Halkomäki: Ihminen voi lähteä Lapista, Lappi ei ihmisestä

 

 

 

Tulla siistiin kotiin.

Purkaa kahden viikon reissukamppeet.

Jossain välissä se Feng Shui vaan ottaa ritolat...

Pikkuisen hakee taas palikat oikeita paikkojaan täällä kotioloissa. Apua. Sunnuntaina oli aikas ihanaa tulla kotiin. Täällä jäi kaikki oikein mukavalle mallille ja ajattelin, että kotiutuminen tapahtuu sitten aikanaan leppoisilla fiiliksillä. No ei siihen tosiaan tarvittu kuin se puoli tuntia niin kaaos oli valmis. Kassit purettuna lattialle; pyykkiä, puhtaita vaatteita, urheilu- ja ulkoiluvarustetta, matkaeväslaatikoita, juomapulloja, kenkiä ja ja ja...ihan mitä vaan. Kun lapset lopulta kuukahtivat sänkyihinsä niin tuijotin vain ihan lamaantuneena  tätä kaaosta, josta vähäisetkin feng shuin rippeet olivat paenneet jo hyvän aikaa sitten. Ei auttanut kuin huokaista ja ryhtyä hommiin. Mukillinen teetä kaveriksi niin johan se siitä pikku hiljaa...
Kotimatka itsessään meni yllättävän hyvin. Suora baana Äkäslompolo-Aitoo, kolme pysähdystä, 12 tuntia ja 15 minuuttia. Aina vain jaksan ihmetellä noita lapsia, miten sitkeästi ne jaksavat istua autossa. Koska ollaan kotona -kyselyitä alkoi kuulua vasta pari tuntia ennen kotiutumista. Kaksivuotiaalta ja kohta nelivuotiaalta aika saavutus, etenkin kun tietää miten eläväistä sorttia ovat! Tuntuu, että aikuisella tuo matka ottaa paljon kovemmalle...kotona itsekseni mietin, että eipä taas tarvitse aikoihin lähteä minnekään. En halua lähteä. Enkä jaksa. Ehkä ikinä...vai jos sittenkin jouluksi?

Etelän synkeätä syksyä odotellessa voi kuitenkin aina piristää itseään näiden pohjoisen ruskakuvien parissa. Kun tuuli käy tunturissa ja maisema on kuin parasta väriterapiaa...

Jäin kaipaamaan,

syksyn sinistä ja korkeaa taivasta

mustikanvarpujen hehkuvaa punaa

tunturikoivikon syksyistä tuoksua

auringon hehkua rakkakivikossa

piiskaavaa tuulta tunturin huipulla

äärettömyyden tuntua horisontissa

huikeaa vapauden tunnetta

korkeimman laen ylimmällä kivellä

kun ympärillä on pelkkää ilmaa

eikä mikään kahlitse ajatusta

 

 

 

Halkomäki: Lapamato meets Ruskaturisti

 

 

Se olisi taas elämää pohjoisessa. Ylläksen mukavuuskupla sydän mä. No joo, kyllähän täällä olosta varmasti tykkäävät kaikki jotka tänne tulevatkin! Äkäslompolo on ihmisen kokoinen kylä.

 

Kesänkijärven laavulla makkarahommissa.

 

Aikamoista tohinaa oli taas reissuun lähtö ja himpusti meinasi pukata kiireen tynkää. Oltais tultu tänne jo pari päivää aikaisemminkin, mutta Pälkäne Tuottaa ja Palvelee -messut sotkivat suunnitelmia, ja niinpä reissua edeltävä viikko meni messuhulinoissa, juoksevia asioita hoidellessa, siinä sivussa välikausivaatteita etsiessä ja tavaroita pakatessa. Yleensä pakkaan omat ja poikasten kamppeet kaikki yhtenä päivänä, teen etukäteen listan tarvittavista ja sitten vain täytän laukut. Kaikki tärkeä tulee melko varmasti tällä menetelmällä mukaan. Tänä vuonna en ehtinyt pitää pakkauspäivää, joten tipoittainen pakkailu kostautui  kivasti; kaikenlaista tarpeellista unohtui, kun taas joitakin juttuja tuli pakattua monin verroin tarpeeseen nähden. Vai tarvitsenko kolmet juoksutrikoot, isompi poikaisista viidet ulkoiluhousut ja viisi yöpukua? Mihin jäivät minun lapaseni, lämmin pipo ja kevyttoppis? Entä toiset urheiluliivit? Pienemmälle on vain yksi yöpuku. Kameran laturi loistaa poissaolollaan, samoin hiusharja ja mun villapuseroni. Tiesin kyllä että täällä on jo vilpoista, mutta en noteerannut sitä omia tavaroita pakatessani. Voi pöljä.

Topin mustikkahurmosta.

 

Saku Varkaankurun reitillä pyörällä ja jalkaisin.

 

Aika vähällä tavaramäärällä täällä pärjää, onneksi, kunhan kerrospukeutumiseen on ainekset kasassa. Urheilukampetta täällä yleensä kuluu ihan kiitettävästi, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, että historia toistaa itseään. Tulin tänne taas sellaisella onnellisella ajatuksella, että nyt pistän hippulat vinkumaan kun kerrankin on mahdollisuus liikkua ihanissa maastoissa ajan kanssa. Hah. Tapahtui tismalleen samanlainen lamaannus kuin viime kerrallakin. Puhtia on kuin lapamadossa! Patikoitu on se mitä on patikoitu, mutta mitään sykettä nostattavaa en ole harrastanut. En. Kerta. Kaikkiaan. Jaksa. Ei tee edes mieli lenkille. Väsyttää ja haukotuttaa. Sohva vetää puoleensa. Ja näillä mennään. Mitäpä sitä itseään kiusaamaan, kyllä se lenkki/mastopyöräilyhimotuskin sieltä vielä joskus tällä vuosituhannella nousee.

Saku Ylläksen huipulla maisemia ihastelemassa.

Koskaan aikaisemmin en ole ollut täällä katsomassa tätä ruskaviikkojen melskettä, vaan tykkään enemmän niistä hiljaisista viikoista kun saa nauttia luonnosta ilman suuria ihmismassoja. Silläkin uhalla että ilmassa on jo joitakin räntärättejä. No nyt tiedän mitä se on, kun pitkospuilla matelee katkeamaton nauha ihmisiä kuksat kaulassa goretexit suhisten, seniorikansalaiset torpedoivat kaikki laavut ja viipyvät niillä piiiiitkään, hajuvesi tuoksuu kilpaa suopursun kanssa ja yhteislaulut raikaavat tunturissa. Nyt tiedän mitä se on, kun täällä on ihan LIIKAA väkeä minun makuuni.  

 

 

Ruska alkaa hissukseen näyttää parastaan ja maisema muuttaa väriään aika nopeasti. Keltainen hiipi kahdessa yössä koivikkoon. Sää on suosinut ulkoilua ja poikasten kanssa on tullut jo kierrettyä Kesänkijärven ja Varkaankurun laavut, pyöräilty lähimaastojen metsäpolkuja, kerätty mustikoita ja ihasteltu kuukkeleita. Luontokeskuksen metsäpäivillä käytiin kolmeen kertaan rapsutelemassa eläimiä, katselemassa torimyyjien tarjontaa, kuuntelemassa mieskuoron tukkijätkälauluja, osallistumassa kilpailuihin ja huutokauppaan. Metsähallituksen vanhat puiset reittiopasteet lähtivät huutamalla uusiin koteihin uusien metallisten ja rumien tieltä. Meillekin niitä nostalgisia lankkuja päätyi muutama. Ehkä joku pääsee jopa mökin seinälle?

 

 

 

Näissä reissuissa on todellakin mahtavaa se, että kaikki nauttivat tästä kaikesta. On ihanaa nähdä, miten lapset ovat onnesta soikeina reppureissussa tunturissa, pyöräilevät pitkin metsiä ja bongailevat poroja, lintuja ja kultakiviä aikansa kuluksi. Hyvät eväät ja kiireetön oleminen riittää. Ja vaikka oma oleminen rajoittuu aika lailla lasten ehdoilla tästä kaikesta nauttimiseen, riittää se silti. Riittää hyvinkin. Nämä maisemat, ihmiset ja luonto. Ja kolme kiloa nuotiomakkaraa!

 

 

Lappi tekee hyvää ihmiselle! Vielä toisenkin viikon!

Halkomäki: Viimeistä viedään?

 

Uhkailivat kovasti että tänään on tämän kesän viimeinen päivä. Että tää oli sitten tässä. Hitto.
Pakkasin käkikellot autoon lounaan jälkeen ja hurautin mökille sellaisella Nautitaan ny! -asenteella. Ja siinä sitten iltapäivän kuluessa vedettiin läpi kaikki kesän ihanat jutut mitä ikinä nyt toteutettavissa oli. Eli uimista, hiekkakakkuja, laituriköllöä, proseccoa, naistenlehtiä, kesämusaa, grilliruokaa, pannukaffetta pullan kera, savusaunan lämmitystä, vedenkantoa, vattupuskailua, pyörälenkkiä, hölkkälenkkiä ja lopuksi savusaunaan. Ja ihan lopuksi auringonlaskun ihastelua. Kotimatkalla käkikellot luukuttivat nollat taulussa takapenkillä mun puhelimesta Martti Servoa ja nakersivat näkkileipää matkaeväänä. Kotona sammuivat kuin saunalyhdyt. Kesä on kiva!

 

Lupasivat radiossa ensi yöstä ihan trooppista. Taidan keittää ison pannullisen teetä ja mennä kuistin rappusille sitä kaikkea ihmettelemään. Lämpöä. Tähtitaivasta. Satelliitteja. Pöllöjen ääniä. Tähdenlentoja. Elokuun yön tuoksuja. Ennen kuin tääkin on tässä. Ja on syyskuu. Mutta sehän on  tällaiselle syksyhullaantujalle ihan vaan silkkaa plussaa...

 

...niin, ja teille syysmasentujille ja kaikille muillekin tiedoksi, että siellä laiturilla köllötellessäni luin uusimmasta Ellestä:

"Sanotaan, että nainen on rumimmillaan helmikuussa, kun talvi on kuivattanut ihon ja vienyt värin naamalta.

Samalla logiikalla nainen on kauneimmillaan syyskuussa. Silloin iho on pehmeä, heleä ja kesän jäljiltä lämpimän sävyinen."

Että hei, syyskuu on tosi jees!

 

Halkomäki: Savikiekon rahinaa

 

 

Mökkielämä on kutsunut viime viikkoina koko kesän edestä! Ja kyllä  me ollaan siitä nautittukin! Vaikka käkikellot nyt ovat olleetkin kipeinä ja lääkekuurilla, menee se elo tuolla Kukkian rannalla paljon leppoisammin kuin täällä kotimäellä. Edes kipeänä ei jaksa kauheasti kiukutella.
Yhtenä päivänä oli tosi kaunis auringonpaiste, mutta tuuli puhalsi kylmänä suoraan järveltä kovalla voimalla. Ulkoilmaelämä ei kauheasti houkutellut, joten päätin järjestää pienen musiikkituokion iltapäivän ratoksi. Kaivoin lipaston laatikosta esille jo vuosia sitten hankkimani aarteen, matkagramofonin. Se kanssa samassa paikassa asustelee pahvilaatikollinen vanhoja savikiekkoja. Ostin soittimen ja levyt aikoinaan, kun niiden hinta ei vielä ollut niin tähtitieteellinen kuin nykyään. Rakastan vanhoja suomalaisia lauluja ja laulajia, Olavi Virtaa, Laila Kinnusta, Harmony Sistersiä, Metrotyttöjä... eikä mikään tuo niin ihanaa tunnelmaa ja nostalgiaa niiden kuunteluun kuin savikiekon rahina siinä taustalla.

 

Levykokoelmani suurian aarre on Olavi Virran levytys Täysikuu. Sitä olemme yleensä kuunnelleet juhannuksena niin, että musiikki kulkeutuu yöttömässä yössä vettä pitkin ympäri Kukkian rantoja. Päivällä kuunnellaan sitten päiväkahvien keralla humoristisen ihanankamala Käkivalssi. Vili Vesterinen ja Lasse Pihlajamaa. Se tuo todellisen kesäfiiliksen!

 

Mökillä väänsin kammesta vetoa laitteeseen, käänsin neulan paikoilleen ja Vesivehmaan jenkka valtasi pirtin. Kyllä siinä oli pikkumiehillä ihmettelemistä! Tanssiksihan se lopulta meni ja Mummukin pääsi pyörähtelemään mukana. Ei riittänyt yksi eikä kaksi levyä, niin hauskaa puuhaa se oli. Siinä saatiin yksi tuulinen iltapäivä kulumaan aika mukavissa merkeissä. Sähköttömällä mökillä soi vain paristoradio ja gramofoni, eikä kukaan kaipaakaan mitään muuta.

Halkomäki: Sanattoman sanoja

 

"parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia"

 

 

Joku viisas on kai näin joskus sanonut, kun tuo lause on painettu aforismikirjaan jos toiseenkin. Viime viikon lauantain perusteella allekirjoitan ajatelman, vaikkakin sillä lisäyksellä, että kyllä joistakin asioista joutuu vähän joskus maksamaankin. Tavalla tai toisella.
Koko kulunut viime viikko oli hirmuisen mukava ja tapahtumarikas. Siinä oli kuitenkin yksi ilta, jonka ajatteleminenkin nostaa edelleen ihokarvat pystyyn. Sitä iltaa olin odottanut koko kesän, ja Tiinan kanssa oltiin punottu juonikaaviot valmiiksi yhteistä reissua varten. No, ihan ainahan ei käy niin kuin haaveillaan...ainakaan meille.

Tampere Filharmonia järjesti Tampereen Sorsapuistossa ilmaiskonsertin, johtajanaan veikeä pörröpää Santtu-Matias Rouvali. Olihan sinne pakko mennä, tällaisen vanhentuneen ex-viulistin etenkin. Ja etenkin kun en ollut koskaan ennen nähnyt kokoonpanoa livenä. Saatikka Santtu-Matiasta. Lämppäribändi Lucretia and The Dumb Stuff Band kuulosti groovea, soulia ja funkia -teemallaan myös erinomaiselta setiltä. Tiinan kanssa kuviteltiin itsemme sinne Sorsapuiston aurinkoon viltille köllöttelemään kylmän kuoharipullon ja valtaisan eväskorin kanssa. Se se olisi jotakin ihan täydellistä! Mutta täydellistäkin voi olla niin monella tapaa, jopa ylitäydellistä, sen tämä lauantai osoitti.  Kävi nimittäin niin, ettei Tiina sitten päässytkään tulemaan sinne viltille.

Ajelin hyvissä ajoin iltapäivästä Tampereelle, vähän haikeilla mielin kylläkin. Aurinko paisteli pilvettömällä taivaalla. Käppäilin keskustaan ostamaan evästä picnicille; mansikoita, täytettyä croissanttia, kahvia, juotavaa ja karkkipussin. Joo. Panttereita. Hirvee nautinto mulle. Ja pari naistenlehteä. Olin päättänyt ottaa maksimaalisen ilon, levon ja autuuden irti näistä vapaista tunneista. Tosimarttahan olisi vääntänyt ne eväät itse, mutta ihan tositosimarttana valitsin kuitenkin sen oikotien onneen kun kerran mahdollisuus oli. Tuntia ennen lämppäribändin aloitusta valtasin hyvältä pelipaikalta tilan viltille ja mätkähdin vaakatasoon nauttimaan eväistä ja elämästä. Puisto alkoi täyttyä pikku hiljaa.

Lämppäribändi aloitti ja lunasti samojen tein kaikki odotukset. Letkeä meno valtasi puiston ja tasainen kuohuviinipullojen poksahtelu rytmitti tunnelman ihan jamitteluasteelle. Mässäsin mansikoita, lueskelin ja haaveilin syksyn tulevasta lomareissusta Nizzaan. Bändi pisti bileitä pystyyn ihan toden teolla ja välillä oli minunkin pakko nousta ylös vähän notkistelemaan päivän juoksu-urakasta jämähtänyttä lantion seutua. Tiinan kanssa vaihdeltiin tekstiviestejä olotiloista ja fiiliksistä ja lopuksi Tiina laittoi viestin:" Jos näet Santtu-Matiasta niin a) pörrötä sen tukkaa ja b) muista kutsua se meidän kans saunaan!?!" Roger!

Puolen tunnin tauko esiintyjien välillä täytti puiston äärimmilleen. Pienimmätkin vihreät kaistaleet vilttien välissä täyttyivät picnicporukoista, ja jotkut virittelivät jopa puiden oksiin roikkumaan sellaisen hempeän harsokatoksen, jonka alle kattoivat ranskalaishenkisen bistrosetin notkuvalla herkkupöydällä. Aika romanttista! Huikeasti olivat ihmiset panostaneet päivään, sillä tarjoilut vilteillä olivat ravintolatasoa ja juomavalikoimissakin löytyi. Väkeä oli lapsiperheistä kaveriporukoihin, nuorista iäkkäämpiin ja yksinäisistä fiilistelijöistä suuriin seurueisiin. Yhtäkkiä olo oli kuin ulkomailla! Ja kun Filharmonia aloitti, oli Sorsapuisto aivan tupaten täynnä. Nurmialueet täynnä, hiekkakäytävät täynnä. Kukaan ei päässyt liikkumaan yhtään minnekään.

 

Ihan rehellisesti sanottuna en oikein tiedä mitä Filharmonian konsertista kirjoittaisin. Ei siihen ole sanoja. Puitteina olivat lämmin ja tyyni suomalainen kesäilta, laskeva aurinko ja vehreä puisto kaupungin talojen ympäröimänä. Sen keskelle liki sadan soittajan orkesteri. Kapellimestarina ilmiömäinen nuori lahjakkuus. Laulussa Tampereen oma poika Tero Harjunniemi. Ohjelmana suosituimpia klassikoita. Ja kyllä se soi, Tampere Filharmonia. Se soi! Tiedättekö sen tunteen, kun ihmisestä tuntuu niin hyvältä, ettei sitä oikeasti meinaa kestää? Kun on ihan lamaantunut, että voiko tämä olla tottakaan, voiko olla mitään näin hienoa? Kun jokainen sävel porautuu rintalastan alle ja värisee siellä. Voi että. Minä olin niin onnessani siellä että meinasin haljeta. Ja samaan aikaan mua suretti taustalla se, ettei siinä viltillä vieressä ollut KETÄÄN, kenen kanssa jakaa se kaikki. Välillä vähän vaan vilkaista toista...tiedättehän?! Vaikka siinä ympärillä oli ne vajaa kymmenen tuhatta ihmistä seuraamassa samaa konserttia, mutta just siinä MINUN VILTILLÄNI ei ollut ketään. Onneksi apuun tulivat naapuriviltin ihanat opiskelijapojat. Konsertin puolivälissä eräs heistä pujahti viereeni kysymään, maistuisiko lasi kylmää roseta! Ja todellakin maistui! Ihanat pojat! Kiitos!

Konsertti vain huipentui loppua kohti Tero Harjunniemen tarjoillessa väliin tunnelmapaloja upealla äänellään. Miten sellainen ääni voikaan tulla ihmisestä niin vaivattoman oloisesti, niin syvältä ja soida niin kirkkaasti ja kuulaasti? En ymmärrä. Ja viimeisetkin ymmärryksen rippeet katosivat siinä vaiheessa kun ohjelmassa vuoroon tuli kolmiosainen sarja elokuvasta Star Wars. Tuntui että soitto täytti vähintäänkin koko universumin, sellaisella voimalla se vyöryi ja valtasi koko tilan. Kuinka kauas se ilmoja pitkin kiiri, voin vain arvailla. Vuoron perään kyyneleet valtasivat silmät, vuoroon kylmät väreet nostivat ihokarvat pystyyn. Koita siinä nyt jotenkin kestää se kaikki! Huikeiden tahtien hiljennyttyä ajattelin, että nyt oli pajatso tyhjennetty. Mutta mitä vielä. Tero kipusi lavalle ja lauloi yön musiikkia musikaalista Oopperan kummitus. Pökerryttävän ihanaa. Huh. Ihan taivaissa! Ja mitä vielä. Siihen ihan kaikeksi lopuksi orkesteri soitti yllätyksenä tangon Täysikuu. Voitte vain arvailla, tanssittiinko siellä puiston suurten puiden katveessa hiljaa poski poskea vasten? Kyllä. Siis monet muut tanssivat, minä en. Yhdestä tanssista siinä hetkessä olisin maksanut vaikka miljoonan. Niiltä opiskelijapojilta en tohtinut enää viinin lisäksi yhtä tangoa ruveta tinkaamaan, vaikka mielessä kyllä kävi. Oi, se olisi ollut jotakin. Ainutkertainen fiilis. Tunnelma. Musiikki. Kesäilta. No, kaikkeahan ei voi saada, ja minä olin jo saanut enemmän kuin pieni ihminen voi ikinä käsittää. Kun puisto lopulta hiljeni, jouduin ihan tosissani miettimään kantavatko jalat autolle asti. Ei niinkään se viini, vaan se kaikki muu...

Ilta Sorsapuistossa oli kyllä niin huikea kattaus, että se menee minun elämäni upeimpien iltojen kärkikolmoseen ihan heittämällä. Niin järisyttävän upea se oli. Leijuin. Leijun vieläkin.

 

Ja vaikka konsertti ilmainen olikin, jouduin siitä jonkinlaisen hinnan silti maksamaan. Tai siltä se ainakin tuntui, kun kotona yhden aikaan yöllä silmä poskella täyttelin kermakakkuja seuraavan päivän synttärijuhlia varten. Mutta se oli pieni hinta se...