Kyllikit: Aitoon Kirkastusjuhlat 2015 osa II

Hanna:
Ihan aluksi on pakko mainita, että Kirkastuksen alkaessa itselläni oli päällä suhteellisen vahva romantiikansävytteinen tunnelataus. Se johtui edellisen päivän liikuttavasta tapaamisesta, jossa kohtasivat tammikuussa etsimäni Armaksen tytär sekä isotätini Terttu. Tuosta kohtaamisesta ehkä myöhemmin lisää plokissa. Mielentila oli siis herkillä jo valmiiksi, mikä kuitenkin sopi hyvin yhteen Kirkastusfiilisten kanssa.

Tiina räpäytti jo ilmoille Kirkastuksen tunnelmia aikamoisen satsin, joten minä ajattelin valottaa hiukan sitä, mitä tapahtui kulisseissa tänä kesänä. Ja joo, pakkohan on myös vähän hehkuttaa tämän vuoden omia Kirkkarifiiliksiä siinä sivussa.

Meillä täällä Halkomäessä on aina melkoinen kuhina Kirkastuksen aikaan. Vuosien saatossa se kuhina on muuttanut muotoaan, mutta aina on yhtä hauskaa kun tupa on täynnä, pihassa telttoja ja säpinää piisaa aamusta iltaan. Ja yöhönkin. Kirkastus on ihan kuin mikä tahansa juhlapyhä siinä mielessä, että siihen pitää valmistautua asiankuuluvasti; järkkäillä paikkoja, siivoilla, leipoa, hankkia jääkaappi täyteen ruokia ja juomia, kaivaa vieraspatjat esiin ja pöyhiä tyynyt kuohkeiksi. Luonnollisesti myös katsoa valmiiksi pussit palautuspulloille ja varmistaa että grillissä riittää kaasua. Tänä vuonna se jäi varmistamatta, hah hah. Onneksi naapuri asuu lähellä! Perheellistymisen myötä valmistautuminen Kirkastusjuhliin on tiivistynyt aina vain lähemmäksi juhlia, ja niinpä vielä lauantaiaamuna pyöräytin pellillisen mustikkapiirakkaa festarivieraille, koska perjantaina leivotusta pellillisestä oli syöty jo yli puolet. Mitään pikkupiirakoita on siis turha leipoa!

Tiina pesueineen saapui meidän hoodeille jo hyvissä ajoin ja yhdessä päivitimme jääkaapin sisältöä ja teimme suunnitelmaa illan kuvioista. Yläkertaan oli serkkutytöille pedattu siskonpeti valmiiksi lastenhuoneeseen ja kun omat nassikatkin päätyivät hajautetusti Mummuloiden hoitoon niin sain ennen neljää lähteä hyvillä mielin tekemään ensimmäistä työvuoroa. Pikaisesti sidoin vielä pihapenkin pioneista kimput päkkärin pöydille, että olisi edes jotain tunnelmatuojaa niihinkin kopperoihin. Tiina jäi vielä lisäämään ripsaria kun polkaisin Volvon kiitoon kohti Honkalaa. Kotona riitti silti vielä säpinää.  Illalla saunan täyttivät hikiset pyöräilijämiehet, joille Kirkastuksen lauantailenkistä, saunasta ja festareista on jo muotoutunut vuotuinen perinne.

Kukkia Päkkärille.



 

Mun on pakko myöntää, ettei mulla ole ikinä hajuakaan kuka artisti esiintyy Kirkastusjuhlilla minäkin päivänä. Paitsi tietysti Apulanta, perinteinen maanantain kunkku. Sillä kun ei ole mitään väliä kun kaikki kolme iltaa menee työvuorossa ja siinä ohimennen ehtii jotain keikkaa aina pätkän kuuntelemaan. Tänä vuonna kuitenkin päätin, että aion joka ilta kuunnella yhden keikan ihan kokonaan jos se suinkin töiden puolesta on mahdollista. Kun päkkärihommat oli laitettu valmiuteen ja Juhlatalon artistit moikattu niin hain Tiinan pelipaikoille. Pikaisen tsekkauksen jälkeen suuntasimme kuuntelemaan Aurooraa, joka sai heti letkeän festarifiiliksen valloilleen. Sitten oli vuorossa illan kuuma peruna. Samulin keikka. Ja sori vaan, nyt tulee mun Kirkastukseni ainoa tosihehkutus... Samulin musa on uponnut muhun jo muinaisista Peggyistä lähtien, mutta syvemmän merkityksen se on saanut Vaiheet -levyn kautta. En ole koskaan saanut nähdä ja kuulla Samulia livenä ja siksikin tämä mahdollisuus kutkutti ja liikutti mieltä. Halusin kovasti käydä häntä moikkaamassa jos osuisi kohdalle, mutta kauhukseni en tiennyt yhtään mitä olisin sanonut, koska mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea sitä. Lopulta päätinkin rohkaista mieleni ja käydä sanomassa vain MOI ja että sanat eivät nyt riitä muuhun. Se oli hyvä päätös. Kun musiikki on sydämessä niin ei siinä paljon sanoja tarvita. Samuli ymmärsi sen, ja oli jopa otettu. Sanoi saavansa sellaisesta voimaa. Ah! Sillä hetkellä tuntui, että mun elämäni oli juuri saanut täyttymyksensä ja voisin jättää koko Kirkastuksen siihen ja elää onnellisena elämäni loppuun asti vaikka sillan alla. Keräsin kuitenkin itseni ja kotiavaimeni ja menin kuuntelemaan keikan. Oi ja voi. Sitä karismaa. Ääntä. Bändiä. Tunnelmaa. Sitäkään ei voi sanoin kuvailla. Garnierit poskilla valuivat aina vain alemmaksi mitä pidemmälle keikka eteni. Tähtipölyä -kappale räjäytti sitten koko potin. Keikan jälkeen hilpasin päkkärin kautta nyyhkien kohti omaa työmaatani kun Samuli tulikin vastaan. Kysyi, täyttikö hän kaikki odotukseni ja halasi lujasti. Kerroin itseäni keräillen, että Tähtipölyä on aika arka kappale mulle, ja että toivoisin viranomaisten kieltävän se radiosoiton kokonaan, koska maantiellä se aiheuttaa mulle lukuisia vaaratilanteita. Ihan niin kuin Juha Tapion Ohikiitävää aikanaan. Sitä kykynen jo kuuntelemaan ilman että on pakko pysäyttää auto...

Se ilta oli sitten siinä. Sen enempää ei voisi pieni ihminen enää saada. Ei Kirkastusjuhlilta, ei maailmalta. Tai niinhän minä luulin. Juhlatalossa mun holhouksen alaisena olivat vielä Auroran jälkeen A. Aallon Rytmiorkesterin pojat. Sarjassamme ylisympaattiset ja yli-ihanat. Suursuosikit saapuivat Honkalaan ilman minkäänlaista raideria tai muitakaan vaatimuksia. Kylläpä heitä olikin kiva holhota, kun ei tarvinnut pokkuroida vihersmoothieita tai proteiinipatukoita pöytään, niin kuin rokkiliiterin kukot vaativat. Kaksi settiä sitä viihdyttävintä tanssimusaa laittoi ohimennen aina omankin tanssijalan vipattamaan. Vielä kun osaisi tanssia niin sitten se vasta vipattaisikin...  Lopulta hyvin sujunut ilta oli pulkassa ja Rytmiorkesterin pojatkin lupasivat tehdä comebackin sunnuntaina, niinpä Tiinan kanssa suuntasimme odottavin mielin kotikonnuille ja nukkumaan. Pienten baileys-tömpsyjen kautta tosin...

Tiinan synttäreitä juhlistettiin sunnuntaiaamuna kakulla, kahvilla ja kuohuvalla! Ja sitten saunaan...

Sunnuntai on aina siitä jännä päivä, että pitäisi pystyä keräämään itsensä sängystä aamusaunan kautta marssille sen jännitysnäytelmän myötä, että mahtuuko marssipuku päälle. Jälleen kerran nippa nappa niukin naukin. Tosin housujen nappi piti jättää auki ja ratkoa viime hetkellä eteisessä askartelusaksilla takin sivusaumojen sisäänotot auki. Mutta mitäs pienistä. Miten ne kuteet aina kutistuukin kaapissa? Lakkikin on niin tiukka, että kun sen kotona laittaa päähän, niin sitä ei saa pois hikisestä päästä kuin pihtien kanssa.
Niin kuin Tiina kertoikin, marssi oli tänä vuonna erityisen tunteikas. Jos se saa aina meidät liikutuksen valtaan, niin tänä vuonna erityisesti. Se toi niin vahvasti esille sen, että yksi oli poissa. Honkalan pihalla itketti jo niin, etten tahtonut pysyä enää tahdissa ja Tiinan kanssa koitettiin tsempata toisiamme. Päiväjuhlaa hetken seurailtuamme suunta kohti kotia, grillailua ja valmistautumista jo kohta alkavaan työvuoroon. Pöhinä oli hyvä!

Ilta meni tutulla kaavalla ja festarihumussa oli mukana myös hulvaton Aurinkojumala -bändi, josta povailimme jo Apulannan seuraajaa sitten kun Apiksen sedät eivät enää jaksa heilua. Eli joskus
2050 -luvun puolivälissä. Illan keikkavalintana meillä oli Paula, joka todella osasi ottaa yleisönsä ja loihti bändeineen Rokkiliiteriin mielettömän tunnelman. Tiinan kanssa yhdessä notkuttiin liiterin ovenpielessä ihan fiiliksissä. Ja niissä fiiliksissä oli hyvä jatkaa iltaa eteenpäin. Joskus kahden jälkeen hyvästelin Aallot ja heitimme aitoosiskomme Riinan kotimökilleen ja kömmimme itsekin petiin.

 

Tuli maanantai ja panokset koveni. Koitettiin huilata ja kerätä voimia, mutta kotona pyörivät ipanat veivät enimmän huomion joten työvuoro putkahti taas nopeasti eteen. Tiinan kanssa mietittiin, että miten muistettaisiin Elastista, joka saapuisi 15 vuoden odotuksen jälkeen Aitooseen. Mitä viedä miehelle, jolla on jo kaikkea? Tiina hankki VPK:n historiikin ja minä väsäsin kimpun kauneimmista pioneistani mitä mulla oli. Vaaleanpunaisista. Ja valkoisia akileijoja sekaan. Sen kiikutimme miehelle hetimiten kun mersu kaarsi päkkärin pihaan. Hiljaa mielessäni toivoin, etteivät pioneissa majailevat muurahaiset vaan tekisi mitään omaa yhdyskuntaa sinne Mersun repsikanpuolen kuramaton alle... Ela saattaisi tykätä kyttyrää? No hei, maaseudulla on vaaransa!

Luonnollisesti päivän keikkavalinta oli helppo tehdä ja kyllä oli mahtavaa. Alkukeikasta nappasin syliini vieressä kököttäneen ehkä noin 4vuotiaan pikkutytön, joka ei nähnyt lattiatasosta vilaustakaan Elastisesta pikkusiskon keikkuessa isänsä harteilla. Pieni painoi kuin lyijy, mutta oli selvästi onnessaan päästessään näköalapaikalle. Kun tämä tiimi jätti keikan kesken siirryin ihmistelineeksi Mairelle, ja siinä sitten yhdessä pistimme pileitä pystyyn. Kolmen sukupolven voimin kuuntelimme positiivista ilosanomaa kun Kari-Pappakin liittyi mukaan. Käsittämätön keikka ja kädet ihan kuoliossa!
Loppuillan loppuhuipennuksena oli tietysti Apulanta ja mukavista mukavin Sipe. Suuresti arvostamani ihminen, jonka tapaamisesta tulee aina yhtä rauhaisa ja hyvä olo. Apiksen rytkytellessä liiterin lankkuja yön hämärässä tyhjentelin jo Juhlatalon juomakaappeja ja häädin päkkärille pesiytyneitä ihmisiä hiljalleen pois siivouksen tieltä. Siinä vaiheessa tippa pyrki linssiin ja väsymys puseroon; miten hienot festarit taas kerran! Miten hieno talkooväki, yleisö ja bändit! Artistien ihmetykset talkoilla tehdyistä festareista, hehkutukset Aitoon hengestä ja kiitokset hyvin toimivista järjestelyistä eivät olleet hölynpölyä. Ne olivat totta. Silloin puoli kolmen aikaan se tuntui niin tosi hyvältä! Pikaisten moikkailujen kautta siirryimme Tiinan kanssa kotiin ja naapuriin saunomaan. Talkoohiki pois ja kolmen päivän nihkeänpölyiset vaatteet. Pojat jäivät vielä lauteille kun me lähdettiin kävelemään kesäsateessa kotiin, paljasjaloin, pikkuhousut ja kuoritakit päällä. Oli Kirkastusjatkot ja ihminen väsynyt, mutta onnellisimmillaan!

Kyllikit: Aitoon Kirkastusjuhlat 2015 osa I

Tiina:

Tämän vuoden Kirkastusjuhlista syntyi vuosisadan tunnepitoisimmat juhlat. Kyyneleet ja nauru olivat herkässä, suloisessa sopusoinnussa vuorottelivat vähän kuin kesäsäät tänä suvena.

Itelleni juhlat olivat tietyllä tavalla herätys sen suhteen, että mikään ei ole ikuista. Paitsi Aitoon Kirkastusjuhlat. Me ollaan kaikki osaltamme täällä vain ohikulkumatkalla, antamassa pieni osa itsestämme siihen juhlien upeaan historiaan. Kirkkareihin sopii täydellisesti tämän vuoden Jukolan viestin iskulause: Jokainen on voittaja!
Nieleskelin kyyneleitä, kun Haloo Helsingin! Elli välispiikissään kiitti kaikkia juhlien eteen talkootöitä tehneitä. Ja minusta tuntui, että ne sanat tulivat suoraan sydämestä.
Toinen pysähdyttävä hetki oli se, kun Apiksen Simo kävi keikan jälkeen halaamassa eturivin fanijoukot. Ainoana esiintyjänä koko kolmen päivän aikana. Siinä kiteytyi rakkautta ja välittämistä myös faneja kohtaan, jotain sellaista, joka nykypäivän artistien suunnasta alkaa olla aika harvinaista.

Meille aitoolaisille tärkein hetki on aina palokunnan päiväjuhla. Tänä vuonna palokunnan marssi meinasi mennä omalta osaltani täysin tunnemyrskyn kourissa. Marssirivistöstä puuttui ihminen, joka omien vanhempieni lisäksi tuki minua aikanaan omalla palokuntaurallani eniten. Hänen ansiostaan uskoin, että minussakin on ainesta vaikka mihin. Nyt tuo ihminen seurasi marssiamme jostain pilvien päältä, vaikka samalla tuntui, että siinä ihan vieressä hän kuitenkin edelleen oli.

Kaikkien tunteiden keskellä sain Kirkkareille artistin, jota olin odottanut 15 vuotta: siitä lähtien kun haastattelin häntä vuonna 2000 lehtijuttuun. Tuon tapaamisen jälkeen tiesin, että tässä kundissa on jotain, millä mennään vielä pitkälle.
Mutta Aitoo ei ollut silloin eikä moneen vuoteen vielä valmis. Tarvittiin edellisvuosille lämmitteleviä artisteja, kuten Petri Nygård ja Cheek, jotta paikalle voitiin viimein kutsua Suomen sydämellisin räppäri.
Elastisen keikka oli alusta asti sellaista ilon, periksiantamattomuuden ja musiikin juhlaa, että se kaivertui ihan varmasti jokaisen paikalla joranneen sydämen linoleum-levylle loppuelämäksi! Elastisen keikalla olivat mukana ensimmäistä kertaa Kirkkareilla myös omat lapseni. "Mä en äiti unohda tätä iltaa koskaan", huokaisi Maire keikan jälkeen. Se oli paras kiitos, minkä näiden juhlien järjestelyistä voi saada.

Kun maanantain juhlat oli saatu päätökseen, me mentiin Halkomäkeen naapurin Markon saunalle. Kesäsade ropisi kattoon, spotifysta soi jatkojen soittolista ja iholta pyyhkiytyi pois kolmen päivän festarihumu. Istuttiin siinä terassilla, juotiin yhden kuivat omenasiiderit ja katseltiin, kun yö valkeni aamuksi.
Ihmisen oli hyvä olla.

Erkki vastasi juhlien järjestelyistä teinikäisten mutanttikilpikonnien veroisilla voimilla!

Kirkkareiden Grand Old Man Yrjö Saarinen antaa haastattelua Aamulehdelle.

Aurora oli hyvä!

Samuli <3 <3 <3

Retrodisko - legenda jo eläessään!

A. Aallon Rytmiorkesteri oli huikea ja bändin jäsenet ihania.

Perinteinen marssi. Tahdissa.

Vakavana kohti Honkalanmäkeä.

Aurinkojumalan pojat oli parhautta. Joensuulaiset hurmas Sydän-Hämeen tytöt totaalisesti!

Festaribabet Sara ja Satu!

Kirkkareiden odotetuimmat esiintyjät Kosti ja Marko, Marko ja Kosti.

Mää ja mun mies. Tarinamme alkoi näiltä juhlilta 14 vuotta sitten <3

Rokkiliiteri ja Haloo Helsinki!

Jännittyneet odottajat ennen Elan keikkaa. Murut <3

Muusikko, jota arvostan ehkä kaikkein eniten koko maailmassa. Ja mun sisko!

Halkomäki: Pala Siitä

Elämä yllättää. Niin ihanaa!

Löysin itseni eilen illalla klo 19 Espoon Barona-areenalta. Ja yllätys yllätys, Apulannan keikalta.
Oli paljon tuttuja, vielä enemmän tuntemattomia. Hetken olin aivan puulla päähän lyöty koko tilanteesta, mutta siitä se sitten lähti!
                                                                             Huh.

On vaikea kirjoittaa mitään setistä, joka veti oikeasti aivan sanattomaksi. Kaikki mitä nyt kirjoitan, ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään. Kirjoitan silti. Ihan Pakko!

Minä ja meidän kylän miehiä Baronan permannolla. Baronan lavalla olivat samaan aikaan Heinolan maalaispojat, isot starat, toistensa hyvät ystävät. Näyttävä show pyöri ympärillä, biisit seurasivat toisiaan ja tunnelma oli kotoisan lämmin. Showmiehiltä osattiin odottaa showta, mutta spektaakkeli yllätti silti. Mikä hienoa, se kaikkein tärkein ei hukkunut shown alle. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtui hitti jos toinenkin, hienoja biisejä ja tunnelmapaloja vuosien varrelta. Tunteikasta oli. Monta kertaa oli kyynel silmässä. Jos Tiina olisi ollut mukana niin varmaan oltaisiin pillitetty ihan huolella siellä! Varsinkin sitten siinä kohtaa kun Tuukka asteli lavalle bassonsa kanssa, tuntui että mun sydän halkeaa onnesta! Se niin kuului sinne. Ympyrä sulkeutui. Miehen ilme lavalla kertoi kaiken.

Apulanta on ollut pitkän pätkän mukana Kyllikkien elämässä. Niin myötä- kuin vastamäessäkin. Muistoja on paljon. Tiinan ja mun yhteisiin seikkailuihin liittyy biisi jos toinenkin. Pitkä matka on kuljettu siitä, kun vuonna 1997 Kirkastusjuhlille ilmestyi kolmikko, josta tunnistin vain sen rastapäisen tyypin. Kun kysyin, oletteko te niitä Apulannan jätkiä, sain vastaukseksi jostain rastapehkon uumenista: Riippuu kuka kysyy! Pojat halusivat syödäkseen laittilimua ja kasvispitoisia juustovoileipiä. Seuraavana vuonna tulivat uudestaan. Ja sitäkin seuraavana. Ja...ja...ensi kesänä toivottavasti yhdeksättätoista kertaa Apis kinkeää itsensä Rokkiliiterin lauteille. Kirkkareiden Housebändi! Aitoo rakastaa Apulantaa, sitä on turha vähätellä. Ehkä myös hiukan toisinkin päin...

Paitsi että oli ihmeellistä olla yhtäkkiä keskellä valtavia bileitä, hyppiä hiki päässä, taputtaa kämmenensä kipeiksi ja huutaa äänensä seksipuhelimarjatta -tasolle, niin erikoista oli kerrankin kuunnella koko Apulannan setti alusta loppuun asti! Ihan rauhassa. Se oli hienoa! Yleensä olen nähnyt jostain kohtaa keikkaa muutaman biisin ja lopusta perinteiset lattialankkujen irroituskipaleet, muun ajan olen suhannut erinnäisissä Kirkkaritehtävissä. Viime kesänä kävi niin, etten nähnyt koko bändistä vilaustakaan. Paitsi nopeasti Sipen, joka ihan sattumalta saapui alueelle juuri kun oli piipahtamassa nitojanhakureissulla alalavalla. Siinä ei ehditty vaihtaa kuin pikaisen häkeltyneet heipat.

Me ei olla Tiinan kanssa koskaan fanitettu ketään tai mitään. Jos Dingoa ei lasketa. Eikä Kimmo Timosta. Koskaan ei olla otettu nimmarin nimmaria tai yhteiskuvaa musa-alan ihmisten kanssa. Mulla on vaan se Juha Mieto -kuva! Kun kahdeksanvuotiaana istuin ensimmäistä kertaa Dingon Neumannin sylissä Honkalan ylälavan bäkkärillä, tajusin, että sehän on ihan tavallinen ihminen. Siis vaikka meinasikin tuhkehtua niihin sifonkihuiveihinsa. Tiinan kanssa jaettiin tämä ahaa -elämys, joka on meitä johdattanut siitä eteenpäin. Mikkien, rumpupatteristojen, kitaroiden, bassojen ja urkuharmonien takana on ihan tavallisia ihmisiä. Niin kuin noi Apiksen pojat. Maalaispoikien ja maalaistyttöjen aallonpituus on aika sama.

Eilinen setti sai aikaan huikean olon. Leijuin jossain selittämättömässä olotilassa, leijun vieläkin. Oli kunnia saada olla todistamassa Apulannan historian suurinta vetoa. Bändi on kulkenut pitkän, kivisenkin tiensä omin päin.

Hitto, siellä yleisömeren keskellä olin niistä pojista niin sanomattoman ylpeä!

 

 

 

Olitko mukana?

 

 

Tämän päivän fiilistelymusat

Halkomäki: Tavoiteyöpaita

Taisin viimeksi kirjoitella jotain sen suuntaista, että täällä Halkomäessä on vedetty aika vähillä energioilla kulunut kesä ja syksy. Kesän ja pitkän matkaa syksyä olin aika yksikseni noiden käkikellojen kanssa. Mitä upeimman hellekesän päivät kuluivat kotona, samaa rataa samoilla rutiineilla. Haikeana lueskelin Facebookista ystävien perhereissuista ja lomamatkoista ympäri maita ja mantuja. Me ei käyty missään. Vähän mökillä ja pienillä metsäretkillä vaan, minä ja pienet miehet.

Yksi päivä kesästä oli kuitenkin ylitse muiden. Tai ainakin se on yksi niistä harvoista jotka muistan. Tiinan kanssa päästiin heinäkuun lopulla kaksistaan Tampereelle, kahdeksan tunnin kesälomalle. Me ei montaa kertaa kesän aikana ehditty nähdä, etenkään oikein ajan kanssa.  Aamiainen Waynes Coffeessa, ostoksia, lounasta jossain ravintelissa, en enää muista nimeä koska otimme siellä myös yhdet drinksut, oikein kesäiset kivat, kahvia ja jätskiä Laukontorilla, Apulantatörmäilyä ja Tammerfestien tunnelmaa. Oli hirmu ihana päivä! Tampereella sentään ehdittiin istua ja jutella. Moneen kertaan sitä yhdessä ihmeteltiin, että miten tää meidän elämä nyt on tällaista? Onko kaikilla muillakin? Rötväiltiin rotvallin reunalla Ratinan rinteessä ja nautittiin auringosta. Mitään sen kummempia vastauksia ei saatu, mutta olo koheni kummasti.

Kyseisellä reissulla yhdessä vaatekaupassa karkkimässäilyn ja tissiliiviostosten lomassa vastaani käveli yöpaita. Jokin kohtalon oikku! Se kertoi suoraan ja mukisematta kaiken sen, mikä elämässäni oli aivan liian vähissä. Ja samalla siis antoi vinkit siihen, mitä lisätä elämään että se olisi muutakin kuin lastenhoitoa, ruuanlaittoa, pyykinpesua ja siivousta. Vaikka niistä tykkäänkin. Kassakone piippasi ja paita muutti meille. Nyt jos rupeaa vähääkään tuntumaan siltä, että miten tää mun elämäni nyt on tällaista, niin vedän yöpaidan päälleni ja valitsen siitä pari vaihtoehtoa. Viime aikoina kovassa huudossa ovat olleet ainakin enemmän unta, halauksia ja teetä. Tänään yllätin itseni kuuntelemalla Bo Kaspers Orkesteria. Enemmän musaa! Viime kerrasta on...öööö...yli kaksi vuotta!

 Ps. Yhden kohdan yöpaitaan kyllä lisäisin: more sister, vai miten se nyt menisi....

Halkomäki: Hyperventiloitaisko?

Huh.

                    Huh.

Se on ohi taas tältä vuodelta!

On Kirkastusjuhlia ja KIRKASTUSJUHLIA, tämä vuosi kuuluu ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Täällä Halkomäessä ollaan koko perheen voimin koitettu sulatella näiden juhlien antia, sellainen jymypaukku  kolmen päivän karkeloista lopulta muodostui. Ja niin monella tapaa! Ensinnäkin säät suosivat, mikä on tärkeä juttu kokonaisuuden kannalta. Toisekseen osin kaukonäköisestikin tehtävät bändivalinnat osuivat ihan nappiin. No okei, paitsi se kokosekava Jussihakulishässäkkä. Yleisö löysi festarit rutkasti yli odotusten. Ja mikä parasta, festarifiilis oli ennennäkemättömän leppoisa, letkeä ja juuri sellainen maalaismainen kuin täällä pitääkin. Ihmiset olivat niin tosi hyvillä mielillä eikä rähinöitä syntynyt. Huikea porukka teki huikeat festarit, taas kerran. Osa rehkii vuoden ympäri, osa antaa panoksensa yhtenä päivänä, yhtä kaikki jokaisen työntekijän osuus on arvokas ja tärkeä! Erityisen mukavaa on se, että joka vuosi tulee mukaan uusia työntekijöitä, jopa ihan tuolta kehä kolmosen sisäpuolelta saakka. Haluavat olla mukana aidoissa talkookarkeloissa hämäläisen maalaismaiseman keskellä. Ja tulevat sitten seuraavana vuonna uudestaan. Koukuttavaa!

Henkilökohtaisella tasolla nämä Kirkastusjuhlat olivat  melko erikoiset ja toivottavasti sitä once in the lifetime -osastoa. Lauantaina kipaisin alueelle hakemaan työntekijärannekkeita ja toivoin samalla kuulevani edes pätkän J. Karjalaisen keikasta. Kykenin pönöttäämään anniskelualueella juttelemassa kavereiden kanssa ehkä huikeat 20 minuuttia kun oli pakko nostaa kytkintä. Olotila on niin hirveä ja mahakumpareikko kuin liekeissä.

No, ajattelin sitten panostaa sunnuntaihin. Kaija Koon keikka oli ehdottomasti nähtävä Pertti Kurikan nimipäivien lisäksi. Vaan kuinkas kävikään. Rapian neljän tunnin työvuoro päiväjuhlassa lasten kasvomaalaus&piirustuspisteessä joka on juhlien ehdottomasti kevyintä työantia oli ilmeisesti liikaa, ja muumioiduin iltapäivän kuluessa aivan täysin. Illalla jopa hengittäminen oli täyttä tuskaa ja makasin sohvalla henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla. Itkettikin niin vietävästi, mutta se ei onnistunut hengittämisen kanssa samaan aikaan, heh.

Maanantaina ei auttanut kuin ladata kaikki pelimerkit ja Panadolit kehiin. Oli pakko päästä Kirkastamaan. Oli pakko päästä tapaamaan Sipe ja Toni. Oli pakko. Kun se kuuluu kesään. Ja kyllä siinä päivän aikana kului sitä Panadolia ja yritin ahkerasti pitää sohvaa selässäni että pysyisin vetreänä. Tyttöjen kanssa otettiin yksi relaksoiva saunasetti ja laitettiin ilta siitä nousuun vichyn voimalla. Ja siellähän minäkin sitten olin Honkalassa huikeat neljä tuntia ennen kuin oli pakko heilauttaa valkoista lippua. Tuli nähtyä Cheekin keikka ja kuunneltua Haloo Helsinkiä sujuvasti seinän takaa. Popeda ei oikein kiehdo meikäläistä, mutta Apiksen keikan olisin halunnut nähdä. Apulannan pojille vietiin perinteisesti Kyllikkien leipomaa piirakka, joka tänä kesänä valikoitui mustikkapiirakkaosastosta. Sitä maailman parasta, tietenkin! Kellon lyötyä kaksitoista tämä valtamerilaivaa muistuttava tuhkimo könysi kotiin onnellisena ja raihnaisena. Vähän fetasalaatia ja Panadolia naamaan ja unille. Ikkunoista kantautui Apiksen keikan jytke ja se tuuditti ihanasti uneen.

Tiistai-aamuna nukuin ruusuisesti kymmeneen ennen kuin hyppäsin autoon ja hain Pikku-Kiiskin mummon hoivista kotiin. Se raukka meni viimeiseksi Kirkastusyöksi mummolaan evakkoon koska ei pystynyt nukkumaan omassa huoneessaan. Musiikki kantautuu tuolta peltoaukean yli aivan käsittämättömän lujaa suoraan meille sisälle. Vaikka on ovet ja ikkunat kiinni. Basso etenkin jytkii kuin viimeistä päivää ja välispiikit kuuluvat kuin vieressä puhuttaisiin. Yritä siinä sitten nukkua muutenkin kevyillä unenlahjoilla!

Kirkastus oli siis pulkassa! Ja millainen Kirkastus!!! Se rapiat 10 000 kirkastajaa tässä meidän noin 600 asukkaan pikkukylässä teki kolmen päivän aikana VPK:lle sen verran tiliä, että ensi vuonna päästään vähän vähemmällä tuskanhiellä talousasioissa. Onnettomasta olotilasta huolimatta mulla oli hirmuisen ihanat kolme päivää, seurana mitä mukavimmat ystävät ja kylänmiehet/-naiset, festareilla paljon tuttuja, entisiä oppilaita, työkavereita ja kavereita vuosien takaa. Muutama vuosi tässä on vedetty totuttua pienemmällä työpanoksella, ja täytyy myöntää että hinku tositoimiin on kova. Siihen, että oikeasti paiskitaan töitä kolme päivää yötäpäivää, ja vähän enemmänkin. Perhekuvioiden sovittaminen festareihin on vaan nyt vähän vaikeaa. Katsotaan miten ensi kesänä käy, vieläkö pitää himmailla vai saanko kuviot kuntoon. Tässä on vuosi aikaa. Se on vähän kuin joulua odottelisi! No ei vaan, se on oikeasti PALJON ENEMMÄN!!! Mutta nyt hyperventiloidaan ensin rauhassa tämän kesän fiiliksillä, ja piiiitkääään! JEEJEEJEE!!!

Mariska oli nätti ja hoikka ja sillä oli hienot housut!

Turvallisuuspäällikkö Pasi oli palkannut alueelle pari mallipoikaa poliisivetimissä, että naisyleisökin viihtyy...

Jo lauantaina alueella oli sikana sakkia ja letkeä kesäfiilis

J. Karjalainen kuului festareiden parhaimmistoon.

"Nouseekos blondi rattaille?" kysyi paloauton kuski kun T käveli kotiin päiväjuhlasta. Legendaarisen Natikan kyydissä kotimatka taittui hetkessä.

Cheekin keikalla oli tunnelma katossa. Tarkkoja kuvia tais olla mahdoton ottaa.

Virallinen kesämieskuva. Vain Kosti puuttuu.

Luotettavaa pelastustoimintaa jo vuodesta 1978. Tiina&Riina-duo repesi niin marssiin, lipunmyyntiin kuin anniskeluunkin.

Festaritunnelmia voit käydä kurkkimassa täältä jos et itse päässyt paikalle!

Marraskalenterin luukku 23

Marraskalenteri on ollut tähän asti kovin hiljainen,

mutta tänään sieltä kuuluu musiikkia.

Ja tämä musiikki sinkoaa Kyllikit (ja varmaan monet muutkin) suoraan takaisin 1990-luvun loppupuolelle, siihen aikaan, kun televisiosta töllötettiin iltapäivisin Jyrkiä ja sen musavideoantia ja luukutettiin vanhan Saabin autostereoista c-kasetilta hittibiisejä.

Samoihin aikoihin löi itsensä läpi yhtye, jolla on Kyllikkien sydämessä aivan erityinen asema. Ja tämä musavideo on kyseisen yhtyeen parhaimmistoa, tai siis suorastaan paras.

Niin, että terkkuja vaan Tonille ja Sipelle! Vii lav juu!

Ps. Lukekaapas Pasi Kostiaisen kirjoittama Maalin alta -kirja, joka kertoo Apulannan uran alkuvaiheista. Legendaarista settiä!