Teksti Tiinan kynästä, kuvat ja kuvatekstit Hannan:
"mä ajoin koko yön
niin kuin roy orbison
mun sydämeni lyö
se aivan hervoton jo on
lähin liikkumaan
valot vilkku vaan
pyysin tanssimaan
sua beibe
tää on huikeaa
juuri oikeaa
astrofysiikkaa
välillämme
en tiedä ees mis
mun autoni on
mut sun kanssas beibi
se on tarpeeton"
Tämän vuoden Tahkosta piti tulla jotain erilaista kuin ennen. Ja tulikin. Monella tavalla. Siitä tuli ennätystahko monella mittarilla mitattuna: kuran, vitutuksen, pissataukojen ja valvottujen tuntien määrällä ainakin. Toisaalta siitä tuli myös ennätysparas Tahko. Ikimuistoinen. Riemukas. Suuria voimia koetteleva. Periksiantamaton.
Omituisten flunssa- ja sydänoireiden siivittämän ja lähinnä massakauteen keskittyneen kevätkauden jälkeen oli parasta tunnustaa faktat: tänä vuonna ei tehtäisi reittiennätyksiä, vaikka poluille olisi vedetty asvaltti ja jyrkimpiin mäkiin hissinousut. Kun myös rakas aviomies oli kevään aikana kerännyt lähinnä leimoja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kanta-asiakaskorttiin, oli aika lyödä 14 vuotta kestänyt parisuhde koetukselle ja lähteä testaamaan Tahkon 60 kilometrin ihanuus kahdestaan ja samaa matkaa. Muutettiin viime hetkillä ilmot Yöttömän yön Tahkoon sillä ajatuksella, että repussa riittää eväitä ja tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä.
Kisapaikalla tuttu kuhina vastaanotti perjantaina. Tuntui hölmöltä, että edessä ei odottanut levottomasti nukuttava yö, vaan jotain muuta. Kun muu kisaporukka kömpi vällyjen alle yhdentoista maissa, me aloitettiin varusteiden keräily ja yötaipaleelle lähteminen. Hanna lähti reippaana tyttönä meitä saattelemaan ja Piazzalla oli jo muutama muukin valmiina. Mitään varsinaista ruuhkaa ei tällä kertaa lähtöviivalla nähty, kuuluttaja sai lähes nallekarkeilla houkutella porukkaa tiiviimmäksi rykelmäksi. Aamun lähdöistä tuttu ilmassa leijuva kilpailuhenki oli poissa ja tilalla aistittavissa kauhunomaista odotusta tulevista hetkistä.
Tahkon yötöntä yötä, upea keli lähteä reitille! |
Tiina ja Sakke valmiina kuin partiolaiset, kohta mennään eikä meinata. |
Piazzalla oli klo 24.00 rauhalliset tunnelmat normaaliin lähtöhumuun verrattuna. |
Kinahmi ykkösellä liityin mainion Kona-retkueen peesiin, jonka kanssa käytiin sellaista "en mää mee, mee sää, no en mää, mee sää"-tyyppistä vetovastuun jakamista reissun kuluessa. Suosikkipätkäksi reitillä lukeutuva lasku kohti Eskolaa oli tällä kertaa aika liukas, ja muutamat läheltä piti -tilanteetkin siinä tuli koettua.
"Step by step, ooo, baby, gonna get to you, girl"
Vitutus liukkaudesta, mudasta ja omasta kerta kaikkiaan paskasta kunnosta alkoi
kumuloitua mukavasti ennen Kinahmi kakkosta. Yritin siinä psyykata itseäni, mutta ei kauheasti naurattanut. Ei kulkenut henki eikä pyörä.
Kello oli jotain yli kaksi, kun tultiin Kinahmi kakkoselle ja jalkapatikka alkoi. Jostain takaraivosta pulpahti esiin legendaarisen New Kids On the Blockin biisi Step by Step, jota sitten pyörää ja itseäni ylös hilatessani lauleskelin. Melkein vedin ne musavideolta tutut rappusmuuvitkin siinä jyrkimmässä kivikkokohdassa.
(Voit tsekata ne tästä, jos jostain syystä oot jo unohtanut)
Kalkkiruukin mäki oli mukava ja vauhdikas. Ja kuiva. Ennen kaikkea mukavan kuiva (ainakin verrattuna moneen muuhun mäkeen). Huollossa naukattiin vähän banaania ja suolakurkkuja ja geelejä ja rupateltiin muiden kanssa. Helppoa ei ollut kenelläkään, mutta jaettu tuska teki siitä pienemmän.
"jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan
katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan"
Neljän aikaan aamulla oltiin äärirajoilla. Itku puski silmäkulmaan, jalat oli kaksi voimatonta perunasäkkiä ja kaiken lisäksi oksennus pomppi kurkussa. Kuluneen kahdeksan tunnin aikana nautittu (yltiöpäinen?) tankkaus (pari kolme annosta pastaa, patonkia, salaattia, ylikypsää possua valkosipulilohkoperunoilla, tiikerikakkua, snickerspatukka, puoli pussia panttereita, puolikas pähkinäsuklaalevy ja tetrallinen mustikkasoppaa) ei ollut lähtenyt imeytymään ihan odotetulla tavalla, ja kuvittelin itseni jo näreeseen heittämään laattaa. Taisin siinä sanoa ääneenkin, että Tahko on nyt mun osalta nähty juttu, turha tänne on tulla joka kesä kurjuuttaan maksioimaan. Mies tajusi pitää suunsa kiinni ja ketjunsa kireällä, niin että pahimmat jupinat ja uhkailut kuulin vain minä itse.
Viimeisellä asvalttiosuudella eteen tuli houkutteleva Tahko 7km -kyltti ja minä loin mieheeni surkeimman ilmeen mitä osasin ja räpsyttelin mudan kangistamia ripsiäni: eikö nyt voitaisi jättää tätä kesken ja lähteä pikitietä pitkin mökille saunaan?! "Mennään nyt vaan hetki kerrallaan", totesi mies ja katosi polulle aamuyön hämärään. Perässä oli seurattava.
Tuskin olisin selvinnyt maaliin ilman Elastista. Henkinen jukeboksi kaivoi levylautaselle tällä kertaa Eteen ja ylös -biisin ja sen sanomaosasto pisti silmään uuden asenteen. "Teen vastoinkäymisistä voimaa" sanoin itselleni joka kerta kun Spessu ruopaisi taka-akselia myöten johonkin suonsilmäkkeeseen.
Ja tapahtui myös jotain muuta ihmeellistä: mahassa kävi mystinen kierre, energia alkoi imeytyä ja mulle tuli nälkä! Mahtavaa! Näin hallusinaatioita makkaraperunoista parin kilometrin ajan ja nälkä toimi hyvänä motivaattorina kohti kotia.
"Leijonaa mä metsästän.
Tahdon saada suuren.
Enkä pelkää ollenkaan.
Edessä on suo.
Märkä, upottava suo.
Sitä ei voi ylittää.
Sitä ei voi alittaa.
Sitä ei voi kiertää.
Täytyy mennä lävitse.
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä):
Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp.
Edessä on joki.
Kylmä, syvä joki.
Sitä ei voi ylittää
Sitä ei voi alittaa.
Sitä ei voi kiertää.
Täytyy mennä lävitse.
Kaikki (tekevät suulla inhottavia, lätiseviä ääniä):
Slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp, slurp. "
Tuulivaaran huollon jälkeen alkoi reitin ihanin ja kamalin osuus. Ihana sikäli, että nyt kropassa oli vähän potkua edetä, kamala sikäli, että märkä oli todella märkää. Mies katsoi mua hiukan hitaasti ja kiihdytti taas vauhtiaan, kun tien levyisten, puolimetriä syvien lätäkköjen jälkeen aloin hoilottaa Leijonan metsästystä, jonka lyriikat mätsäsivät monella tapaa tän vuoden olosuhteisiin. Taisin olla aika väsynyt?
Mutta ei se mitään. Aamu valkeni. Maaliin oli 10 kilometriä. Edessä oli vain mukava kivikkolasku kohti loppuhuipennusta, El Grandea. Laskun ja viimeisen mäkietapin välissä otettiin vielä viimeistelevä mutakylpy. Mielessäni siunasin niitä kahtatuhatta pyöräilijää, jotka muutaman tunnin päästä pyörisivät näissä samoissa poteroissa.
El Granden juurelta oltiin luvattu lähettää hätäraketti merkiksi Hannalle, että tietää laittaa saunan lämpiämään ja aamiaisbuffeen valmisteille. Minä jäin hinaamaan itteäni ja pyörääni mäkeä ylös, kun meidän perheen Jussi Veikkanen tempaisi itsensä kukkulan huipulle maisemia katselemaan. Tossu nousi kevyesti, ja aikaisemmin yllättänyt nälkä painui taka-alalle kun siinä hengästyksen lomassa tuli syötyä puoli kiloa hyttysiä.
Tahkon huipulla vietettiin pakollinen some+fotohetki ja ihailtiin aamu-usvassa kylpevää savoilaismaisemaa. Oli pakko myöntää, että hetki oli kaunis.
Loppulaskussa tuli taas tippa silmään. Tällä kertaa ei pelosta, vaan siitä järjettömän hyvästä fiiliksestä, jonka selviytyminen tästä leikistä sai aikaan.
"sisko älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään"
Takana näkyvää rinnettä tultiin loppulaskussa alas. Ei vellihousujen hommaa! |
Ihan kuin eivät olisi missään käyneetkään, ilmeistä päätellen. Pyörät ja ajokamppeet kyllä kertoivat toista... |
Mökillä saunaan, kylmä lonkero kitusiin ja aamupalan kautta lähettämään muut omista suorituksistaan nauttimaan. Ihan kaikkea reitillä odottavaa ei toisille kerrottu, mutta eiköhän meidän pyöristä ja ajovarusteista pystynyt jotain päättelemään.
Aamu-unien jälkeen päivä jatkui Piazzalla kisoja seuratessa, Peltsiä kannustaessa ja kovakuntoisia naisia ihaillessa.
Kisakatsomoa ja tankkausta saunan, aamiaisen ja unien jälkeen. Hampparia, lonkeroa ja mansikoita. |
Huoltokyllikki ja Kisakyllikki. |
Tältä näyttivät pyörät ja kuskit urakan jälkeen. Vähän ratisi muta hampaissa. Alakuvassa huollon rento meininki, kuskien omia kamppeita odottelemassa kuusen juurella. |
Kiitos Kisa- ja Huoltokyllikille jälleen hauskasta kisaraportista. Tänä vuonna uskalsin itsekin siirtyä huoltotiimin pääkokin paikalta kuskien joukkoon. Muutamien vuosien varrella on tullut kuunneltua kaikenlaisia tarinoita Tahkon metsistä ja mäistä, joten pitihän se hypätä pyörän selkään ja katsastaa Tahkon maastot itse. Ajattelin, että kyllä minäkin uskallan ja pystyn, kun Kyllikitkin ovat siellä monta kertaa jo kurvailleet, kiitos siis teille minua rohkaisseista kirjoituksista!
VastaaPoistaKukkis
Mahtavaa että uskalsit!!! :) Onhan se ihan toista fiilistellä mukana kun tietää mistä puhutaan! Tänä vuonna olosuhteet oli kyllä niin rankat että ensimmäiseksi Tahkoiluksi varmasti aika urakka! Tänä kesänä täällä Maitolaiturilla ehkä vielä raporttia muistakin kisoista...
VastaaPoistaH