Naistenpäivä oli ja meni. Meikäläisen arjessa se näkyi tekstiviesteinä kahdelta mieheltä ja kahdelta naiselta. Ei ollut kakkuja eikä kukkia, ei söpöjä sydämenmuotoisia suklaarasioita saati Chanelin parfyymiä. Käväisin päivällä Tampereella ja katselin Sokoksen hulinassa keski-ikäisiä miehiä näitä artikkeleita ostamassa. En ole oikein koskaan jaksanut innostua näistä "teemapäivistä", joiden sisältö koostuu usein jostain rahalla hankittavasta muistamisesta sen oikean sisällön kustannuksella. Karmeinta olisi tulla muistetuksi vain yhtenä päivänä vuodessa siksi, että on "joku päivä". Koitan itse tasapuolisesti ja tasaisin väliajoin muistaa kaikkea minulle tärkeää, vaikka se ei aina niin helppoa olekaan.
Illalla päätin leipoa reippaan satsin keksejä ystäväni Martin kotiinpaluujuhlia varten. Leipoessani mietiskelin tätä pienimuotoista ahdistuksenpoikasta, joka minulle naisena hiipii mieleen juuri tänä kyseisenä naistenpäivänä. Siinä kaurahiutaleita vaivatessani muistui mieleeni kaikenlaiset naisten omat tempaukset, joita pitkin vuotta järjestetään. ( Kait niitä on myös miehille, luulen. VAI ONKO???) En tiedä mikä siinä on, että mikä kasvatuksessa on mennyt pieleen vai pitääkö syyttää geenejä, mutta en voi mitenkään sietää näitä sukupuolisidonnaisia massahurmostapahtumia, kuten nyt esimerkiksi likkojen lenkki tai naisten kymppi! Apua, ahdistun!!! Julmettu "akkalauma" puuhaamassa jotain keskenään sillä meiningillä, että kun on niin ihanaa olla NAINEN! En pysty samaan, vaikka mikä olisi! Kyllä siihen porukkaan pitäisi saada edes pari miestä menoa tasoittamaan ja tuomaan "jotain tolkkua". Siltä minusta tuntuu. Jotenkin vaan koen suurta ahdistusta valtavan naisporukan parissa. Aikoinaan ammattia valitessani suurin huolenaiheeni oli, että miten pärjään naisvaltaisessa ilmapiirissä kaikkien nokkimisjärjestysten ja kuppikuntien keskellä. Onnekseni nykyinen työpaikkani on pieni ja meno aivan jotain muuta!
Ehkä tämä kaikki johtuu lapsuuden (TAAS!) "siedätyshoidosta", sillä sain (jouduin?) ihan pienestä pitäen kasvaa miehisten juttujen keskellä. Käytännössä melkein asuimme paloasemalla ja pyörimme miesvaltaisissa VPK -ympyröissä sekä metsästysseuran toiminnassa isän mukana paljon. Meillä oli hoidossakin lähinnä vain poikia. Äidin kanssa taas käytiin tanssijutuissa tai tehtiin kotona käsitöitä ja leivottiin, sellaisia tyttöjen puuhia. Silti kun nyt katson elämääni taaksepäin, on se ollut hyvin miesvaltaista. (Ja tätä ei nyt pidä käsittää väärin!) Usein se vaan on niin, että viihdyn paremmin miesten seurassa kuin naisten, tykkään jutella kaikenlaisista asioista (paitsi moottoreista ja partakoneista) ja jotenkin tunnen, että voin olla paremmin oma itseni. Naisten seurassa tuntuu usein siltä, että uutta tuttavuutta (välillä vanhaakin) arvioidaan hyvinkin kriittisesti.
Vasta yläasteikäisenä sain ensimmäisen oikean tyttökaverini, nykyisin niitä on jo pieni lauma, mutta silti ystäväpiirini on edelleen aika miesvaltaista. Olen saanut kokea, että monesti miehiin on voinut luottaa enemmän kuin naisiin, ja miehet ovat usein rehellisiä ja suoria sanoissaan. Naisten kanssa voi taas jakaa naisten asioita, niitä joista miehillä ei ole pienintäkään käsitystä. Naiset pitävät myös arjen keskellä huolta toisistaan aivan erityisellä tavalla. On ihanaa olla nainen, tänäänkin. (Valitettavasti kaikki maailman naiset eivät voi sanoa samaa, eivätkä naiset ole ainoa ryhmä, johon ihmisoikeudet ym. eivät päde tasapuolisesti. Kaikille jonkinlaista sortoa kokeville pitäisi tasapuolisuuden nimissä perustaa oma "päivä".) Minä en vaan siitä jaksa niin vouhottaa.Olen aina kokenut olevani ihan yhtä hyvä pakkaus siinä missä mieskin. (Ennen ajattelin tarvitsevani miestä lähinnä sähkömittarin lukemisessa (koska se oli ulkona ja pirun hankalassa paikassa) ja lakanoiden viikkaamisessa.)
Keksien paiston jälkeen keitin kupin iltateetä ja nautiskelin illan hiljaisuudesta. Päätin pyhittää keskiviikon kaikille maailman "Moottorikelkkailuleskille". Ja vähän Martille myös!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti