Halkomäki: Pala Siitä

Elämä yllättää. Niin ihanaa!

Löysin itseni eilen illalla klo 19 Espoon Barona-areenalta. Ja yllätys yllätys, Apulannan keikalta.
Oli paljon tuttuja, vielä enemmän tuntemattomia. Hetken olin aivan puulla päähän lyöty koko tilanteesta, mutta siitä se sitten lähti!
                                                                             Huh.

On vaikea kirjoittaa mitään setistä, joka veti oikeasti aivan sanattomaksi. Kaikki mitä nyt kirjoitan, ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään. Kirjoitan silti. Ihan Pakko!

Minä ja meidän kylän miehiä Baronan permannolla. Baronan lavalla olivat samaan aikaan Heinolan maalaispojat, isot starat, toistensa hyvät ystävät. Näyttävä show pyöri ympärillä, biisit seurasivat toisiaan ja tunnelma oli kotoisan lämmin. Showmiehiltä osattiin odottaa showta, mutta spektaakkeli yllätti silti. Mikä hienoa, se kaikkein tärkein ei hukkunut shown alle. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtui hitti jos toinenkin, hienoja biisejä ja tunnelmapaloja vuosien varrelta. Tunteikasta oli. Monta kertaa oli kyynel silmässä. Jos Tiina olisi ollut mukana niin varmaan oltaisiin pillitetty ihan huolella siellä! Varsinkin sitten siinä kohtaa kun Tuukka asteli lavalle bassonsa kanssa, tuntui että mun sydän halkeaa onnesta! Se niin kuului sinne. Ympyrä sulkeutui. Miehen ilme lavalla kertoi kaiken.

Apulanta on ollut pitkän pätkän mukana Kyllikkien elämässä. Niin myötä- kuin vastamäessäkin. Muistoja on paljon. Tiinan ja mun yhteisiin seikkailuihin liittyy biisi jos toinenkin. Pitkä matka on kuljettu siitä, kun vuonna 1997 Kirkastusjuhlille ilmestyi kolmikko, josta tunnistin vain sen rastapäisen tyypin. Kun kysyin, oletteko te niitä Apulannan jätkiä, sain vastaukseksi jostain rastapehkon uumenista: Riippuu kuka kysyy! Pojat halusivat syödäkseen laittilimua ja kasvispitoisia juustovoileipiä. Seuraavana vuonna tulivat uudestaan. Ja sitäkin seuraavana. Ja...ja...ensi kesänä toivottavasti yhdeksättätoista kertaa Apis kinkeää itsensä Rokkiliiterin lauteille. Kirkkareiden Housebändi! Aitoo rakastaa Apulantaa, sitä on turha vähätellä. Ehkä myös hiukan toisinkin päin...

Paitsi että oli ihmeellistä olla yhtäkkiä keskellä valtavia bileitä, hyppiä hiki päässä, taputtaa kämmenensä kipeiksi ja huutaa äänensä seksipuhelimarjatta -tasolle, niin erikoista oli kerrankin kuunnella koko Apulannan setti alusta loppuun asti! Ihan rauhassa. Se oli hienoa! Yleensä olen nähnyt jostain kohtaa keikkaa muutaman biisin ja lopusta perinteiset lattialankkujen irroituskipaleet, muun ajan olen suhannut erinnäisissä Kirkkaritehtävissä. Viime kesänä kävi niin, etten nähnyt koko bändistä vilaustakaan. Paitsi nopeasti Sipen, joka ihan sattumalta saapui alueelle juuri kun oli piipahtamassa nitojanhakureissulla alalavalla. Siinä ei ehditty vaihtaa kuin pikaisen häkeltyneet heipat.

Me ei olla Tiinan kanssa koskaan fanitettu ketään tai mitään. Jos Dingoa ei lasketa. Eikä Kimmo Timosta. Koskaan ei olla otettu nimmarin nimmaria tai yhteiskuvaa musa-alan ihmisten kanssa. Mulla on vaan se Juha Mieto -kuva! Kun kahdeksanvuotiaana istuin ensimmäistä kertaa Dingon Neumannin sylissä Honkalan ylälavan bäkkärillä, tajusin, että sehän on ihan tavallinen ihminen. Siis vaikka meinasikin tuhkehtua niihin sifonkihuiveihinsa. Tiinan kanssa jaettiin tämä ahaa -elämys, joka on meitä johdattanut siitä eteenpäin. Mikkien, rumpupatteristojen, kitaroiden, bassojen ja urkuharmonien takana on ihan tavallisia ihmisiä. Niin kuin noi Apiksen pojat. Maalaispoikien ja maalaistyttöjen aallonpituus on aika sama.

Eilinen setti sai aikaan huikean olon. Leijuin jossain selittämättömässä olotilassa, leijun vieläkin. Oli kunnia saada olla todistamassa Apulannan historian suurinta vetoa. Bändi on kulkenut pitkän, kivisenkin tiensä omin päin.

Hitto, siellä yleisömeren keskellä olin niistä pojista niin sanomattoman ylpeä!

 

 

 

Olitko mukana?

 

 

Tämän päivän fiilistelymusat