitä hyvänä osoituksena toissaviikonloppu, kun ensin kävin kuuntelemassa ihanaa Elastista perjantaina ja Semmareita lauantaina. Vaikka molemmat illat menivät valvoessa normaalia pidempään, oli mieli sata kertaa virkeämpi seuraavalla viikolla kuin normaalisti.

Joten tsemppiä vaan kaikille pienten lasten äideille!!! Vaikka nyt tuntuisi siltä, että elämä on lähinnä kotiorjana olemista, niin jonain päivänä kaikki helpottaa. Ja se hetki, jolloin saat laittaa timanttikorvikset korvaan ja lähteä tyttöporukalla baanalle, lähestyy tunti tunnilta.
Mutta sitä ennen ei auta muuta kuin Keep calm And Carry on!