Kyllikit: Luukku auki, 15

Etsiskelin tätä joulukalenteria varten vintistä erästä kuvaa. Albumien keskeltä osui käsiini musta kansio, jonka olemassaolon olin täysin unohtanut. Se oli valokuvaus-portfolioni reilun kymmenen vuoden takaa.

Niin, olin parikymppisenä innokas valokuvaaja. Olin saanut lukiossa isältä vanhan (siis tosi vanhan) Nikonin EM:n ja hankkinut siihen laajakulmaobjektiivin ja jotain muitakin lisävarusteita. Lukion remontti ja sitä myöten uudet pimiötilat valmistuivat parahiksi kun vietin abivuottani ja oli itsestään selvää, että suoritan kuvataiteesta lukiodiplomin, joka silloin tuli uutena taideaineisiin.
Kuvasin mustavalkosarjan kotipaikastani Halkomäestä ja kokosin kuvista ja paikan historiasta kuvia ja tekstiä yhdistelevän teoksen. Meitä oli lukiossa muutaman innokkaan valokuvaajan porukka, muun muassa Pertun, Outin ja Rikun kanssa vietimme aikaa pimiössä ja kävimme muutaman kerran valokuvauskurssillakin. Itse harkitsin tosissani valokuvauksen ammattilaiseksi pyrkimistä.

Todellinen lottovoitto oli, kun sain ystävältäni hänen vanhat pimiövehkeensä ja pystytin oman pimiön kotiin varastoon. Siellä saatoin rauhassa vedostella kuvia ja timprata harrastuksen parissa. Pimiössä työskentely on muuten oudon hypnoottista. Ajan ja paikan taju katoaa täysin. Siellä voi viettää tunteja, jotka tuntuvat hujaukselta.

Kaikki eivät olleet harrastuksestani ihan yhtä innoissaan kuin minä. Rakas siskoni joutui nimittäin visioideni vuoksi aika koville. Hän joutui olemaan mallina ja toteuttamaan kaikki villeimmätkin päähänpistoni.

Ensimmäinen yhteinen fotosessio toteutettiin marraskuussa meidän kotimäessä. Virittelin roikan avulla pari halogeenivaloa metsään ja Hannan piti koikkelehtia siellä sellainen mokkahame ja mokkaliivi päällä, sulkia tukassa. Paljain jaloin tietysti. Oli kuulemma aika kylmä.
Kuvista tuli kaikessa intiaanihenkisyydessään aika kivoja ja tunnelmallisia.

Yritin viritellä myös sisälle jonkinlaista studiota, tosin aika heikolla menestyksellä. Vaatekaapin oveen viritetty vanha verho ja mallia päin osoittava lukulamppu eivät olleet ehkä kaikkein professionaalisinta meininkiä, mutta oli meillä hauskaakin. Jos Hanna ei suostunut nauramaan kuvissa vapautuneesti, mulla oli taktiikkana joko röyhtäistä tai pieraista. Kyllä alkoi hymy irrota!!!

Yhtenä kesäiltana katselin läheisellä suolla kukkivaa tupasvillamerta ja totesin, että sehän olisi loistava kuvauspaikka. Kun Hanna kotiutui myöhään illalla kotiin pakotin sen taas orjakseni ja otettiin yhdessä suunta suolle. No, siellä suolla oli meidän kahden lisäksi noin kuusi miljoonaa hyttystä. Siellä Hanna sitten tarpoi Nanson kesämekko päällä suoveden tursutessa paljaiden varpaiden välistä ja hyttysten tikatessa kankkua turpeaksi. Mullahan ei ollut anorakissa, saappaissa ja pitkissä housuissa mitään hätää. Muistan siskoni olleen vähän katkerana tuosta reissusta, viimeistään ainakin siinä vaiheessa kun paljastui, että yksikään noista session kuvista ei onnistunut...

Yhteisellä Kosin reissulla herättiin ennen kuin kreikkalaiset kukot ehtivät kiekaista, Hanna polski rantavedessä ja minä kuvasin. Suomessa Sappeentiellä aiheutettiin melkein liikenneonnettomuus, kun motoristi jäi tuijottamaan niityllä alusvaatteisillaan hypähtelevää Hannaa. Legendaarinen oli myös Marttilan haassa pidetty Hippi puussa -kuvaussessio. Eikä unohdeta Maitolaiturin Kyllikkien ensimmäisiä promokuvia Tampereelta Kyllikinraitilta. Silloin tosin minäkin jouduin kameran eteen, eikä se ollut yhtään niin kivaa.

Yhdet onnistuneimmat kuvat otin kaukana pohjoisessa. Hanna opiskeli silloin Lapin yliopistossa ja minä kolkuttelin sinne junalla yhdellä hiihtolomalla. Olin jo etukäteen varoittanut, että otan kameran mukaan ja haluan tallentaa vähän Lapin tunnelmaa filmille. Ounasjoen rannassa oli pakkasta melkein 30 astetta. Silloin oli mallin lisäksi kovilla kuvaaja ja kamerakin! Kyllä maistui rommitee sen jälkeen. (Onneksi Samppa Lajunen veti samana päivänä maailmanmestaruuden yhdistetyssä, niin meillä oli hyvä syy juoda mitaliteet kerran jos toisenkin)

Nykyään valokuvaus on enemmän sellaisia tilanneräpsyjä. Digiaika antaa paljon anteeksi ja kuvia tulee lauottua sarjatulella sen enempää miettimättä. Viime aikoina mulle onkin tullut vähän ikävä filmiaikaa. Sitä, että jokainen ruutu oli merkityksellinen ja kuvaamista täytyi pohtia pitkään ja hartaasti. Siinä oli enemmän jonkinlaista läsnäoloa kuin nykyään. En syty sille, että jopa luontokuvatkin käsitellään pitkälti kuvankäsittelyohjelmalla. Aidon ja lavastetun raja on häilymässä koko ajan enemmän ja enemmän.
Rakas vanha sotaratsuni Nikon on edelleen toimintakuntoinen ja tallessa vintillä harrastushuoneessa. Pimiövehkeetkin ovat olemassa. Vähän kutkuttaisi...olisiko lähivuosina jo aikaa vaikka joku kesä viritellä vanha harrastus henkiin.
Hanna, are you ready!?