Puntari: Uskomaton juttu?

"Mä olen Tiina ja mä olen tapakristitty".
Sanat kaikuivat pitkin opettajankoulutuslaitoksen valkoisia seiniä kuin missäkin alkoholistiparantolassa. Oli aloiteltu opiskeluihin kuuluvaa uskonnon kurssia ja kaikkien piti kertoa esittelykierroksella suhtautumisestaan uskontoon ja uskomiseen.

Tapakristitty kuvasi silloin parhaiten sitä, mitä uskomisesta ja kirkosta ajattelin. Pinnan alla oli kytenyt jo jonkin aikaa ajatus, että pitäisiköhän mennä ja erota kirkosta. Mitä muuta kirkko ja seurakunta tarjosi, kuin luutuneita ikiaikaisia tapoja ja tiukkapipoista menoa? Siis ihan jotain muuta kuin mitä parikymppinen opiskelijaneito elämäänsä tarvitsi.

Muistan, kuinka vastenmieliseltä jo rippikoulu tuntui. Meille tuli nuoreniltaan puhumaan yhden srk-työntekijän täydellinen tytär, joka kaiken lisäksi oli löytänyt Jeesuksen. Mua ällötti, vaikka salaa olin ehkä eniten kateellinen. Tuolle tyypille, jolla jo muutenkin on kaikkea, ilmestyy sitten vielä joku pyhä henkikin!
Rippileiri oli henkistä kärsimystä alusta loppuun saakka ja ensimmäisten ehtoollisviinien kulauttamisen jälkeen olin erittäin onnellinen, että velvollisuudet seurakuntatoiminnassa oli täytetty.

Kyseenalaistin koko kirkkohihhuloinnin vahvasti opiskeluvuosieni ajan. Kun kaverini vauva kastettiin, kysyin häneltä tiukkaan sävyyn miksi? "Se nyt vaan on tapa, vähän niinku juhannuskännit" vastasi kaverini. Hyvien naurujen lisäksi sain syyn pohtia omaa uskomistani tai uskomattomuuttani vielä lisää.

Kirkosta eroaminen kuitenkin jäi. En vaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikojen tiimellyksessä tapasin myös mukavan miehen, jonka kanssa suhde alkoi syventyä joksikin vakavaksi. Alettiin ajatella pysyvämpää sitoutumista, avioliittoa. Hääpäivä lyötiin lukkoon, kirkko ja pappi varattiin. Niin, koska se on tapa...

Aviovuodet vierivät. Seikkailut maailman merillä jatkuivat. Tuli syksy 2006. Istuin silloisen työpaikkani liikuntasalin lattialla kuuntelemassa gospel-muusikko Pekka Simojoen konserttia. Konsertin loppupuolella mulle tuli yhtäkkiä ihan valtavan hyvä ja rauhallinen tunne. Sellainen käsittämättömän luottavainen olo, että tapahtui tässä maailmassa ihan mitä tahansa, pohjimmiltaan kaikki on hyvin.
Takana oli silloin äärimmäisen raskas vuosi. Isäni oli sairastunut vakavasti ja käynyt läpi rankan leikkauksen ja syöpähoidot, mies joutunut liikenneonnettomuuden myötä yli puolen vuoden sairaslomalle, oltiin aloitettu ja saatettu loppuun yksi maatalon remontti ja siinä sivussa kannettu vielä yhtä suhteellisen raskasta henkilökohtaista murhetta. Oltiin liikuttu monessa mielessä henkisen jaksamisen äärirajoilla.
Simojoen konsertin jälkeen hyvä olo jatkui ja tunne siitä, että tällä maapallolla meitä pitää turvassaan jokin suurempi juttu, vain vahvistui. Elämässä kääntyi tietyllä tavalla uusi sivu. Ihan konkreettisestikin, sillä murheiden pilvi haihtui yltämme tehtyäni vain muutama viikko konsertin jälkeen positiivisen raskaustestin.

Suhtautumiseni uskoon ja uskomiseen, ylipäätään seurakuntaan, on muuttunut aika ratkaisevasti viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Lasten syntymisen myötä kodissamme vietettiin kastejuhlia (ei pelkästään, koska se on tapa, vaan koska halusimme niin), löysin mukavaa toimintaa seurakunnan perhe- ja lapsikerhoista ja sittemmin ystävien houkuttelemana myös seurakunnan kuorosta.
Ihaninta on ollut huomata, että seurakunnassa ei tarvitse olla yhtään hihhuli, vaan saa olla oma entinen itsensä.   Minun tapani uskoa on ihan yhtä arvokas kuin jonkun muun tapa. Vaikka sitä ei joka ilta menekään kädet ristissä nukkumaan, niin sekin riittää, jos joskus vaikka lenkillä hölkötellessään tai mettässä patikoidessaan muistaa luoda pari mukavaa ajatusta yläkertaan. Pohjimmiltaan itse ajattelen kristittynä olemisen olevan lämpöä ja hyvyyttä läheisiä kohtaan, ei mitään sen suurempaa tai mahtipontisempaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna murrosiän ja varhaisten aikuusvuosien kapina ja kyseenalaistaminen kuului kai niihin ikävuosiin. Jos muistelen lapsuuttani, silloin elin vahvasti mukana seurakunnan kerhojen ja myöhemmin alaluokkien uskontotuntien Raamatun kertomukset. Pääsiäisen ja joulun ihmeet olivat mielestäni maailman kauneimpia kertomuksia silloin, ihan niinkuin ovat tänäkin päivänä.
Yhä edelleen uskon, että satoja vuosia sitten talliin syntyi pieni lapsi ja paimenien eteen kedolle ilmestyi enkeli ilmoittamaan tämän ilouutisen.
Sen tarinan äärelle on hyvä hiljentyä tähänkin jouluun.

Kyllikit: Joulu on jo ovella!

Maitolaituri hiljentyy Joulun viettoon.

 

Toivotamme kaikille lukijoillemme oikein rauhaisaa ja tunnelmallista Joulua.

Kuullaan taas kunhan suklaat on syöty...

 

TIP TAP!

Halkomäki: Salarakasainesta!

Nyt kun tänne eteläänkin on saatu edes hentoinen lumipeite niin voin laittaa plokiin lisää talvisia kuvia pohjoisesta ilman kiusanteon tunnetta. Lupasin kertoa uudesta salarakkaastani ja vähän siinä ohessa elämäni ensimmäisestä hiihtotapahtumasta.






Kiilopäällä, siinä Urho Kekkosen kansallispuiston kupeessa, hiihdettiin valtakunnallisen Talvisotahiihto -kampanjan virallinen aloitus. Marraskuun viimeisenä päivänähän oli Talvisodan alkamisen muistopäivä, Antin päivänä rytinä alkoi, tasan 75 vuotta sitten. Hiihtotapahtuma sai upeat 327 osallistujaa, ja loistavan hiihtokelin kymmenen asteen pakkasessa. Lapin luonto näytti parasta puoltaan hohtavan valkoisessa asussa, aavoilla oli tyyntä ja hiljaista, vain lumi suhisi suksien alla.

 

 

Aamuhämärässä kokoonnuttiin keskuksen pihaan. Ladulle lähtö oli näyttävä hetki kun lähivaruskuntien sissikomppanian varusmiehet sekä ryhmä sinibaretteja lähti kärjessä yli sadan miehen voimin maastoon lumipuvuissaan ja rinkoissaan. Perässä me tavalliset hiihtäjät. Ja JUHA MIETO. No, lopun te varmaan arvaattekin...

...voi hyvänen aika miten ISO mies!!! Kainalossa oli kuin karhun sylissä, ote oli todella jämäkkä. Mutta niin hulvaton ja lempeä luonne hänellä tuntui olevan, Ehdottomasti salarakas -ainesta! Ei muuta kuin ladulla peesiin...


Mutta sitten siis ladulle! Alkujaan olin suunnitellut hiihtäväni 15km, eli leppoisan matkan omalla mukavuusalueellani, hiihtokilometrejä kun oli ennestään takana reilut kymmenen. Suksi luisti kuitenkin niin mukavasti ja latuprofiili oli leppoisa, että maaliin tullessa sykemittari näytti rapiat 20km. Eikä sekään tuntunut oikein missään. Silti kiittelin onneani, etten lähtenyt pisimmälle 30km reitille, siinä kun oli ollut melkoista umpihankihiihtoa tunturia ylös ja etenkin alas. Matkalla oli tarjolla huoltopisteitä ja lämmintä mehua, reppuunsa jokainen osallistuja sai täytetyn sämpylän ja vanikkaa. Hyvältä maistuivat!

 

 

 

Kovasti toivoin että matkalla olisin törmännyt rajavartiolaitoksen valkopukuisiin lumimiehiin, mutta ne peijoonit hiihtivät joko niin lujaa tai sitten sulautuivat maastoon aivan täydellisesti, etten nähnyt niistä vilaustakaan. Mietaasta näin mustien hiihtohousujen suhahduksen kun hän katosi ladulla horisonttiin. Aikalailla yksikseen sain hiidellä ja nauttia luonnosta, hiljaisuudesta sekä huikeista maisemista. Muutaman pienen paussin aikana oli mukava vaihtaa ajatuksia kanssahiihtäjien parissa, kaikki tuntuivat olevan yhtä ihastuksissaan. Eikä ihme. Kiilopää oli juuri sellaista Lappia josta minäkin pidän. Ei hiihtohissejä, rinneradiota, tuulimyllyjä tai turistihuumaa. Siellä oli paikka ihmisille, jotka nauttivat Lapin luonnosta ja rauhasta. Yksinkertainen, viihtyisä pieni keskus maailman parhaalla ja tunnelmallisimmalla savusaunalla varustettuna. Keskusta ylläpitää Suomen Latu.

Ensi vuonna Talvisotahiihto toteutetaan kenties retkihiihtotapahtumana. Jos omat latuni kulkevat yhtikäs suotuisasti, löydän taas vanikanpalat hiihtorepustani!

Kiitos Kiilopää, oli hauska tutustua!

Ehkä jo ensi kesänä tapaamme uudelleen?

Puntari: Rahalla ei saa onnea, mutta...

...jonkinlaista hyvinvointia kylläkin!

En nimittäin koskaan varmaan kyllästy siihen tunteeseen, kun pääsen meidän Äkäslompolossa sijaitsevan lomaosakkeen pihaan, kävelen ovelle ja saan astua eteiseen tuttuun kelohonka-asuntoon. Siinä ovella leimahtaa sydämeen aina sellainen syvä ja hyvä onnen tunne. Olen tullut paikkaan, jossa ihmisen on hyvä olla ja hengittää.

Oma mökki Lapissa on ollut haaveissa vuodesta 2002 alkaen. Hinnat ovat siellä kuitenkin sen verran kovat, että ei opettajan palkoilla sieltä mitään omaa mökkiä ole vara ostaa. Tällainen 1/6-osaomistaminen on ollutkin meidän perheelle varsin hyvä ratkaisu: on oma tuttu ja turvallinen tukikohta, johon on muodostunut jo nyt kolmen kauden jälkeen tunneside. Kuitenkin rahaa on kiinni loma-asumisessa vähemmän, kuin monet laittavat esimerkiksi perus farmariauton hankintaan.
Aluksi mietin, tuntuuko lomaosake lainkaan omalta, kun siellä asustelee vuoroviikoin muitakin. Huoli oli turha, sillä kyllä sitä asuntoa pitää kuin omaansa. Parven säilytyskaapista löytyy omat vuodevaatteet ja pyyhkeet ja sellaiset pienet jutut, joita mökissään haluaa olevan (mm. Pentikin Saaga-sarjan kahvikupit).
Meille on käynyt hyvä tuuri myös siinä, että asunnon muut osakkaat ovat varsin sopuisaa sakkia ja esimerkiksi viikkojen vaihtaminen on sujunut tähän mennessä hyvin.
Ja naapuriasuntojen porukkakin on leppoisaa ja olemme heihinkin lomaviikkojen aikana tutustuneet.

Viime viikko tuli vietettyä kaksistaan S:n kanssa pohjoisessa. Hiihdettiin, syötiin karkkia, kateltiin telkkaria ja nautittiin kaamoksesta. Lumi ja kunnon talvi saivat suupielet väkisinkin hymyyn. Ainoa miinuspuoli oli se, että lapsia oli jo ennen loman puoliväliä kauhea ikävä.
Perjantaina olikin ihana tunne, kun koolla oli taas koko meidän sakki. Lapset oli kyllä pärjänneet hyvin mummun ja papan hoivassa täällä kotona, joten toistekin uskalletaan kahdestaan lähteä reissuun.

Norwegian lennätti halvalla ja nopeasti perille!

Aurinkokin pilkisti tunturin takaa.

Sininen hetki. Keskimmäinen "pönttö" on meidän majoitus :-)

Halkomäki: Vähän nysväillään...

 

Ostin kun halvalla sain.

 

Elämäni ensimmäistä kertaa, muuten! Jostain kumman syystä en koskaan ole ostanut hyasinttia, vaikka sen tuoksu niin ihanan jouluinen onkin.
Nyt hommasin kahdeksan nuppusipulia ja ajattelin tehdä niistä jotakin. Sitten tänään vaan napsahti kun näin metallikeräysastiassamme peltiset ananaspurkit. Etiketit pois ja pesuun.

Kaapista vanhat nauhakätköt esille ja sanomalehteä pöydän päälle. Kuistilta jemmaan kerätyt sammalenpalat mukaan.

 

Ihan oman elämäni floristina siinä sitten nyhjäisin tyhjästä muutamat joulukukat viemisiksi ystäville.

Jonkun isommankin asetelman aion vielä tehdä, mutta pitääpä ensin käydä hommaamassa lisää kukkia. Mukavaa puuhaa, luonnonmateriaaleja ja kierrätyskampetta, edullisesti kivoja juttuja. Vain taivas näissä rajana. Nyt tuli tällaisia, koristellakin olisi voinut, laittaa peltitähtiä tai kelloja, käpyjä, puolukkaa tai voimapaperia ja juuttinarua. Näillä mentiin mitkä ensimmäisinä käteen osui.

Lopuksi kuistin viileyteen pötköttelemään!

Halkomäki: Koelennolla

Tässä tilanteessa kun työttömyysluvut kasvavat ja taloustilanne heikkenee tasaista tahtia on ilo saada lanseerata uusia työuria suomalaisille. Ihan kokonaan uusi ammattinimikekin. Oletteko koskaan törmänneet lentoisäntiin? Lentoemäntiä, stuertteja, kapteeneita ja perämiehiähän löytyy, mutta missä on piiloteltu lentoisäntiä? Lensimme eilen Kittilästä Helsinki-Vantaalle, ja tällä lennolla koeponnistettiin Suomen ensimmäinen lentoisännän keikka.


Kelihän oli aikamoisen tuulinen ja lunta tuli vaakatasossa aivan järkyttävällä intensiteetillä. Etukäteen mietin, mitä lentomatkasta tulee jos kone vispaa ilmassa oikein huolella. No, meillä otettiin löysät pois jo bussimatkalla kun pienempi käkikelloista öykkäsi päälleni juuri syödyt aamiaiset, ja toisen kerran vastaavan setin sitten tsekkaukseen jonotellessa. Jes!


Koneessa pienet miehet vöihin kiinni ja sitten vain lähtöä odottelemaan.
Lentoisännän työvuoro alkoi:

Mää nään että täällä on ihan hiiveesti hiiveesti ihmisiä! Tuolla on yks miäskin ja lapsia ainakin kaheksan! Me lähdetään kohta ja toi lentomiäs ajaa meidät Helsinkiin. Joo. Lujaa lujaa, kookeella kookeella!  Muutamia naurunpyrskähdyksiä melkein täydessä koneessa.

Ja kun vihdoin nytkähdimme eteenpäin lumisella kentällä lentoisäntä katsoo ulos ikkunasta:
Nyt me noustaan ylöspäin, kattokaa kaikki, me noustaan! Me noustaan nyt niin hiiiiveen koookeelle! Mää nään!  Kone rullaa vasta kohti kiitorataa.

Koneen saatua nokan ilmaan:
Nyt alkaa lastenohjelmia, mää tiädän! Kaikki saa täällä kattella lastenohjelmia ja pöydän saa laittaa alas ja syödä rusinoita ja iipiupioita viinirypäleitä ja sämpylää. Tää on hauskaa tää lentäminen ja tää on sama lentokone millä me mentiin meidän lappiin!

Hetki rauhallista, lentoisäntä syö eväitään ja kähisee pikkuveljensä kanssa kunnes kiljaisee:
Se on Late Lammas, kattokaa, se se on! Mää tykkään että se on, on....ja ne possut aina nauraa!

Yleistä kommentointia ulkona vallitsevista maisemista, pikkuveljen kanssa kähyämistä, kunnes laskeutumisvalmistelut alkavat ja turvavyöt napsahtavat kiinni. Turbulenssit ja mitkä lie tuulet alkavat riepotella konetta ja matkustajat ovat hiukan kauhuissaan montuista ja heilutuksista. Kädet puristuvat käsinojiin rystyset valkoisina. Tässä kohtaa lentoistäntä ottaa tilanteen haltuun kikattaen:
Hehee hihii, tää kone tekee ilmassa tämmösiä hauskoja temppuja, hauskaa!!!!

Tullaan vaappuen yhä alemmaksi ja kentän pinta lähestyy:
Kohta jysähtää lujaa! Jysähtää kaks kertaa!

Turvallisesti alhaalla ja rullaillaan kohti putkea ja lentoisäntä on ihastuksissaan:
Kaaaaaaato äiti, tuolla kiitoradalla on noin paljon kynttilöitä! Kiitoradan valot.
Nyt saa laittaa kengät jalkaan ja fliissitakin ettei tuu kylmä ja lähdetään kotiin täältä, tänne ei saa jäädä!

Koko matkan ajan lentoisännän juontoa tehosti pikkuveli, joka muutamaa lyhyttä hetkeä lukuun ottamatta seisoi nenä kiinni koneen ikkunassa ja toisti väsymättä: ooooOOHO! ooooOOHO! ooooOOHO! Mitä niin upeaa hän siellä pilvissä näki, en tiedä, minä näin vain pilviä.

Lentoisäntä ja oooOOHHO! -tehostemiäs!

Lentoisännän tasainen puheen pulputus paljasti kaikille viimeistään koneesta poistuttaessa, kuka tämän lennon juontajana toimi. Toivottavasti lentoyhtiöt ottavat tästä onnistuneesta kokeilusta nyt onkeensa ja perustavat uuden ammattinimikkeen lentoliikenteen pariin. Paljon rattoisammin menee matka kun koneessa kuuluu muutakin kuin kapteenin kuulutukset tai lentoemojen monotoninen kysely: teetä vai kahvia?




Valohoitoa...

Niin juu, oltiin siis reilun parin viikon pätkä pohjoisessa. Kaamosta paossa. Nauttimassa lumesta, pikkupakkasista ja pohjoisen rauhasta. Pulssi tasaantui hieman ja akkuihin tuli lisää virtaa. Meikäläinen sai reissulla uuden salarakkaankin, mutta siitä lisää myöhemmin! Ihanaa oli tulla eilen kotiin, ei tämä harmaus onneksi masenna. Onneksi. Tosin joulumieltä tulisi rutkasti valkoisten hankien myötä. Lunta ja pakkasta siis, pliis! Edes ihan vähän...



...kauniita maisemia...

 

...uusia kokemuksia ja paikkoja...



...stiigailun riemua...

...retkieväitä kuusimajassa...

...äitikin sai mehua ja voikkaria...

...itsenäisyyspäivääkin juhlittiin...

...Velhon kodalla tunnelmoimassa...

...ja kirje Joulupukille toimitettiin suoraan Pukin omaan taskuun!

 

 

Puntari: Ajatuksia menneisyydestä

Eilen intouduin uuden tietsikan myötä (sivuthan latautuvat ja aukeavat, hurraa!) katselemaan vanhoja blogikirjoituksiamme. Hauskaa oli. Mieletöntä, että vuodesta 2011 elämä on tallentunut tänne, ainakin osittain. Paljon asioita on tullut kirjoitettua, joita ei nyt enää muuten muistaisi.

Eksyin myös Luonnokset-kansioon bloggerin työpöydällä. Sinne siis tallentuvat ne tekstit, jotka syystä tai toisesta jäävät julkaisematta, vähän kuin ilmaan roikkumaan. Ajatus on katkennut tai sitten teksti ei ole ikinä taipunut julkaistavaan muotoon. Meidän Luonnoksissa oli vain 14 tekstiä, joten aika matalalla sensuurilla näitä juttuja tänne verkkoon taidetaan syytää.

Yksi juttu oli kuitenkin semmoinen, jonka haluan julkaista nyt 2,5 vuotta myöhemmin. Tämä on kirjoitettu siis 2.5.2012. Lapseni olivat silloin 3 ja 4,5 vuotiaita. Tällaista olen ajatellut silloin...

"Sain hyvältä ystävältäni keskiviikkona sähköpostia. Nauroin varmaan vartin vedet silmissä. Riina oli löytäny sähköpostiarkistostaan mun lähettämän viestin vuodelta 2005.
Oltiin silloin Aitoon Kirkastusjuhlien rääppiäisristeilyllä Hannan ja Riinan kanssa, ja muuta (maihin jäänyttä) kaveriporukkaa ajantasalla pitääkseni olin tehnyt kevyen referaatin reissun tunnelmista. Ei puuttunut vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, ja jos voisin, julkaisisin tekstin tässä. Vaan en voi: liian paljon yksityiskohtaista selontekoa ihmisistä, jotka eivät välttämättä halua astua julkisuuteen tätä kautta. Se mitä Isabellalla tapahtuu, se Isabellalle jää, you know!?

Aloin sitten ihan vähän kelata itseäni sen meilin lukemisen myötä.
Vuosia tuosta reissusta ja kesästä (virallinen JetSet-kesä) on kohta 7, ja sen jälkeen meitsi ja meitsin elämä on muuttanut aika totaalisesti suuntaa.
On tullut aika v-tusti velvollisuuksia. Esim. laittaa joka päivä ruokaa tsiljardi kertaa. Enää ei riitä, että tempaisee omaan napaansa jonkun nuudelipussin kuiva-ainekaapin periltä, vaan oikeasti täytyy keittää, höyryttää, ruskistaa, paistaa, pussittaa ja pakastaa ihan urakalla.
Sen lisäksi pitää jaksaa nousta aamulla ja leikkiä olevansa pirteä. Illalla sinniteltävä hereillä kauemmin kuin kaksi energiapakkausta. Jossain välissä pestään pyykit, kuurataan keittiö, imuroidaan, lämmitetään sauna, harrastetaan liikuntaa, madotetaan kissa, tehdään työtä ja tyhjennetään tuhkat pesästä.

Niin, että mahtuisiko tuohon listaan vielä viihteellä käyminen? Juu ei.
Ajatuksena se on ihan houkutteleva. Esim.katselin että Apulanta olis keikalla tässä lähistöllä. Sinne mä hei meen! Kunnes vilkaisu kalenteriin osoittaa, että mies lähtee seuraavana aamuna klo 6.30 töihin joten mun on oltava yksin vastaanottamassa kotona koko pikkuihmisten muodostama aamutsunami. Ruksit Apulannan keikan päälle. Ei vielä, ei ennen kuin lapset osaavat ottaa itse jugurttia jääkaapista ja kunnioittavat sitä, että äiti haluaa vielä nukkua.


Mitä tulee sitten JetSet-kesään 2005 ja sen nostattamiin muistoihin. Mä uskon, ainakin haluan uskoa, että sellaisiakin kesiä vielä tulee. Ei ehkä ihan niin päätöntä menoa ihan kaikilla sektoreilla, mutta satunnaisia vapautuneita irtiottoja nyt kuitenkin. Hyvää seuraa, marjastusta kahvikonjakkipullo taskussa ja timanttikorvikset korvissa, Salarakas-risteilyitä sivistyslautakunnan puheenjohtajan kanssa (terkkuja Juhalle!), bändijatkoja (ainakin Hannalle...) ja seikkailuretkiä Helsingin yöelämään..."

Sitten teksti ja ajatus onkin katkennut. On ehkä täytynyt taas rynnätä hoitamaan niitä ainaisia velvollisuuksia. Muistan kyllä tuon kevään ja nuo ajatukset nyt, kun tekstin luen. Silloin ajattelin, että mulla ei varmaan tässä elämässä tule enää koskaan olemaan yhtään kivaa :-( Se oli oikeasti aika pelottavakin ajatus, kun mikään ei oikein edes hymyilyttänyt.
Olisko ollut saman kesän Kirkkarit, kun jotenkin ihmeen kautta musta tuntui ekaa kertaa tosi pitkään aikaan, että siivet kantavat ja jossain tuolla pehmeiden poutapilvien takana on tosi kirkas aurinko. Ja sen jälkeen alkoi helpottaa tosi paljon!

Ja nythän on jo suorastaan helppoa. Lapset on kasvaneet, nyt ne jo oikeasti laittavat itselleen aamupalaa, katsovat videoita aamulla ja äiti saa hetken nukkua pidempään viikonloppuna. Moni asia on muuttunut parempaan suuntaan, minäkin varmaan ihmisenä. Toivottavasti ainakin!

Kyllä ihminen tarvitsee muutakin kuin kotioloja 24/7. Siitä hyvänä osoituksena toissaviikonloppu, kun ensin kävin kuuntelemassa ihanaa Elastista perjantaina ja Semmareita lauantaina. Vaikka molemmat illat menivät valvoessa normaalia pidempään, oli mieli sata kertaa virkeämpi seuraavalla viikolla kuin normaalisti.

Joten tsemppiä vaan kaikille pienten lasten äideille!!! Vaikka nyt tuntuisi siltä, että elämä on lähinnä kotiorjana olemista, niin jonain päivänä kaikki helpottaa. Ja se hetki, jolloin saat laittaa timanttikorvikset korvaan ja lähteä tyttöporukalla baanalle, lähestyy tunti tunnilta.
Mutta sitä ennen ei auta muuta kuin Keep calm And Carry on!